satunnaisia sanoja viime vuodelta

Kyllä mä uskon, että kohta uskallan olla täällä ihan oikeasti. Ajattelen tätä usein. Toki asiat muuttuvat, enkä voi ajasta ikuisuuteen puhua siitä, millaista on puhua täällä. Tai missään.

Olen vielä kaukana siitä, että valokuvaisin joululahjoja tai -kuusta. Seuraava kuvattava kuusikin löytynee vasta vuoden päästä. Olen vielä kaukana vähän kaikesta. Mun ja maailman välissä on vielä kokonainen kevät stressatavia asioita, joita en valottanut lainkaan edellisessä kertomuksessa, mutta mainitsin. Ehkä ensi vuonna olen saanut kerättyä tarpeeksi rahaa sellaiseen kameraan, jollaisen haluaisin ja jollaisella mielellään ottaa hupsuja kuvia elämästä niin, että jää aikaa myös katsoa sitä elämää. Se kameroissa on pahinta, vartioimatta ne estää näkemästä omaa elämää. Sitten lupaan kuvata innoissani joululahjoja. Ja kaikkea muutakin.

Oltiin tänään tervehtimässä ihan pikkuista kissaa. Se on siskon eläin, meidän eläin ei tule tapaamaan sitä aivan vielä, koska meidän eläin luulee edelleen olevansa ainutlaatuinen ja ainoa kissa maan päällä. Pikkuista kissaa on helpompi leikittää kuin aikuista. Pienen kissan aivosolua on helpompi hämätä, eikä tarvitse keksiä monimutkaisia piiloleikkejä. Riittää, kun heiluttaa jotain pörröistä.

Joko ennen tapahtui enemmän tai sitten rima asioiden kertomuselle oli paljon alempana.

Poistelin juttuja. En oo kasvanu yhtään.

Oon kauan ollu sitä mieltä että mun elämä on suurta kliseetä. Se ahdisti hirrvveesti, kunnes opin tykkäämään oikein käytetyistä kliseistä.

rauhallisempi joulumieli

Kirjoittaminen on taas pyöriny mielessä. Kun aivon kaikki energia ei mene suorittamattomien tehtävien olemuksien analysointiin, jää vapaille ajatuksille tilaa. Vaikka hömppäelokuvat eivät olisikaan kaikista hedelmällisin viihdemuoto, vanhat mustavalkoiset Chaplinit ovat. Olen myös lukenut yhtä suurta illuusiota. Ja syönyt kalaa. Kaiken tämän keskellä olen varma, että jotain pitäisi sanoa.

Suorittamattomat tehtävät vaativat edelleen analysointia jossain tulevaisuudessa, mutta jouluisissa aamupöhinöissä aloitin muutoksen omassa suhtautumisessa, jotta saiisin itseltäni rauhan nukkua vielä muutaman minuutin. Vaikka aamuherätykset loppuvat muutamien viikkojen jälkeen, monet muut tehtävät muuttuvat entistä tärkeämmiksi. Yleisesti analysoin sen väistämättä ahdistavaksi, mutta tänä aamuna vaihteeksi mahdollisuudeksi.

Sen pidemmälle en antianalyysissä päässyt, mutta onpahan huolettomampaa hetken. Hyvää joulumieltä ymmärtäjälleen.

Varsinaiset joulumielen aiheuttamat aivopierut asuvat vielä julkaisemattomilla mailla. Syystä.

jotain teksteistä

Elän edelleen hämmentyneessä hämmennystilassa. Käytin eilisestä päivästä liian monta minuuttia huumapäiseen uusien tekstien etsimiseen siihen nähden, että olisi pitänyt lukea globalisaatiosta ja maailmankansalaisuudesta. Laskin sen varaan, ettei tylsistä jutuista tarvitsisi kirjoittaa ja ettei kivoista jutuista tulisi tylsiä kysymyksiä. Laskin väärin.

Mutta hämmennystilasta ymmärsin jälleen hieman paremmin, kuinka täynnä tekstiä maailma on. Koska pelkästään jokaisella suomalaisella on blogi ja joillain kuten mulla viis. Tai kuusi tai seitsemän. Hämmennystilassani saastutan lisää, vaikka näihin aikoihin tämä blogi on vielä tiukasti vain omassa valvonnassani. En ole aivan varma, minkälaista tekstiä uskallan päästää matkalle löytymään miljardimiljardien muiden tekstien joukosta jonain päivänä.

Sitten heräsin todellisuuteen ja ymmärsin, ettei sillä ole kovin paljon väliä, se menee sinne kuitenkin. Periaatteessa en ole "kyl mä ku muutki"-asenteen lempparikannattaja, mutta tänään vetoan siihen. Edellinen blogi (yksi niistä) oli siitä kiva, että ainakin olin kerrankin määritellyt juttuaiheet tarpeeksi avoimiksi, että jos toisena päivänä tekee mieli keskustella jotain diippii shittii, niinku marginaaliblogit, vaikka saippuakuplien pintavärin syvimmästä olemuksesta, ja toisena päivänä kiinnostaa enemmän peilin kautta otetut blingkuvat uusista kirpparivaatteista, niin se oli sitten sallittua. En vain koskaan ostanut kirpparilta mitään, mitä olisin oikeasti viitsinyt kuvata peilin kautta. Enkä kyllä puhallellut paljon saippuakupliakaan.

tämä ei ole kekseliäs alku

Mun on viime hetkenä ollut hirveen hankala pysyä paikallaan. Fyysinen identiteettikriisi varmasti. Taas olen liikkunut, vaikka vannoin pysyvyyttä. Monta kertaa olen vannonut tai vähitäänkin uskonut siihen. Joiltain hyviltä ystäviltä löydyn listasta jo ehkä viisi kertaa. Niitä vanhoja saa poistaa.

Siksi en uskalla aloittaa sanoilla, nyt on uusi alku. Taas. Aloitan sanoilla: "pienetkin asiat on seikkailuja, olisi pitänyt kuunnella niiden ensi kertaa puhuessa".