viimeinen jalka eilisessä

Radiolla on vanhuudensairaus. Se menee rätinästä sekaisin vähän väliä. Sitä pitää malttaa olla hakkaamatta, sillä ikuisuuksien mittaisten muutamien sekuntien jälkeen se muistaa taas kuinka olla rätisemättä. Raukka. Olen vähän sen selän takana haaveillut uudemmasta ja näpsäkämmästä.

Hyviä kertomuksia syntyy aamuista, joina ei herää kotoaan. Silloin on yleensä tarinasyy, miksei. Aurinko tekee kaikista asuinalueista kauniita. Korvennuin hetken aikaa halusta perustaa pieni koti suunnattoman kerrostalon yläikkunan taakse. Metroaseman kapeat liukuportaat rätisivät myös ja hölmö pulu keikisteli lampussa. Olen marssinut eri lähiöhommissa valloistusmielellä: laulanut Tinakenkätyttöä karaokebaarissa ja Päivänsädettä ja menninkäistä bussin takaosassa vieressä istuvalle pikkulapselle, juonut ykköskaljaa opiskelijasolussa, kuunnellut lapsuuteni punk-suosikkeja, eksynyt Puistolaan, ladannut puhelimen akkua Valintatalossa, ajellut lähijunalla ja syönyt tarjousnugetteja. Aina vain haltioidun ihmisistä enemmän ja enemmän. Uusista ja vanhoista.

Samalla kun aika kuluu, mä vaan saan lisää. Elämässä on ihan reilu meininki.

Ei mitään sanottavaa, vaan muisteltavaa ja tämä sanayrjö. Maistoin ensimmäistä kertaa halvan kahvin kuppilan punaviiniä. Lämmitti sielua, muttei korvannut pipoa pakkasella. Mietin kuinka paljon voi olla zen saavuttamatta mielenrauhaa. Hulinaa on niin paljon, etten tiedä miten päin malttaisin odottaa sitä kulloinkin saapuvaksi. En saanut juotua kahvia tänään. Se ei kertakaikkiaan suostunut siirtymään elimistön sisään oraalisesti eikä mustalla magialla. Värilliset jouluvalot lähtivät pikkujouluihin lainaan, joten nautin hetken aikaa monokromaattisesta maailmasta. Hei.

WANTED

Kaksi munatonta etsii seuraa perjantai-illaksi. Tarjoavat teetä, teatteria tai sylihurinoita. Toinen munattomista etsii lisäksi Helsingin alueelta uutta ystävää, jolla olisi mukava katto tähtien tuijotteluun ja muuhun sellaiseen.

"Eilen kävin muumitanhulle. Tykkään neutraalisti Muumi-sarjoista (niistä tv-), mutta joskus tulee sellainen olo, että keittiön lattia on tehty muumitanhua varten, eikä siinä ole mitään neutraalia. Ruokavalioni on muodotsunut viime päivien ajan pitkälti taateleista. Pehmeistä ja kuivatuista. Kodin puutoslistalle on päässyt kohta useampi asia kuin kaappiin ja lattioille."

Toivoo uusin eilinen.
(tai nyt jo toiseksi uusin, aika rientää niin kiireellä)

Tänään (eilen) kävin isossa kaupassa Idän Ihmemaassa. Ostin kulmakaupan sedältä kilon cashew-pähkylöitä. Isossa marketissa menin sekaisin tarjouskorien äärellä. Kaikki mahdollinen oli eurolla. Otin mukaani kolme pussia maustetta, joka tekee soijarouheesta ruokaa, sekä kolme patukkaa teollista proteiinia, joiden epäilen maistuvan hirvittäviltä, mutta sain kuitenkin aika monta kaloria sillä eurolla.

Lepäsin viikonlopun pumpulissa, sillä käymässä oli ihana tuttu ja turvallinen. Sanojen tuotannon ei tarvinnut pitää kapuloita rattaissaan eikä hiljaisuudenkaan. Teelitrat ovat virranneet.
Maanantai tuli silti, vaikken halunnut. Välttelin sitä viimeiseen asti, kunnes meil oli lanit. Värikynäpeli, nugetit ja LiveStreamKimble piristivät vähän. Niin paljon, että valvoin tiistaiaamun neljään.

Olet yrittänyt lämmitellä mun ja lenkkipolun välejä taas. Muutaman viikon viileän ilmapiirin jälkeen ollaan nyt treffattu pari kertaa. Vielä se ottaa mut takaisin. Kerroin tämän, jotta voisin käyttää urheilumieli-tägiä.

Päässäni muotoutuu asiaa ihmisille, koska ajatusten tulisi jatkuvasti keskittyä ylihuomiseen (huomiseen) tenttiin.

pannusta asiaa

Siivosin kahvinkeittimen viime yönä marttojen ohjeita seikkaperäisesti mukaillen. Sen jälkeen uhrasin monta tuntia yöunilta tärkeiden kahvi-infografien tutkiskeluun (vaikka joko siellä tai maailmassa olikin virhe vihreän teen kofeiinimäärän kohdalla). Muistin myös valella tärkeää infoa ympäristööni siihen vastaanottavaan pikkutuntiaikaan.

Aamulla keitin hartaudella puunatussa pannussa oikein tummaa kahvia ja unohdin sen eteiseen lähtiessäni. Metromatkan kyynelehdin henkisesti, yliopistolla nohevoiduin. UniCafen kahvikin maistuu kahville. Kaadoin varmuuden vuoksi puolet siitä ryhmätyökumppanini syliin. Onnekseni sillä oli ruskea hame, joten selvisin kainolla anteeksipyynnöllä.

Uni pujahti silmään jo luennolla, illassa odottelee pääkaupunkiseudun ensimmäinen teatterikokemus. Kaikki tämä traagillisuus johti synnintekoon. Laitoin eteiseen hylätyn kahvin mikroon hetki sitten, kun olin maistellut sitä ensin kylmänä (martat on aika velhoja, muuten).

Ei ole kuvia kahvista, kahvittelutovit on aina niin hektisiä tai väsyneitä. Sen sijaan Instagramista löytyi kuva kissasta, joka tutkii aiheuttamaansa teevahinkoa. Kofeiini mikä kofeiini. Kutsuin tänään ensimmäistä kertaa Helsinkiä paskakaupungiksi, koska kaupasta ei löydy mustia villahousuja.

suoriutumattomuutta ja metafysiikkaa aamuun

Kohtaismme vanhan koneen kanssa viimeistä kertaa eilen. Lähestyvä hoivaliike loi kipristeleviä toivon pirskahduksia, mutta lopullinen tuomio osoittutui käyvän yksiin pahimman pelon kanssa. Opin, että emolevy on yli seitsemänkymmentä prosenttia koko tietokoneesta, ja sen vaihtaminen tulisi käytännössä kalliimmaksi kuin uusi kone. Vakuutusyhtiö pelottaa enemmän kuin ikinä. Jos selviän kohtaamisesta selkänahka ehjänä, lupaan etten enää ikinä tee mitään uuteen kohtaamiseen johtavaa. Toivoin salaa, että  huoltomiehet olisivat päivittäneet jotain hauskaa mun Naama-seinälle, koska mä itse en osaa.

Lähiviikkoina olen ollut omaan tekniseen elämäsuoritukseeni pettynyt huomattavan usein. Ennen viimeisimpiä kommelluksia olin muotoillut seuraavaa:

"Torstai alkoi kulua todella paljon myöhemmin kuin oli kaiken hyvän tahdon ja maun mukaan tarkoitus. Ollakseni edes jotenkin tärkeä itselleni, kävin hakemassa kirjastosta kirjan, jolla korvataan luennoitsijan kahden viikon sairasloma. Olisin käyttänyt loppupäivän varmasti laahaten naamaa itsesäälin rymymailla, ellei ruokalassa pöytääni olisi eksynyt Iloisia Oikisveikkoja. Raitiovaunuihin verrattuna lakioppilaat ottivat paremmin kontaktia. (Toverini tulkinnan mukaan oikislaiset on hilpeitä, koska niiden tulevaisuus hohkaa keskimääräsiesti enemmän valoa kuin taidehihhulin tai perushumanistin.) Vakuutin, etten ole turhan tarkka pilkkujen suhteen.

Jälkiruokakahviltakin löysin seuraa. Kasvot hämmentyivät, kun säälirypemiset jäivät taas ja aukko täyttyi ihan oikealla keskustelulla ihan oikeiden ihmisten kanssa. Kaikesta tästä hurmioituneena keräsin vielä itsesäälin reunalla sätkivät palaseni takaisin kokoon. Niiden kanssa marssin laskemaan kiveä Kiven alle ja katsomaan kiviaiheisia sekä Kivi-aiheisia elokuvia ihmisten kanssa, joista osan olin tavannut ainakin kerran. Ja mulla oli niin paljon kivaa, mitä nyt voi olla omia palasiaan pitelevällä ihmisellä mukavuusmaailmansa rajametsiä kulkiessaan.

Kuitenkin oon vähän surullinen, ku Parasta ennen olis tänään Jyväskylässä ja minä en. Vielä kahteen viikkoon."

Pakollinen synkkä tilannekatsaus väittää, että oon nauttinut unta ylitse äyräiden, saattanut tietokoneen viimeiselle matkalleen, polttanut tukkani ja ollut henkisesti epäkypsä elämään. Mä väitän, että kaikki tämä hykerryttää nauruhermoja lähitulevaisuudessa. Jo nyt mulla on kamera täynnä eilisen iltaseikkailun satoa ja enemmän kuin miljoona maailman parasta asiaa tiedossa. Kotiretki on lähempänä kuin viikko sitten ja voin aina palata oranssin kupin ääreen pohtimaan sen sisällön metafysiikkaa.

klisee 3

Olen taas väsynyt mutta onnellinen, se pätee käsittämättömän moneen asiaan. Kuten pätee moni muukin yksittäinen kontekstistaan irroitettu sanaryväs. Tavarat muuttivat Helsinkiin jo kuukauden päivät sitten. Minä ja kissa muutimme lauantaina. Täällä on edelleen laatikoita vaikka muille jakaa, kunhan ne on ensin tyhjennetty, ja Mattis jatkaa työuraansa vielä tämän viikon. Silti minä ja kissa olemme hyvin tyytyväisiä olohuoneen vieraspetisohvalla, kun kaikissa huoneissa on viimein kattolamppu ja langaton verkkokin toimii. Uusi reititin on maailman söpöin laite, koska edellinen kohtaamani reititin oli iso ja musta. Kaikkia edellisiä kohtaamiani reitittimiä on oikeastaan yhdistänyt suuruus. Uusi reititin on maailman söpöin. Maailman söpöin. Sen nimi on Vauva. Sitä ei käsitä, ellei näe tai käy ostamassa Gigantista omaa vauvareititintä.

Äiti ja nuorempi sisarusosasto toivat mut tänne ja etenkin sisarusosaston vastustelusta huolimatta olivat mun seuranani pari päivää. En osaa päättää, onko olo nyt sitten haikea vai odottava. Aika varmasti molempia, kuten aina keskellä murroksia.

Toistan itseäni. Vaikkei joka päivä olekaan puhe vauvareitittimistä.

Noin viikko sitten kävelin Asemakatua alaspäin toisessa kaupungissa ja huomasin Marimekon plagioineen jälleen. Tällä kertaa mun vanhan koneen kuvatiedostoja! Liitän tähän nyt julmasti Marimekon omistaman kuvan:

Siinä ne Vili-Sauronit venkuloivat kauniisti rivissä! Suurin osa kissakuvista on edelleen pöytäkoneen albumeissa, mutta muutamia photoshoot-palasia voi verrata fanisivun lisäksi vaikkapa tässä puolijulkisessa albumissa. Oikeastihan haluan puolitoista metriä tota kangasta kämpän seinälle. Uskomaton yhdennäköisyys korostaa laahaavassa perässä ja roikkuvassa mahassa.

Mitäs vielä. Löysin selästäni katu-uskottavaa rupi-ihottumaa. Pari hetkeä kulukoon kortisonin kanssa tiiviissä yhteisymmärryksessä. Internet on mainio syy jakaa tautinsa kaikkien kanssa. Eiku.

tarinoita tuntemattoman elektroniikan ihmemaasta

Mä olen saanut tuotua ensimmäisen kuvan! Se kertoo tarinoita muuton keskeltä muutaman viikon takaa.

olen puoleni valinnut

Seuraa nolo avautuminen.

Sellainenhan sieltä paketista paljastui! Arvoin pitkään keskenäni, uskallanko edes mainita laitteen vaihtumisesta. Laite on kuitenkin mielestäni yksi kauneimpia omistamiani esineitä, joten en loppujen lopuksi mitenkään olisi voinutkaan malttaa olla laittamatta sen kuvaa tänne. Tämä päivä on kulunut pitkälti itsekseen hihitellessä ja tällainen ilme naamalla: ( :] ). Tästä alkoi matkani kohti parempia kuvia ja huonompaa loppukevään koulumenestystä.

Ihmisen alitajuinen itsesensuuri on kyllä mielettömän toimiva. Onneksi tämän blogin toinen nimi voisi olla Paskablogi, joten seikkailun alkuvaiheetkin on aivan laillista tallentaa tänne ihmisiä ja itseäni viihdyttämään.

Yllä on ensimmäinen kameralla otettu kuva. Olisin laittanut sen tänne, vaikka se olisi ollut vielä tätäkin turhempi. Muokkaaminen on turhaa, jos kuvat ovat lähtökohtaisesti jo tarpeeksi hölmöjä.

Tällai yksinasujana ei ole kamalasti vaihtoehtoja kuvauskohteiksi. Oikeastaan niitä on kaksi: kissa ja oma naama. Vaikka ihmiset monesti katselevatkin mieluummin toistensa naamoja kuin eläinkuvia (tai internetin kulta-aikana ne voivat olla jo lähes tasavertaisessa asemassa), itse koen tosi hauskaksi sen, että saan lopultakin kissasta kuvia, joissa se ei näytä pelkältä möykyltä. Kuva maalipurkeista oli järjestyksessä toinen kuva, alempi taas tahattomasti hauskin.

Tästä ei nyt sitten ole enää paluuta entiseen. Blogi täyttyy höpinöillä, jotka kaikki kameran omistavat ovat käyneet läpi jo monta vuotta sitten. Samoin olen itse, mutta saan suurta tyydytystä voidessani höpistä jälleen. Olen virallisesti valinnut puoleni tässä ikuisessa sodassa Canon- ja Nikon-tyttöjen välillä. Musta tuli Olympus-tyttö.

Uusi tunniste on omistettu Pirinalle.