itse laulat minä vain juttelen

Levittelen selitellen käsiäni ulkorappusilla. Tulisin käymään, jos vielä huolittaisi. Toiset ihmiset aiheuttaa aistien ympärille pilviä, en ymmärrä enää oikeasti olemassa olevaa maailmaa, en kuule enkä näe. Aisteille ei voi yhtä aikaa olla olemassa paljaita konstruktioita ja lihaa niiden ympärillä. Vituttaa.

Palautan kandin viikon päästä.

Oli se valmis tai ei. Minä en ole. Olen äärimmäisen syvässä akateemis-eksistentiaalisessa kriisimontussa. Pohjalla virtaa vesi ympyrää, joten päähän sattuu. Mudan läpi kulkeutuu kosteutta, joka valuu järviin ihanaksi puhtaan neitseelliseksi pohjavedeksi, mutta minä en ole nestettä toisin kuin kissat. Ollapa kissa.

Äitienaamu helli auringolla, mutta pian Helsinki kulutti kauniin sään loppuun. Kohta sataa taas lisää vettä monttuun ja valkovuokot menee kiinni. En ehtinyt käydä ottamassa pohjoisen mummille niistä kuvaa. Pohjoisessa valkovuokot vaikuttavat uhanalaisilta, samoin mustarastaat.

Kävin Turussa. On taas pussikaljasää. Viihdyn yksin kotona. Työpöytä lisäisi ahkeruutta. Ehkäpä joku kauppa pitää ovia auki sellaiselle, jonka äiti asuu kaukana.

ihan kiva välitila

Elämään koskee. Maailmaan sattuu. Oleminen särkee.

Pienet ajatukset valtaavat mietteet. Miltä tuntuu istua jonkun kodissa kissa sylissä posket täynnä marmelaadia. Miltä tuntuu puhaltaa niskaan kaupungin yllä. Miltä tuntuu herätä hetki ennen junan lähtöä tavarat ja raajat levällään. Miltä tuntuu luovuttaa. Miltä tuntuu soittaa etydi ilman housuja.

Jossain on kai tänään joulu. Onhan mullakin, muttei pitopöydän antimista löytynyt oransseja kalanmunia. Syntyi tyhjä olo, jolle pöydässä vain naurettiin. Pikakuvien valtakuntaan johtava sovellus on rikki, hetket ovat jäädä tallentumatta. Torttujakin saa leipoa vasta pyhänä.

Olen kirjoittanut joskus siitä, millaisessa idiolektin dilemmassa rämmin, kun en suunnattomasti välitä tykätä, mutta pelkään raastavani loppuun rakastaa. Silti rakastan sanaa rakastaa. Rakastuminen on helppoa ja rakkauden kohteeksi voi valita lähes mitä vain.

Olen kirjoittanut joskus siitä, että lokeroista sen sijaan en pidä. Tiedän, että itsekin ihmisenä hahmotan olevaa niiden avulla väkisin, mutta ne täytyy tiedostaa. Jos taitaisin, poistaisin ne mieluusti kokonaan, ja sen toiveen myötä niiden tiedostamisesta tulee entistä raskaampaa. Viimeistään huoli painaa maahan asti. Huolin kollektiivisien yhteislokeroiden seinien vahvuutta. Seinät jämeröityvät yllättävästi ja vaivihkaa, kun kaikki muut ihmiset eivät aktiivisesti jaksa tiedostaa lokeroitaan.

Olen kirjoittanut joskus siitä, kuinka paljon ympäröivät tilat ja tilanteet vaikuttavat jokaiseen hetkeen osineen. Hetken osan voi irrottaa kokonaisesta kuvasta ja vapauttaa ajasta. Sellaista voi käsitellä, pyöritellä, tutkia ja ihailla. Kaiken siitä irtoavan ilon voi käyttää ja sen epätäydellisyydet muuttaa näennäisen rationaaliseksi tiedoksi. Lopulta se tulee kuitenkin palauttaa paikoilleen, jolloin irrottajan jättämät jäljet pyyhkiytyvät pois, koska ne eivät merkitse mitään koko kaikkeuden kontekstissa. Irrottaja huomannee subjektiivisesti kokeneensa jotain. Mikäli ei ennen seuraavan palan irrottamista yritä nähdä itsensä yli, kerää ennemmin tai myöhemmin vakuuttavan määrän stabiilia ymmärrystä. Stabiilille ymmärrykselle rakentuu kaikki se, mikä ei olisi olemassa, jos yksikään olento ei olisi tässä hetkessä samoja asioita kuin edellisessä.

Tarkoitus oli johdattaa muutamalla lauseella vallitsevaan olotilaan, jossa yhtäkkiä kaikki sisältää kaiken eikä mikään mitään. Ääripäät hämärtyvät ja neutraalistakin tulee latautunutta. Enkä varmaan edes tiedä, mitä rakastaminen on.

Öisen syntaksini mallipuutarha rehottaa.




Moraalinen tekstikrapula syntyy juuri tällaisista kertomuksista, jotka käsittelevät liian paljoa ja selittävät liian suppeasti.

raato

Salaisissa haaveissani olen halunnut olla se, joka istuskelee maailma sylissään pehmoisissa lakanoissa. Lakanat kiertävät patjoja parketin päällä ja parketti alkaa siitä, mihin ikkunalaudan alla puksuttava retropatteri päättyy. Sekaisin kanssani kiertävät valot ja lämpö. Aamuyöstä kommuuni alkaa hiljetä.

En oikeastaan ole varma, löytyikö salaisistakaan haaveista näin hienoa kotia.

Kaikki on hieman hassua. Pienessä ajassa pakkasin kamat, vaihdoin metron sporaan, idän länteen. Sisällä vallitsee outo rauha. Rauhantuntu muuttuu vähän liikuteltaessa. Idässä käydessä velloo eri rauha kuin täällä uudessa maassa. Täällä lauantai on edelleen viikon päivistä potentiaalisesti ilakoitavin ja aamuisin ihailen ikkunasta oravien kaltaisia metsänolentoja. Keittiön välitilassa vieraita odottaa keksipurkki. Keksipurkkien kulttuuri on suomalaisessa keittiössä hieman marginaalissa, mutta niin olemme mekin. Byrokratia on näyttänyt itsestään paljon sellaista, jonka olisin jättänyt näkemättä. Meidän marginaalimme on ihan turvallinen vielä, silti marginaalin ovien raottuessa alkaa heikomman polvia tutisuttaa.

Jossain kohtaa aikaa aloin kirjoittaa irrallisesta olosta. Nyt en rikastuisi juurikaan niistä konkreettisista tunneista. En olisi rikastunut varmaan vuosiin. Silti hyllyni kaipaa pientä lasipurnukkaa, jonka kyljessä lukisi "penni konkreettisesta hetkestä". Eikä mulla edes ole enää yhtään pennejä. Vähävaraisena on raskaudestaan huolimatta antoisa matkustaa.

Kävin valloittamassa Joensuun. Istuin yksin brunssilla nimi toista päivää poissa asunnottomien kirjoista. Kaikki oli hyvin eikä mikään lumimaisemaista ikkunaa vasten höyryävää kahvia kauniimpaa.

mutta kuka on martti

Haluni laittaa hiljaisuus kesän piikkiin on ääretön tällä hetkellä. En laita sitä kesän piikkiin, se on varmasti jo tarpeeksi syntinen kasa piikitettyjä asioita. Samoin en laittanut kaatunutta punaviinia kissan piikkiin. Molemmissa tapauksissa syy sijaitsee osittain myös kyseisissä osapuolissa, mutta olen saanut tehdä ja nähdä niin paljon hienoja asioita tänä nimenomaisena kesänä, että otan muutamat negatiivissävyiset tarinat mielelläni omalle vastuulleni. Todellisuudessa sosiaalisehkon median jutut ovat jääneet kirjoittamatta ja kuvat lisäämättä, koska olen halunnut viettää yllättävän harvinaiset kotitunnit ajattelematta mitään (hankittiin siis netflix ja videotykki). Seuraavana hetkenä saattaa olla jo kiire uuteen seikkailuun miettimään uusia juttuja ja etsimään uusia kuvia.

Todellisuudessa kissa oli mun sylissä ja kaipasi kovakouraisesti rakkautta. Mikäli onnettomuus olisi sattunut kenelle tahansa muulle kuin mulle, jonka vastuuntunto ystäviltä lainatusta omaisuudesta lähes riipii sisältä päin ja jonka äiti on opettanut, kuinka punaviinitahrat saadaan katoamaan, syyttäisinkin ehkä kissaa. Mikäli kissa olisi hieman vähemmän rakastettava.

Jälleen tapahtumia on ollut välissä lukuisia. Kävin taas Turussa olemassa hetken aikaa vilpittömän huoleton ja onnellinen. Ensimmäistä kertaa jouduin matkaamaan pitkiä matkoja yksin. Kävelin kenkäni ja varpaani pilalle. Helsinki on ainoa kaupunki, jossa osaan sijoittaa joitain paikkoja myös kartalle, Turussa osaan sijoittaa paikkoja joen ja kävelymatkan määräämään koordinaatistoon. Olin rakentamassa festivaalia telakalle, ajelin förillä ja etsin mukavan näköisiä taloja, joihin muuttaa, jos joskus olisin valmis muuttamaan Turkuun. Pohdin fiilistelymielessä, kuka on se Martti, jolla on kirkko, kaupunginosa, silta ja snägäri (toim. huom. vastaus on todellisuudessa tylsästi Luther). Mitä pienempi mies, sitä kiehtovampi tarina. Historiassa on aloitettu sota ranskalaisten leivosten tähden, uskon maailmassa olevan järjettömiä syy-seuraussuhteita.

Suodatin tuntuu olevan edelleen epäkunnossa.

Kävellessäni festivaaleilta pois perjantaina joskus Absoluuttisen Nollapisteen jälkeen maailma tuntui syleilevältä ja minä nuorelta. Ilmassa oli loppukesä ja mielessä menneisyys. Kaikki elämän positiiviset asiat yhdistyivät hetkessä vähemmän imelästi kuin miltä se kirjoittaessa tuntuu. Tuuli liikkui hitaasti, aurinko oli lähtemäisillään, nöyhtäkukat tunkivat hengitysteihin ja Turku esitteli takapuoltaan. Taempaa raikasivat juhlat, joissa miljöö koristeineen sai haaveilemaan tulevaisuudesta ja valoissa leijuva musiikki pysähtymään hetkeen. Sit mä hymyilin keskel sitä kaikkee.

Huomasin löytyväni festivaalin internetistä vähemmän edustavana mutta kaiketi aivan onnellisena kohtalosta. Näin tytön pyöräilevän ojaan yöllä, kun sen kaveri huristeli ohitse. Kysyin avuntarpeesta, koska aikaisemmin samana päivänä mietin, olenko tavallinen toisen pulaan jättävä itsekäs häiriövihaaja. Turku puhututtaa sisäisesti. Viimeisenä yönä juoksentelin alasti metsässä uusien ystävien kanssa, kun kilju oli lopussa. Vihaan liian kylmää punaviiniä.

Olen aina pienesti ihmetellyt sellaisia henkilöitä, jotka virallisessa Aikuisten Iässä™ ymmärtävät, ettei lapsen aivoilla kuviteltu aikuisuus tulekaan annettuna yhdessä yössä. Tietoisuuteni tosiasiasta on ollut hyvin selkeä pitkään. Viime aikoina olen jostain syystä yllättänyt itseni miettimästä, miten turhauttavaa onkaan, ettei annettua ole olemassa. Oikeassa maailmassa joutuu olemaan lapsi vielä todella kauan.

Parvekkeelle on kynitty (tai kyniytynyt) lokki. Menen tänään sitsailemaan lokkipuvussa.

kunnon ansioita – välitarina

[jutun kuvat eivät liity tapaukseen]

Toisinaan oma kunnollisuus yllättää.

Herättää ihan virkeänä aamuun, vaikka pitää mennä siivoamaan kovempikuntoisten kanssajuhlijoiden viimeöiset jäljet.
Antaa voimaa palauttaa monen kymmenen euron edestä limaisia tölkkejä ja vielä jutella kiltisti vuoroaan odottaville ihmisille.
Kiidättää yhteistoiminnalliselle luennolle pikkutunneilla erinomaisesti haltuunotettu artikkeli mekon taskussa.
Laittaa paljon oikeita sanoja suuhun, jostain syystä saa aivon käymään hyvällä akateemisella vaihteella.
Herättää sisäisen kahvinarkkarin vasta iltapäivällä.
Täyttää kalenterin mustat aukot järkevällä puuhailulla ja jäsentää elämää.
Istuttaa auringonpaisteeseen huomaamaan kaupungin sekä kauneuden.
Kuljettaa ajoissa kotiin.
Syöttää oikeaa ruokaa ensimmäistä kertaa toviin.
Raivaa tilaa aikaan runoillakseen luentopäiväkirjan suurella sydämellä.
Solmii kiinni tossujen nauhat, ettei öisille metsäpoluille tulisi ikävä mua eikä mulle niitä.

Myös toisten kunnollisuus yllättää. Yhtäkkiä se antaa luvan ilakoida omastakin asiallisuudesta.

Aikaisella kotimatkalla tajusin asuvani oikeassa paikassa ja eläväni oikeaa elämää. Tajusin niin kovaa, että sisällä laajeni pakahdukseen asti. Se oli hieman noloa. On edelleen. On ällöttävää, kun mikään ei ole koskaan täydellistä, mutta nauttii siitä silti laajentunein rinnoin. Ahtaammissa mekoissa ahdistaa.

Kissa täytti neljä vuotta toissapäivänä.

kaipuun kissaspesiaali

Olen mekkofilosofisesti erittäin hukassa. Narut eivät ole omissa käsissäni, en edes tiedä onko ne naruja vai nyörejä.

Lisäksi olen henkisesti erittäin hukassa. Paatuneenkin hellevihaajan mielen horisontissa siintää onnelan kesävihannot. Juuri näillä sanoilla. Kesä kurkkii helmikuun lopussa, ja olen siitä ihastuksissani, vaikka pitäisi ajatella jääkarhuja.

Sydänjuureni ovat pitkästä aikaa repeämäisillään halusta haistattaa edelliselle ajalle ja siirtää elämä vähäksi aikaa vaikkapa Pariisin pikkukaduille. Antaisin vallan mekkofilosofiselle pohdinnalle halvoissa hörhelöhelmoissa ja nauttisin jäätelöstä. "Yksi pallo suklaajäätelöä" on ainoa järkevä lause, jonka osaan ranskaksi tuottaa (lisäksi osaan kertoa, että oikeastaan lehmät ovat hienoja).

Yöradio käänsi veistä haavassa joinain menneinä pikkutunteina. Irina Björklund on ranskantanut levyllisen suomalaisia hittejä. Teen vielä kolme päivää myöhemminkin mielikuolemaa Pour Lauralle ja La vie est une fêtelle. Le rêve bleu on muuten ihana, mutta kun huomaan tavailevani ranskan päälle sinisten unien sijaan ginisiä unia, tulee kuolleen ohella vähän paha mieli.

Uusi polku hakkaili niveliä surutta. Influenssa hiipii raoista sisään salakavalasti. Koko päivän olen syönyt mustaherukoita mustikoina ja ruho lämpeni metromatkassa yli kolmenkymmenenseitsemän. Yhdessä maanantaissa meni kokonainen viikko, mutta on aika monta syytä hymyillä räkäsilmistä ja -korvista ja -aivosta huolimatta.

Kirjoitin pitkästä aikaa akustiseen päiväkirjaan huomatakseni, että elämässä on kolo. Kolo ei ole pahanlaatuinen, mutta saattaa aiheuttaa pito-ongelmia hurjastellessa. Maailmalla on runollinen meininki.

kun elämä on juhla

1. En osaa sanoa, koska maito on pilalla, ellei se vyöry kökkäreinä lasiin. Aamulattea nauttiessani saatan tietämättäni pedata mukavaa paikkaa iltaiselle pahalle ololle. Elän sillei vähän reunalla.

2. Jääkaapissa seisoskelee sitsailun jälkeisessä melankoliassa syntynyt jämäkakku, jota varten piti kuitenkin käydä kaksi kertaa kaupassa hakemassa kermaa.

3. Kissa yrjösi erittäin täsmällisesti maton valkoiselle raidalle.

4. Koska valkoisen huonekalumaalin tulee kuivua kuusitoista tuntia, ehdimme ylläpitää kiihkeää kisakatsomoa. Kissan kanssa kahdestaan.

kangerrellen

Kaikki on hieman kankeaa. Ensin luulin sängyn halaavan mua tänäkin aamuna niin tiukasti, ettei mikään ylösnousemusyritys johtaisi haluttuun lopputulokseen ja vaihtuisi yrityksestä merkittömään. Onneksi ymmärsin aamupäivän puolella, että mua odottelee keittiössä kotiin pysyvästi palannut mutteripannu sekä pussissa vähän liian kauan aikaa sitten jauhetut pavut. Nyttemmin kuningatarpuuron ja parin latten jälkeen mietiskelen sängyn kehnoja taitoja takertua.

Laitoin loppiaisen kunniaksi viimeisimmät jouluvalot. Tämä tupa on täydellisen sekaisin, henkisesti ja fyysisesti. Suunnittelin vieväni Itäkeskuksen kimaltelevan valobambin ja tuovani sen parvekkeelle lehmän korvikkeeksi.

Eilisen illan lähitulevaisuusrungossa oli luonnosteltuna kirjoittelua, siivoamista ja yks sateinen pururata. Mutta tiistai-illat ovat äärimmäisen herkkiä yllätyspuheluille, jotka leikiten johtavat Kallioon. Saksassa räkälän käsite on kuulemma kauniimpi kuin täällä. En ole koskaan käynyt Saksassa, mutta uskon nuhjuisuusrajojen olevan siellä korkealla. Eräässä oli kulkukoiria. Vannoin, että jos joskus perustan oman räkäläni, adoptoin sinne kaikki alueen kodittoman kissat, koirat ja kyyhkyset. Drinkkilistalle lisään antihistamiinipaukun. Tässä kaupungissa kävelymatkojen päissä ovat pienet kellarikuppilat, joihin täytyy osata mennä tavallisesta ulko-ovesta, ruotsinlaivaa muistuttavat karaokemaailmat sekä pikkukolot, joista kylähullut patistetaan pois vetoamalla miesten iltaan.

Opin paljon uutta. Lahjoitin pyhien miesten päivästä asti takkini taskussa muhjuuntuneen tulitikkurasian tulta kaipaaville kaduntallaajille. Sitä ennen sytytin niillä kynttilän kellarikuppilassa, jossa oli maailman hienoin joulukuusi ja seinällä palanen metrokarttaa.

Jyväskylä-pöhnä on vielä vahvana korvien välissä. Ei kaipuuta, vaan olopaikan vaihtumisesta häkeltynyttä henkisen maailman tasapainoa. Se näkyy valitettavasti tarinoissakin. Laitoin Turusta mukanani tulleet kameran osaset niin hyvään talteen, että se talsi on nyt hukassa.

Kaikki on todella kankeaa.

vaaroja, tunturreja ja jokke

On tulossa tyylikäs kuvayrjösetti Turusta. Tässä kuitenkin oon jo turvallisesti kotona.

Ainä välillä pitää kirjottaa sellanen juttu, missä kertoo sisällään vellovasta räjähdysvaarasta, kun on niin paljon sanottavaa ja niin vähän aikaa muotoilla se.

Oon lukenu kyyhkyskirjaa viimein. On kaksi päivää aikaa palauttaa siihen liityvä kymmenen sivun essee. Kaunokirjalliset vireet kiemurtelee ympärillä. Ne yhdistyy menneen viikonlopun Turku-vireisiin, eikä jätä mua rauhaan. Kaikki on a) kaunista, b) raskasta, c) jollain lailla jännittävää, d) kytköksissä kaikkeen muuhun. Suklaa maistuu paremmalta kuin aikoihin. Kaikki maistuu. Mä en tiedä missä sijaitsen, kun junahan saattaa viedä hetkessä maailman ääreen! Selaimella on auki ukrainalaisen mallin joogakuvia, nekään ei oo kauheen todellisia.

Keho on mustelmilla taas ja aivossa muutaman kurtun välissä uusia tarinoita. Kissa on nauttinut tarpeestani makoilla tunteja viltin alla kirja kourassa. Maaten röyhkeästi päällä. En vielä ihan häpäise omaa ilmaisuani, jos lopetan nyt.(..) Toivoin kovasti pääseväni lempijyväskyläläisteni luokse itsenäisyyspäivien, Martikais-keikkojen, kissasynttäreiden ja jou-juhlien viettoon. Valitettavasti yksikään planeetta tai raitiotievaunu ei ole otollisella kohdalla karttaansa. Yhdessä viikonlopussa on kaikki ainekset menettää monta tilaisuutta, mutta myös valtavasti uusia mahdollisuuksia. Olen siirtynyt toivomaan yhteistä pullahetkeä lempimatemaatikkoni kanssa(!).

Voi olla alistumatta yhteiskunnan paineisiin kulkemalla samalla tukalla vaikka viikon. Oon puhunu höpöjä päähäni tosi paljon kaiken tän irrallisuuden nimissä. Toivon, etten hukkaa kaikkia ihmiskontaktejani niihin höpöjuttuihin, vaan muistaisin välillä olla edes keskinkertaisen korrekti.

Onko pakko tehdä koko ajan jotain? Ylioppilasaukiolle ilmaantunut Jeesus-talli on ilostuttava kaikessa heinässään. Huomenna tulee opintotuki ja veronpalautukset. Meen lukemaan kyyhkyskirjan loppuun ja sätkimään sen jälkeen sentimentaalilätäkössä suoden systemaattisesti ajatuksen jokaiselle kivalle ihmiselle.

Turusta löytyi samat miehet ku muutama vuosi sitten. Ovat kärsivällisiä.

Junassa Turkuun askarrellaan! Sensuroin kuvasta silmät pois pupulla, jotta halukkaat pysyisivät anonyymeinä. En todellisuudessa kysellyt kenenkään halukkuutta, mutta kuvan pupu ei liity tapaukseen.

Matkan päätteeksi mä ja mun kanssa päärautatieasemalle asti päässyt toveri (osa tipahti kyydistä aiemmin, sillee voi käydä jos kaikki on liian hysteerisiä pitääkseen toisistaan huolta!) käytiin hankkimassa nää tuikitärkeät tarvikkeet joulunodotukseen.

Turku on sitä, että käy kolme kertaa heseilee yhden yön aikana. Terveisiä erittäin söpölle kassatytölle. Oli niin söpö,  etten oo enää paljon yhtään rikki siitä, et PEHMYTPYÖRRE ei ollu nykyään järin pyörre.

Todistetusti ainoa univormukuva itsestäni.

Univormukuva muista.

olen vain vähän salkkareissa

Oikeasti tapahtuu muutakin kuin kahviasioita. Olen vahingossa joutunut seuraan, jossa oli joku muukin Kielitoimiston sanakirjan fani. Riistoyhtiön kauppakeskuksessa oli vihreitä alennuksia. Sain uudet mustat villahousut kymmenen rahaa halvemmalla kuin luulin ensin. Helsinki on taas ihan mukava. Eilen kirjakaupasta oli tarkoitukseni löytää Sofi Oksasen kyyhkyskirja, mutta kahvilassa aloinkin lukea Baby Janea. Sääli, sillä kyyhkyskirjalla saisin opintopisteitä. Elämä risaseks -hetket vilisevät mun tarinassa.

Äsken kirja jo loppui. Olen viettänyt kerrassaan hyvää krapulapäivää, diagnosoinut yhdessä mulle kroonisesti esiintyvän ironisen darran. Ironiseen darraan riittää nukkumattomat yöunet ja mainio ilta kyläilevän ystävän seurassa. Aamulla jokainen maailmanlaita oikein sylkee hilpeyttä eikä keittiön räsymattoa parempaa päikkäripaikkaa ole. Ystävällä on pussissa omenanuuskuja tuliaisina Jyväskylästä ja mä syön niitä onni poskilla, vaikka lupasin mahalle kahden viikon sokeritauon. Onnettomuudessa onni oli, kun opin, että yksittäisen päivän olemassaolon voi hävittää, mikäli ei ollut omassa elämässä vaan Salkkareissa.

Siitä on melko pitkään, kun viimeksi nukuin vuorokausirajalla. Kunnioitan kyllä kaikkia ajallisia sopimuksia, en vain osaa toteuttaa halutulla tavalla. Nää aikajutut lähtee ihan käsistä myös näis tekstihommissa. Ei pitäisi ajoittaa ironista darraa ja kirjan loppua samalle päivälle. Ovat molemmat niin sentimentaaleja asioita, että pää meinaa räjähtää (kuten päät räjähtelivät paljon monologissa Outo homo, joka oli se mainostamani ensimmäinen teatterikokemus pääkaupunkiseudulla, hyvä kokemus olikin, hakekaa tekin sellainen) kaikesta aivossa surraavasta abstraktista tunnepiikittelystä.

Meinasin mennä hajalle myös värikkäiden lahjanarujen osastolla edellisenä päivänä. Villahousumetsällä. Uudestaan asemalla, kun hihhulit lauloivat ylösnousemuksesta keskinkertaisella äänentoistolla. Jotta kaikki olisi mahdollisimman epäkronologista, ennen kaikkea tätä poistin paska-liitteen esseeni edestä. Kuvaamaan se sopii edelleen, mutta valmis essee ei ole paskaessee. Oon aika varma, että taannoiselta valokarnevaalireissulta ei oo kuvia enää kovin moneen juttuun. Ja että peli, jossa pikkusella pikseli-Vaderilla rakennetaan Kuolemantähteä, on yks parhaista ikinä keksityistä jutuista. Ainakin pari päivää on ollut.

pannusta asiaa

Siivosin kahvinkeittimen viime yönä marttojen ohjeita seikkaperäisesti mukaillen. Sen jälkeen uhrasin monta tuntia yöunilta tärkeiden kahvi-infografien tutkiskeluun (vaikka joko siellä tai maailmassa olikin virhe vihreän teen kofeiinimäärän kohdalla). Muistin myös valella tärkeää infoa ympäristööni siihen vastaanottavaan pikkutuntiaikaan.

Aamulla keitin hartaudella puunatussa pannussa oikein tummaa kahvia ja unohdin sen eteiseen lähtiessäni. Metromatkan kyynelehdin henkisesti, yliopistolla nohevoiduin. UniCafen kahvikin maistuu kahville. Kaadoin varmuuden vuoksi puolet siitä ryhmätyökumppanini syliin. Onnekseni sillä oli ruskea hame, joten selvisin kainolla anteeksipyynnöllä.

Uni pujahti silmään jo luennolla, illassa odottelee pääkaupunkiseudun ensimmäinen teatterikokemus. Kaikki tämä traagillisuus johti synnintekoon. Laitoin eteiseen hylätyn kahvin mikroon hetki sitten, kun olin maistellut sitä ensin kylmänä (martat on aika velhoja, muuten).

Ei ole kuvia kahvista, kahvittelutovit on aina niin hektisiä tai väsyneitä. Sen sijaan Instagramista löytyi kuva kissasta, joka tutkii aiheuttamaansa teevahinkoa. Kofeiini mikä kofeiini. Kutsuin tänään ensimmäistä kertaa Helsinkiä paskakaupungiksi, koska kaupasta ei löydy mustia villahousuja.

kuplavainioilla täynnä antamisen riemua

Kuten aina, on hyviä ja huonoja uutisia. Noin kaksikymmentäneljä tuntia sitten painiskelin erään eksistentiaalisen ongelmani kanssa. Selatessani sosiaalisen median päälinnakkeen uusimpia kuulumisia, haluaisin tykätä suunnilleen kaikesta. No, ei niin voi tehdä. Koska henkilökohtainen eksistenssikehikkoni vaati tietyn määrän poissaoloa koko maailman jutuista. Mä pysyn poissa koko maailman jutuista, koko maailma pysyy mun. Siksi mä käytän useita minuutteja punniten poissaolosuhteita ja jätän asian vielä hautumaan taiteellisen Instagram-räpeltelyn ajaksi. Kuvasomen pehmitettyä mua hetken palasin päälinnakkeelle käyttämään elämäni parhaan vittu YOLO -hetken ja tykkäämään ihan vimmatusti kaikesta. Mun elämä on kaikkeuden jännittävintä seikkailua.

Oikeesti isoista seikkailuista ei vain osaa kirjottaa. Kirjoittelen ennemmin asunnossa leijailevasta pesuainehöyrystä. Se nukkuu vähä vähältä itseään pois vastapestyjen tekoainemekkojen hartioilta. Kokeilin ensimmäistä kertaa pesukoneen hienopesuohjelmaa, koska bambimekkoa ei saanut puhdistaa kovakouraisesti. Laitoin kaikki tekoainemekot rumpuun yhtä aikaa, tunsin olevani vastuussa jostain tärkeästä.

Kutsun kaksi viikkoa työn alla muhinutta esseetä paskaesseeksi. Suon myös avokätisesti monille muille käsitteille paska-etuliitettä. En vittupäisyyttäni vaan ihan sellaisesta antamisen riemusta.

Vessapaperi loppui aamulla. Inhoan ostaa vessapaperia. Se on konkreettisin todiste arkielämän realiteeteista, jotka ihan mielellään hautaisi kaiken pilvipuuhastelun* alle. Onneksi löysin samalla villivadelman tuoksuista shampoota, ettei arkielämä tursua ihan yli laitojen.


*laittomuuksiin viittaavat termit ovat todellisuudessa viattomia synonyymeja latteille seikkailuille

näinä aikoina vihreä päivä herää taas

Ei ole tavatonta, että vuoden tuottoisin kuukausi on syyskuu. Hyvään mittaan ehtineen blogiurani aikana (ihan oikeasti aloin laskea päätyen vuosimäärään kahdeksan, mikä on aika paljon, mikä kertoo aikaisimpien merkintöjen tärkeydestä ja laadusta) syyskuut ovat olleet kokovoittajia vähän kärjistellen aina. Nyt syyskuu on lopuillaan, eikä musta tunnu, että syksyiset pääseikkailut olisi ohi. Tänään kuuntelin YUP:tä ja tunsin olon turvalliseksi. Elämän keskinkertaisuus rakensi taas hymyn poskeen.

"-- aamu tulee niin kuin aamu aina tulee
ja me hukutaan paskaan, hukutaan vaan
vajotaan yksi kerrallaan
naiset ja lapset ensin
horjahdin ja lensin
upottavaan paskaan hukuttavaan livahtivat laulajan jalat
ja pian katoa pää tää

-- aamu tulee niin kuin aamu aina tulee
millainen aamu?
juosten kustu ohut hetki
ja ruokaa tulee kun ruokaa tilaa, vain tarjoilijaa kutsukaa
elämä on opasmatka, ei löytöretki"

Viimeksi valtion punaviinipuodissa asioidessani murtaen suomea puhuva mies kysyi ensin paperit mieheltä, koska ei sanonnan semanttisen historian valossa halunnut toivottaa naista ensimmäiseksi. Olin kai otettu.

Mennyt syyskuu on ollut hyvä, jännittävä ja uusi. Toisaalta se on täyttänyt syyskuun odotukset oikein mallikkaasti. Odotusten luulisi koostuvan ennestään tunnetuista palasista. Odotukset on juuri ne ainoat palat, jotka osaa arvata tai kuvitella. On ollut odotuksia opiskelijaelämästä, isosta kaupungista, uusista ihmisistä, puiden väristä, kaikesta määrittelemättä sen kummemmin odotusten vertikaalista tasoa. Niiden päälle on ladottu uusia palasia ja poistettu huonoja, sillei aivo toimii. Viimeisen päivän kunniaksi yhtä aikaa sekä ylitin omia sosiaalisia kynnyksiäni että olisin halunnut muurata pääni seinään.

Jotkut asiat kuulostavat todella paljon coolimmilta vieraalla kielellä. Kuten adjektiivimääritteelliset substantiivilausekkeet (erikoismaninta värisanoille). Maailmassa kaikenlaisille ilmiöille on annettu nimi. Nimike. Verovirasto kertoi mun saavan perinteistä suomalaista joululahjarahaa tänä vuonna. Ja todellisuudessa heinäkuu voitti.

vällyihini nukkumaan

Itsensä löytää välillä uskomattomista emotionaalisista tilanteista. Istuskelin yksinäni kynttilänvalossa poistellen nimeltä mainitsemattomia tekstejä eräältä nimeltä mainitsemattomalta foorumilta, kun samalla radiossa Kristiina Brask lauloi, että katsoessaan mua hän on vain tyttö hiljainen. Olen jo aikoja tuhonnut vanhoja tekstejä systemaattisesti, mutta aikaisemmin ei ole kirveltänyt sydäntä. Aikaisemmin oli vielä kesä ja valoisaa, eikä radiosta soinut jonkun sämpläämä Kristiina Brask.

Pidin myös toisen etätyöpäivän putkeen. Tai lauantaityöpäivän. Työt on edelleen vähän makkaroilla ja levällään täällä tuvan pöydällä lattioita myöten. Uni maittaisi kaaoksesta huolimatta.

hyväntuulinen ja päämäärätön

Mä koen aika tavallisia asioita. Osittain omien stereotypioideni takia, osittain syvästä kiintymyksestä tavallisiin asioihin, osittain tavasta luokitella huoletta myös vau-asioita tavallisiksi, koska ne kuuluvat elämään. Ja elämä on loppujen lopuksi usein aika tavallista.

Eilen käytiin kokemassa lentokenttää. Mä pidän lentokoneista, vaikka vieressä bongailevalla aasialaispojalla olikin paljon parempi putki niiden tallentamiseen. Onneksi väline ei tee urheilua, vaan leikkimielisyys. Jätettiin pyörät WTC:n varjoon, viereiseen taloon törmännyt lintu makoili elottomana tiellä, jouduttiin siirtämään sitä vähän, ettei se jäisi pyörän alle. Välillä satoi paljon vettä, välillä paistoi aurinko, puhuin äitin kanssa vain kymmenen minuutin puhelun.

Meiltä on pyöräillen lentokentälle alle kaksikymmentä kilometriä. Menomatka tuntui pidemmältä, koska toisinaan piti pysäyttää risteyksessä, toisinaan joutui palaamaan kartalle. Vaikka en muuttaisi lähiööni, jos saisin itse päättää, lentokoneita ja lähtötunnelmaa haistellessani pitkät välimatkat, Paikalliset Veikot ja muut tuntuvat pieneltä hinnalta pienestä hinnasta.

Joku toinen kerta on mahdollisuus mennä haistelemaan myös lähtöselvitysten ja turvatarkastusten toiselle puolelle. Tällä kertaa jouduttiin tyytymään tuloaulan Starbucksin sokerimukillisiin. En ottanut siitä kuvaa.

Tänään siivotaan!

liian lähellä kolmeakymmentä

Olipa kerran sellainen päivä.

Treenien lopun ja töiden alun väliin jäi tänään neljä tuntiä. Ajasta huumaantuneena painoin enter ja loin itselleni uuden Instagram-valtakunnan. Valtakunnasta huumaantuneena otin valokuvan kotikutoisesta kärpäsloukusta. Kärpäsloukkukuvan kalastamista kolmesta tykkäyksestä huumaantuneena mietin maailmanvalloitussuunnitelmia.

Internetin maailma on muuttunut, enkä ole ollut siinä mukana. Muutama vuosi sitten maltoin vielä olla koko ajan uuden hermolla. Vanha ja Konservatiivinen Aikuinen varmaan lopetti uskaliaat kokeilut. Sen sijaan löydän itseni kuuntelemassa maistraatin muuttopuhelimen jonotusmusaa 23 minuuttia. Koska siitä saa rahastaa, ettei ole tajunnut ajoissa muutta kirjojaan virallisesti toiseen kaupunkiin. Sitten saa 23 minuutin jälkeen laittaa luurin korvaan. Hyvät terveiset maistraatin tädeille ja sedille.

Epäonnistumisista huolimatta aamuni päättyi ihan ok, nyt uskaltaa lähteä ulos kolostaan.

Niin.

mainokset sisältyvät hintaan

Olen askelen lähempänä valaistusta. Valokuvat ovat ilmeisesti onnistuneesti tietokoneen tallennustiloissa. Enää puuttuu ohjelmisto, joka muuttaa ne pyynnöstäni pienemmiksi kuin helvetin iso. Siellä on kuva vierekkäin pyllistävistä mangusteista, kakkivasta hanhivauvasta ja jalkoja lepuuttelevasta hepasta.

Tänään töissä rakensimme lihansyöjäkasvia. Lihansyöjakasvi on valtava ja siitä tulee oikein komea kaveri muutamalla lisätyötunnilla. Remonttimiehet ovat pyöritelleet putkista rakennelman, jonka päälle olemme ripustelleet mahdollisimman ällöttäviä kankaita. Jos joku sattuu hengailemaan Jyvääskylä-hoodeilla 20.7.-31.8. ja tekee kovasti mieli käydä teatterissa, voin oma lehmä ojasta ammuen suositella Pientä kauhukauppaa Latoteatterilla Kuokkalassa.

Muut tapahtumat tästä päivästä ovat pysyneet loitolla. Paitsi pisin tuttu seitsemän kilometriä järvenrantaa pitkin keskustaan. Eilen maantie puhkoi kumin polkupyörästä. Tänään poljin äitin hieman lättärenkaisella pyörällä tihkusateessa kolmen kassin kanssa hirveässä kiireessä. Kaupunginteatterin kohdalla meinasi itkettää, mutten itkenyt.

kärjistyksiä

Valokuvia olisi paljon, koska kävimme äitin kanssa Korkeasaaressa. Olen kliseinen pikkulapsi, haluaisin jokaisesta eläimestä oman kappaleen. Lumileopardi oli sunnuntaisen kierroksen suosikki. Mangustit myös. Hämmennyksekseni rakastuin myös vihreään käärmeeseen ja kuviokoppakuoriaisiin. Äiti olisi halunnut ostaa mulle avainkaulanauhan Korkeasaari Shopista, mutta siellä ei ollut menneen ajan hittituotteita myynnissä. Mä ihastelin apinapehmolelua, jonka hiukset heiluivat tuulessa ja jolla oli ihana pitkä heilurihäntä

Elämästä rakennetaan kai kokonaista hankkimalla sopivassa suhteessa kokemuksia ja materiaa. Jos ei ole paljon rahaa, täytyy tehdä valintoja. Oma valintani on kallis pieni materia ja halvat laajat kokemukset. Asiat ovat monimutkaisia, mutta kärjistettynä ne näyttävät siltä. Ruualla on paikka jossain siinä materian ja kokemuksen välissä. Mitä enemmän kärjistyksiä miettii, sitä hölmömmiltä ne tuntvat kaikki.

Musta on kiva olla kotona. Kotikotona. Veli pelaa telkkarilla, sisko puhelimella ja mä tietokoneella. Äiti on vasta matkalla Savonlinnan kokemuksesta takaisin tänne. Silti on kiva olla kotona.

Kuvitelkaa tähän video kahdesta kissasta stereopesulla.

LVI-ATK-DVD-YMS.

Vanhemmiten käy huolimattomaksi. Lyöntivihreän määrä kasvaa koko ajan. Myös kalenteri sisältää virheitä ja puutteita, joiden ansiosta tuli annettua oikein loistava hyvä kansalainen -mielikuva itsestä tänä aamuna.

Varsinaisestihan en muistanut, että LVI-tarkastajat lupas tulla käymään 24.4. yhdeksän jälkeen, vaikka ilmoitin niille kuuliaisesti asunnon kissaeläimestä pari viikkoa sitten. Unohdin tapaamisen niin tehokkaasti, että liityin tovereiden pubikierrokselle seurusteluhengessä. Opiskelijabudjetilla join vettä hyvässä seurassa tiistaipilkkuun saakka, enkä suinkaan siivonnut eteistä tai olkkaria tai keittiötä tai vessaa tai vaatehuonetta, jotta tarkastajien työ olisi mahdollisesti helpompaa. Enkä herännyt ajoissa.

Ensimmäisellä ovikellon soitolla ärsyynnyin, koska joku yritti tavoitella mua niin aikaisin, toisella muistin, ymmärsin ja punnitsin vaihtoehtoa B: esitä nukkuvaa, niin ne luulee ettet ole unohtanut. Kun ne sitten tiirikoivat sisään yleisavaimella, kiskoin lähimmät vaatteet päälle ja ryntäsin silmät kainalossa toivottamaan huomenta ja pahoittelemaan barrikadia oven edessä.

Vähän ne mittaili ja rapsutteli kissaa. Niiden hälvettyä istahdin alas puurolle toivomaan, että lakkauttamispäätöksen jälkeen olkkariin telakalle jämähtänyt kuvisdiplomihanke sai ne ajattelemaan yöt rymyävää boheemia taiteilijaa yöt rymyävän sosiaalipummin sijaan. Onneks kissa hurmasi ne aika hyvin.

Häpeä tärkeysarvoltaan matalista asioista on hauska ilmiö. Satunnaisten ihmisten elämässä omilla satunnaisilla teoilla tai tekemättömyydellä on kuitenkin melko lyhyen hetken huomio. Onpahan tarinoita taas. Eilen lukitsin itseni kotoa ulos ennen reeniä. Pyöräilin aika paljon.

keskinkertaisuus – riski vai mahdollisuus

Edesmenneet viikot ovat saaneet mut kokemaan syvää keskinkertaisuutta. En lukenut kirjoituksiin yhtä paljon kuin ystäväni. En ole käyttänyt jokaista liikenevää sekuntia pääsykokeita ajatellen (tai niiden eteen jotain tehden). En ole koskaan käynyt zumbassa enkä edes osta reilun kaupan banaaneja. En myöskään ole heittänyt asioitani hunningolle, jättänyt syömättä tai viettänyt iltojani potkiskellen pizzerioiden ikkunoita. Keskinkertaisuus on melko helppoa, sillä se ei vaadi suunnattomia panoksia puoleen tai toiseen. Mielentila voi olla täysin lamaantunut, eikä se tuhoa keskinkertaista suorittamista.

Mulla on keskinkertaisuuden tunteeseen kaksi erilaista suhtautumistapaa. Välillä se on maailman hienoin flow-tila, jossa kaikki on hyvin ja mulla aikaa kävellä kevätauringossa. Hetken päästä ahdistun siitä, etten pysty parempaan tai edes pyri siihen. Toisaalta nautin stressittömästä maailmanrakenteesta, toisaalta stressaan stressittömyyttä. Satunnaisesti uhraan aktiivisesti aikaa ja aivoenergiaa uusien tasojen saavuttamiseen, mikä varmaan pitää yllä mahdollisuutta flow-tilan kokemukseen. Keskinkertaisuuden alarajalla roikkuminen ei kuitenkaan ole vaihtoehto.

Keskinkertaisuus ei taida olla riski eikä mahdollisuus. Se on lyhyen ikäni kestäneen suorittajaelämän hengähdyspiste. Samalla lailla kuin tähtien tavoittelussa, keskinkertaisuudessakin elellään muutamien tulien välissä, mutta rennommin. Flow-ajan määrä kaikessa keskinkertaisuudessani kasvaa prosentuaalisesti koko ajan. Hitaasti. Teoriani mukaan kaikki keskinkertaiset ovat yhtä lähellä tähtiä kuin näiden tavoittelijat (aurinko pois suljettuna vähintään reippaiden neljän valovuoden päässä). Tämä keskinkertaisuus ei ole laatikko asioiden paremmuusjärjestystä varten, vaan elämäntyyli. Keskinkertainen on synonyymi tietylle stoalaiselle mielentyyneydelle ja fengshuille ja downshiftaamiselle ja muille tovereille.

Eihän se oikeasti ole, mutta on mukavaa ajatella jotain oman lokeron ollessa täysin ennustamaton.

Mulla ei ole valokuvia mun uusista hankinnoista. Niitä ovat halogeenilamppu 3 kpl ja vesivärilehtiö 1 kpl. Inhoan ja rakastan hipsterimuokkauksia jokaisessa internetin valokuvassa. Pitäisi käydä leikkuuttamassa hiusten kuolleet latvakarvat pois.