Haluni laittaa hiljaisuus kesän piikkiin on ääretön tällä hetkellä. En laita sitä kesän piikkiin, se on varmasti jo tarpeeksi syntinen kasa piikitettyjä asioita. Samoin en laittanut kaatunutta punaviinia kissan piikkiin. Molemmissa tapauksissa syy sijaitsee osittain myös kyseisissä osapuolissa, mutta olen saanut tehdä ja nähdä niin paljon hienoja asioita tänä nimenomaisena kesänä, että otan muutamat negatiivissävyiset tarinat mielelläni omalle vastuulleni. Todellisuudessa sosiaalisehkon median jutut ovat jääneet kirjoittamatta ja kuvat lisäämättä, koska olen halunnut viettää yllättävän harvinaiset kotitunnit ajattelematta mitään (hankittiin siis netflix ja videotykki). Seuraavana hetkenä saattaa olla jo kiire uuteen seikkailuun miettimään uusia juttuja ja etsimään uusia kuvia.
Todellisuudessa kissa oli mun sylissä ja kaipasi kovakouraisesti rakkautta. Mikäli onnettomuus olisi sattunut kenelle tahansa muulle kuin mulle, jonka vastuuntunto ystäviltä lainatusta omaisuudesta lähes riipii sisältä päin ja jonka äiti on opettanut, kuinka punaviinitahrat saadaan katoamaan, syyttäisinkin ehkä kissaa. Mikäli kissa olisi hieman vähemmän rakastettava.
Jälleen tapahtumia on ollut välissä lukuisia. Kävin taas Turussa olemassa hetken aikaa vilpittömän huoleton ja onnellinen. Ensimmäistä kertaa jouduin matkaamaan pitkiä matkoja yksin. Kävelin kenkäni ja varpaani pilalle. Helsinki on ainoa kaupunki, jossa osaan sijoittaa joitain paikkoja myös kartalle, Turussa osaan sijoittaa paikkoja joen ja kävelymatkan määräämään koordinaatistoon. Olin rakentamassa festivaalia telakalle, ajelin förillä ja etsin mukavan näköisiä taloja, joihin muuttaa, jos joskus olisin valmis muuttamaan Turkuun. Pohdin fiilistelymielessä, kuka on se Martti, jolla on kirkko, kaupunginosa, silta ja snägäri (toim. huom. vastaus on todellisuudessa tylsästi Luther). Mitä pienempi mies, sitä kiehtovampi tarina. Historiassa on aloitettu sota ranskalaisten leivosten tähden, uskon maailmassa olevan järjettömiä syy-seuraussuhteita.
Suodatin tuntuu olevan edelleen epäkunnossa.
Kävellessäni festivaaleilta pois perjantaina joskus Absoluuttisen Nollapisteen jälkeen maailma tuntui syleilevältä ja minä nuorelta. Ilmassa oli loppukesä ja mielessä menneisyys. Kaikki elämän positiiviset asiat yhdistyivät hetkessä vähemmän imelästi kuin miltä se kirjoittaessa tuntuu. Tuuli liikkui hitaasti, aurinko oli lähtemäisillään, nöyhtäkukat tunkivat hengitysteihin ja Turku esitteli takapuoltaan. Taempaa raikasivat juhlat, joissa miljöö koristeineen sai haaveilemaan tulevaisuudesta ja valoissa leijuva musiikki pysähtymään hetkeen. Sit mä hymyilin keskel sitä kaikkee.
Huomasin löytyväni festivaalin internetistä vähemmän edustavana mutta kaiketi aivan onnellisena kohtalosta. Näin tytön pyöräilevän ojaan yöllä, kun sen kaveri huristeli ohitse. Kysyin avuntarpeesta, koska aikaisemmin samana päivänä mietin, olenko tavallinen toisen pulaan jättävä itsekäs häiriövihaaja. Turku puhututtaa sisäisesti. Viimeisenä yönä juoksentelin alasti metsässä uusien ystävien kanssa, kun kilju oli lopussa. Vihaan liian kylmää punaviiniä.
Olen aina pienesti ihmetellyt sellaisia henkilöitä, jotka virallisessa Aikuisten Iässä™ ymmärtävät, ettei lapsen aivoilla kuviteltu aikuisuus tulekaan annettuna yhdessä yössä. Tietoisuuteni tosiasiasta on ollut hyvin selkeä pitkään. Viime aikoina olen jostain syystä yllättänyt itseni miettimästä, miten turhauttavaa onkaan, ettei annettua ole olemassa. Oikeassa maailmassa joutuu olemaan lapsi vielä todella kauan.
Parvekkeelle on kynitty (tai kyniytynyt) lokki. Menen tänään sitsailemaan lokkipuvussa.
