viimeisin pihaus

Hei te toverit, jotka ehkä jostain syystä vielä ajaudutte uuden päivitykseni pariin!

Koska olen tunnettu jatkumorakkaudestani, en kykene jättämään vanhaa elämää roikkumaan ilman jonkinlaista yhteyttä uuteen. Siksi tulin jättämään tänne merkinnän siitä, että olen jatkanut elämääni toisessa osoitteessa (oikeastaan jo kahdesti, mutta yritykseni ovat heikohkoja). Kaikki mahdollisuudet ovat avoinna. En vielä tiedä pitkäaikaisempaa aktiivisuustasoani, mutta jos jotain ilmestyy, ilmestyy se todennäköisemmin muualle kuin tänne.

Monenlaisia uusia ideoita tässä reilun vuoden aikana pyöriteltyäni, päädyin jatkamaan samaa ajatusta uusissa (joskin ihan samannäköisissä) puitteissa, joten mitään kovin mullistavaa ei ole luvassa. Jos kuitenkin tunnette tarvetta olla mukana siinä, kutsun teidät ilolla

jo toiseen seikkailuun.

Tämä ensimmäinen on ollut minulle tärkeä. Toisesta ei välttämättä tule, mutta annan sille mahdollisuuden.

Näkemisiin.

vapautuneisuus

Ihmeellistä, kuinka pelkkä muutaman sanan laittaminen ylös aiheuttaa erheellisen tunteen henkisestä vapautuneisuudesta. Kuin olisi laittanut kaiken kolmen kuukauden aikana koetun vihdoin järjestykseen.

Oikeasti en taida puhua lainkaan enempää tänään. Hyvää uutta vuotta.

toinen sunnuntai etelässä

Pääsin juuri kertomasta, millaisella hartaudella olen tahkonnut hommia. Tahkota hommia ei ole aivan sama kuin suorittaa ahkerasti. Vaikka kuinka aktiivisesti ajattelisi ja kiihdyttelisi aivojen nystyröitä omaksi onnekseen, se ei pelkästään takaa sitä suorittamista, joka merkitään opinnoiksi rekisteriin ja jolla saa tutkintoja ja muuta sellaista.

Mitä enemmän ymmärrän, sitä enemmän kyseenalaistan. Se on hieman raskasta. Kyseenalaistamalleen aiheelle on vaikea antautua.

Mieli kaipaisi systemaattista järjestämistä. Sen sisällä on paljon kultaista materiaalia ja yllättävän seesteistä. Kannattaisi korjata sato talteen ennen myrskyä.

En päässyt juhlimaan isänpäivää pohjoiseen. Juhlin sitä täällä, on kynttilöitä ja kaikkea. Kantabantun fonotaksitehtävä ja kaikkea.

Jokaista akateemista sivua kohden pitäisi saada rauhassa tehdä kaksi fiktiivistä.

ympäriinsä

No niin. Syksy on mennyt jonnekin muualle kuin näihin riveihin. Ikkunan alla oli tänään lehdenpuhaltajahenkilöitä. Nyt lehdetkin ovat menneet johonkin.

Kävin seikkailemassa itäisessä Keski-Euroopassa. Näin, koin, kävelin ja haistelin. Kiipeilin vuorille, kävin kirkoissa, vierailin lähiöissä, analysoin kieliä. Osa musta haluaisi kirjoittaa kaikki hetket lauseiksi, että voin palata niihin sellaisenaan myöhemmin. Osa ei jaksa, vaan toivoo muistin palaavan niihin muutenkin. Toisina päivinä heräsin yhdeksäksi aamiaiselle ja nukahdin ennen puoltayötä jaksaakseni imeä sisääni mahdollisimman paljon kulttuuria. Toisina päivinä yö ja päivä menettivät merkityksensä, ja ainoastaan ihmisillä, keskusteluilla, paikoilla ja oluella oli väliä. Yhtenä päivänä heräsin kuudelta illalla siihen, että vuodesohva oli muuttunut avaruusavoautoksi ja kiisi me kyydissään tilan ja ajan tavoittamattomissa.

Olen takonut kielitiedettä sellaisella hartaudella, etten taida päästä koskaan pinnalle takaisin. Kuuntelen suurella murheella uutisia siitä, kuinka ihmisten oikeutta hukuttautua rakastamiinsa asioihin kavennetaan hetki hetkeltä enemmän. Koska maailmassa tärkeintä on raha. Kuvitteellisina numeroina toteutuva raha. Ei ihminen. Ei sivistys. Raha.

Ihmisistä ja pahuudesta ahdistuneena olen myös lahjoittanut mahdollsimman paljon kolikoita pois. Varmaan puhdistumisen toivossa. On rankkaa kokea suuria tunteita näin tunteettomassa maailmassa.

Kävipä synkäksi. Juoksumetsä on parhaimmillaan, eikä nuhaakaan enää. Ajatukset käyvät vilkkaina. Olen oppinut venäjän kyrillisen aakkoston, melkein udmurtin myös. Kukaan ei voi viedä kauniita kuvia pois.

aluista ja idyllien metsästyksestä

Jostain syystä kertomukset menettävät merkityksensä, jos niitä ei tuota jatkuvasti. Kertomusten luonne lienee sellainen, että niiden tulee esiintyä sarjassa, koska ilman laajaa samanlaisten kertomusten kontekstia ne ovat oikeasti vain synkkiä kertomuksen rääpäleitä, joille ei löydy hyvän muotoista paikkaa. Kurjat.

Lisäksi kertomusten tuottaminen eroaa pyörällä ajamisesta siten, ettei kohmeisen kauden jälkeen jatka siitä mihin jäi vaan siitä mistä aloitti. Siksi palaan aina uudestaan ja uudestaan heräilevässä aivossa kiertävien kysymysten äärelle. Lähtöruudussa on aina samanlaista, vaikka aika vaihtuu.

Uskon puolitosissani: jos tarpeeksi kirjoittaa ylös, mitä tekisi mieli kirjoittaa joskus tulevaisuudessa, on askelen lähempänä valmista. Joskus kirjoitan kokoelman kissarunoja ja novellin henkilöstä, joka elää ainaisessa pelossa, että joku salaa halveksii tämän arvostelukykyä.

Elämään ei kuulu kummoista. Testailin ruumiin kestävyyttä, minkä tuloksena vietän ensimmäistä virallista sairauslomaani. Tulokset osoittavat sormien luiden pirstaloituvan melko helposti. Siunaantuneen ajan olen viettänyt fiktiivisissä maailmoissa, lähinnä sellaisissa, joissa kärsitään sosialistisesta realismista. Taiten paketoitu käsi haisee pahalta, mutta yllättävien idyllien metsästys jatkuu siitä huolimatta.

taianomatiikkaa ja itsetutkimusta päivien ajalta

Klassinen musiikki soi ja minä siemailen alasti punaviiniä kristallilasista.

Minussa on vahva tunne siitä, ettei elämässä ole mitään järkeä. Ainoakaan päätös ei ole ollut hyvä eikä millään tekemällään saavuta mitään.

Toisena päivänä pakahdun mahdollisuuksiin ja siihen, että mulla on kaikkea.

Mitä kaikkea olisikaan, jos aloittaisi aina aamunsa tulahtamalla lakanoihin.

Ikkunan alla on ihan oikea pupun onkalo.

On pissahätä, mutta unohtaa käydä vessassa, kun jää puhumaan sukupuolipoliittisista kysymyksistä. Rakennan tällaisesta somepresenssini. #vainkommuunijutut

Tiskaan kymmenen litran kahviastiaa. Astiasta kahvi valuu hitaasti pois ja keskelle muodostuu hiljalleen suureneva pyörre. Jos kurkistaa astiaan, voi asettaa pyörteen hornansilmäksi, -suuksi tai -sieraimeksi.

Minä en ole mukava tyttö. Enkä ole mukava poika. En ole mukava henkilö. En ole mukava. Olen vittupää.

Istahtaapa sammalmättäälle ja vuotaa siihen pää edellä varpaita myöten. Varpaani ovat kohtuullisen huolettomat ja kevyempää kuin sammal.

Keväällä aurinko jättää raskaita varjoja.

Ei ole enää kevät.

Viini rätisee lasissa kauniimmin kuin mikään muu punainen ja rätisevä. Lasissa.

Yksi elämän suurista opeista on se, että oppii laittamaan lapasen hihan sisään, vaikka toisessa kädessä on jo lapanen.

Ja jotain muuta, mitä? Olisinpa muuttunut, soittaisinpa vielä banjoa tai olisinpa leikannut hiukseni. Kävin juhlimassa ihmisten juhlaa Seinäjoella, kirjoitin paremman tutkielman kuin olisin (tai kukaan muu olisi) ikinä uskonut, opin täyttämään tuoppeja. Kerran ravintolassa, johon ei olisi ollut varaa, viereiseen pöytään istahti kissa. Sen omistaja pyysi vahtimaan tavaroita. Vahdittiin. Eilen pyöräillessäni sorvilta kotiin löysin risteyksestä suunnilleen kymmenen auki revittyä kiikaripakkausta. Voin vain kuvitella, kuinka tilanteeseen on päädytty. Tahtoisin käyttää lausunnallisia pilkkuja, lukea vessassa sivistyssanakirjaa, ja sitten pysähtyä pitkästä aikaa vain yhteen asiaan, jotta asia saisi kaikki ansaitsemansa sanat.

Jätin sateenvarjoni lounaspaikkaan, koska maailma oli jo terassilla liian rankka takaisin palattavaksi.

valheellista seesteyttä

Pääni on niin täynnä tekstintutkimusta, että pelkään sen räjähtävän hetkenä minä hyvänsä. Vuorokauteni vaihtuu tällä hetkellä noin kuusi tuntia myöhemmin kuin keskivertosuomalaisen. Kaipaan porealtaaseen idyllisesti nauttimaan halvoista juomista. Ajattelin opetella seikkailemaan uusilla kielillä ja tatuoida kulkemani reitin otsaan, jotta osaisin tarvittaessa takaisin. Olisipa kerrostaloja myös yövirkuille. Viime viikolla joku kehaisi eeppistä runoelmaa kuumimmaksi tekstilajiksi kautta aikojen. Huomasin, ettei koskaan ole niin kiire, etteikö kerkeäisi kulkea maisemareittiä. Luulen, että maisemareitit vetävät toisia ihmisiä puoleensa taianomaisemmin kuin toisia.

En nyt oikeasti tatuoisi mitään otsaan. Sellainen villeys minusta puuttuu.