Radiolla on vanhuudensairaus. Se menee rätinästä sekaisin vähän väliä. Sitä pitää malttaa olla hakkaamatta, sillä ikuisuuksien mittaisten muutamien sekuntien jälkeen se muistaa taas kuinka olla rätisemättä. Raukka. Olen vähän sen selän takana haaveillut uudemmasta ja näpsäkämmästä.
Hyviä kertomuksia syntyy aamuista, joina ei herää kotoaan. Silloin on yleensä tarinasyy, miksei. Aurinko tekee kaikista asuinalueista kauniita. Korvennuin hetken aikaa halusta perustaa pieni koti suunnattoman kerrostalon yläikkunan taakse. Metroaseman kapeat liukuportaat rätisivät myös ja hölmö pulu keikisteli lampussa. Olen marssinut eri lähiöhommissa valloistusmielellä: laulanut Tinakenkätyttöä karaokebaarissa ja Päivänsädettä ja menninkäistä bussin takaosassa vieressä istuvalle pikkulapselle, juonut ykköskaljaa opiskelijasolussa, kuunnellut lapsuuteni punk-suosikkeja, eksynyt Puistolaan, ladannut puhelimen akkua Valintatalossa, ajellut lähijunalla ja syönyt tarjousnugetteja. Aina vain haltioidun ihmisistä enemmän ja enemmän. Uusista ja vanhoista.
Samalla kun aika kuluu, mä vaan saan lisää. Elämässä on ihan reilu meininki.
Ei mitään sanottavaa, vaan muisteltavaa ja tämä sanayrjö. Maistoin ensimmäistä kertaa halvan kahvin kuppilan punaviiniä. Lämmitti sielua, muttei korvannut pipoa pakkasella. Mietin kuinka paljon voi olla zen saavuttamatta mielenrauhaa. Hulinaa on niin paljon, etten tiedä miten päin malttaisin odottaa sitä kulloinkin saapuvaksi. En saanut juotua kahvia tänään. Se ei kertakaikkiaan suostunut siirtymään elimistön sisään oraalisesti eikä mustalla magialla. Värilliset jouluvalot lähtivät pikkujouluihin lainaan, joten nautin hetken aikaa monokromaattisesta maailmasta. Hei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti