liikkeelle (deskriptio)

On aika korkata tämä vuosi. Toimenpide hoidettakoon kunniallisesti henkinen pää pystyssä ja henkinen ryhti ojennuksessa. Oppikirja väittää, että henkisesti voi olla paha olo, vaikka fyysisesti vaikuttaisi ryhdikkäältä. Luulen, että oppikirjat jättävät mainitsematta paljon tasoja, joilla hyvät ja huonot olot voivat ilmetä.

Tänään puin oikeat vaatteet päälle, kun lähden hakemaan lisää nenäliinoja kaupasta. Katsoin silmiin vain peräkassan ihanaa tyttöä. Puistotiellä hullunkurisuus valtaa varpaat lähes aina. Kaikkien vanhempien, lasten, koiranulkoiluttajien ja muiden oikeiden ihmisten lomassa se tuntuu luonnolliselta, koska hullunkuristahan ihmisenä oleminen on. Kehossa tuntuu asioita, joista osan haluaisin pois. Haluaisin pois kuumeen, nielutulehduksen ja rään. Haluaisin pois epävarmuuden, epäilyt ja yhteiskuntakelpoisuuden ulkopuolelle jäävät tavat ajatella. Itseä tarpeineen on helpompi tarkastella ulkopuolelta, jos on mahdollisimman ulkopuolella: ulkopuolella huoneesta, sisältä, tutulta polulta, mukavuusalueelta.

Menin halpaan ja ostin aloe vera -nenäliinoja.

Arkistossa on juttuja, jotka olen alottanut, mutten saattanut loppuun. Niissä on kokemuksia. Kokemuksia on myös niiden ulkopuolella. Niissä on tunteita, tunteita on myös niiden ulkopuolella. Alan hahmottaa, millaiseksi elämä muovautuu, kun sitä kulkee kokemusvainu päällä. Siitä tulee hullua, ihanaa ja vapaata. Sen mennessä tunteet eivät pysy aloillaan eivätkä järjestyksessä. Ne hyppelevät, vaihtavat asemiaan, kusevat omaan silmään, heristävät sormea päälle, keräävät paskasta, puhdistavat, hoivaavat, taputtavat päälaelle. Ennen kaikkea ne eivät kestä normatiivista tarkastelua kuin pieninä hetkinä kerrallaan. Luon takaumia myöhemmin, jotta edes jotkut juttujen langoista pysyisivät käsissäni.

Haluaisin oppia puhumaan. En pitämään puheita, vaan soittamaan puheluita ja keskustelemaan askarruttavista mietteistä ennen kuin on liian myöhäistä.

todellinen elämä todellisuudeton henkilö jonkinlainen todellisuus

"Eilen vietin niin tiiviin kahdenkeskeisen päivän kielitieteen kanssa, etten ehtinyt riisua yökkäriä tai käydä kauppaa edempänä kalassa. Vähän ehdin vilauttaa pikkusormea eräälle sivuaineelle ja elämäni mielitiloja internetille. Muutoin pysyin visusti vaativan rakastajani seurassa. Koska kaikki tavarani ovat muuttaneet erinäisiin asemiin ympäri muuta Helsinkiä, en voinut nousta patjalta sorvin ääreen, vaan jouduin luomaan sorvimaiset olosuhteet patjalle. Aamiainen ei ollut kuin Tiffanylla. Eikä ollut lounaskaan."

En pidä dikotomioista. Harvoja maailman asioita on mahdollista sijoittaa kiistatta kahteen erilaiseen laatikkoon. Eron muutos käy vähintään lineaarisesti ja linjat päällekäin. Perustavanlaatuisuuteen pureutuminen on hieman mielenkiintoisempaa. Mukavampi sukeltaa, hivelee mieltä pehmeämmin.

Maailma myös näyttää suuremmalta auringonpaisteessa. Ahdistuneessa mielentilassa suuruus pelottaa. Ilmiöillä lienee yhteys, vaikka syissä seurauksineen onkin epäselvyyksiä. Kerääkö masentuneisuus harmautta ympärilleen magneetin lailla, vai kulkevatko ihmiset masentuneina aina silmät kiinni. Alakuloiset silmät ovat kuitenkin vähän hauraat ja kirkkaus julmaa. Mitä ei näe, ei osaa todellisuudeksi panna, siksi aurinkoiset päivät eivät esiinny mielialaltaan harmaissa kertomuksissa. Aion uskoa huteraan teoriaan, sillä kieli muokkaa todellisuutta. Ja toisin päin, oli alun jäljille pääsy kuinka hankalaa tahansa.

Ihan ok -mielentilassa maailman suuruus on tyydyttävää.

Johonkin takataskuun jäi konkreettiset kertomukset isänpäivästä, mutta oikeasti päivien koostumuksesta kertoo se, että selkein juttu luennolla on kirjan metafysiikka. Senkin selkeys piilee siinä, että selkeyttämättömässä tilassa tunnistaa maailmakseen vain tavallisesta selkeydestä poikkeavan

Muutan joskus.

Sanat ovat valtavia. Sanat voivat tehdä kenestä tahansa hetkessä sankarin tai tekopyhän mulkun. Myös sanomattomat ja sanotuiksi kuvitellut sanat pystyvät samaan. En voi kuin toivoa sanovani ja jättäväni sanomatta elämässä oikein, koska aina puolueettomuuteen ei riitä hiljaisuus tai kauniit sanat.

Jaa.

solmuilla

Toiset henkilöt ymmärtävät olla hiljaa, jos sisällä ei lymyä ainuttakaan sanaa. Eräs pitkäikäisimmistä harrastuksistani on keksiä sanoja sanattomuuden ympärille, jolloin sanojen sisällöllinen arvo jää pieneksi, mutta onpahan yksi likainen voitto lisää.

Henkilökohtaiset voitot ovat muuten vähissä. Saavutan systemaattisesti vain puolet saavutettavasta ja murto-osan kaikesta saavutettavilla olevasta. Helmikuun saavutusmateriaali saa onneksi ollakin vielä vähäinen.

Aamumaidossa on häivähdys appelsiinimehua.

Tunnen musertavaa keskinkertaisuutta ihmissuhteiden kerän vieriessä ja parhaimmillanikin olen erittäin hidas. En ehdi tutustua kaikkiin, en ehdi keskustella kaikkien kanssa, en oikeastaan edes tiedä, mistä keskustella, kun samassa tilanteessa kohtaan kaksi toveria aivan eri maailmoista ja lisäksi yhden, jonka kanssa olen aikaisemmin vaihtanut kaksi sanaa. Jotta viettäisin tulevat kolme päivää täydellisesti henkisessä lukossa, suon ajatuksia myös kaikille niille tovereille, joita en ollut muistanut ollenkaan murehtia.

Kodin ilmassa puolestaan häivähtää vähän kissanpissa, koska kukaan ei ole vienyt pussia eteisestä haisemasta. Ehkä kaksi viikkoa mun on tehnyt mieli vain jutella mekoista ja tukkaruseteista, vaikka mekko- ja tukkarusettivarastoni kumisevatkin tyhjyyttään. Aikojen saatossa tapahtuu materian hiljaista häviämistä. Onnekseni voin kompensoida katoa, kun eräs pikayökylässä pistäytynyt ystävä oli ostanut kauniin sipsutusmekon. On edes jotain sanottavaa.

Lopulta. Pakkaan negatiiviset solmut taskuun ja menen etsimään onnellisia pakokauhuttomia ilmiöitä maailmasta, kunhan osaan valita yhden niistä kahdesta mahdollisesta maailman kohtaamiseen tarkoitetusta mekosta.

suoriutumattomuutta ja metafysiikkaa aamuun

Kohtaismme vanhan koneen kanssa viimeistä kertaa eilen. Lähestyvä hoivaliike loi kipristeleviä toivon pirskahduksia, mutta lopullinen tuomio osoittutui käyvän yksiin pahimman pelon kanssa. Opin, että emolevy on yli seitsemänkymmentä prosenttia koko tietokoneesta, ja sen vaihtaminen tulisi käytännössä kalliimmaksi kuin uusi kone. Vakuutusyhtiö pelottaa enemmän kuin ikinä. Jos selviän kohtaamisesta selkänahka ehjänä, lupaan etten enää ikinä tee mitään uuteen kohtaamiseen johtavaa. Toivoin salaa, että  huoltomiehet olisivat päivittäneet jotain hauskaa mun Naama-seinälle, koska mä itse en osaa.

Lähiviikkoina olen ollut omaan tekniseen elämäsuoritukseeni pettynyt huomattavan usein. Ennen viimeisimpiä kommelluksia olin muotoillut seuraavaa:

"Torstai alkoi kulua todella paljon myöhemmin kuin oli kaiken hyvän tahdon ja maun mukaan tarkoitus. Ollakseni edes jotenkin tärkeä itselleni, kävin hakemassa kirjastosta kirjan, jolla korvataan luennoitsijan kahden viikon sairasloma. Olisin käyttänyt loppupäivän varmasti laahaten naamaa itsesäälin rymymailla, ellei ruokalassa pöytääni olisi eksynyt Iloisia Oikisveikkoja. Raitiovaunuihin verrattuna lakioppilaat ottivat paremmin kontaktia. (Toverini tulkinnan mukaan oikislaiset on hilpeitä, koska niiden tulevaisuus hohkaa keskimääräsiesti enemmän valoa kuin taidehihhulin tai perushumanistin.) Vakuutin, etten ole turhan tarkka pilkkujen suhteen.

Jälkiruokakahviltakin löysin seuraa. Kasvot hämmentyivät, kun säälirypemiset jäivät taas ja aukko täyttyi ihan oikealla keskustelulla ihan oikeiden ihmisten kanssa. Kaikesta tästä hurmioituneena keräsin vielä itsesäälin reunalla sätkivät palaseni takaisin kokoon. Niiden kanssa marssin laskemaan kiveä Kiven alle ja katsomaan kiviaiheisia sekä Kivi-aiheisia elokuvia ihmisten kanssa, joista osan olin tavannut ainakin kerran. Ja mulla oli niin paljon kivaa, mitä nyt voi olla omia palasiaan pitelevällä ihmisellä mukavuusmaailmansa rajametsiä kulkiessaan.

Kuitenkin oon vähän surullinen, ku Parasta ennen olis tänään Jyväskylässä ja minä en. Vielä kahteen viikkoon."

Pakollinen synkkä tilannekatsaus väittää, että oon nauttinut unta ylitse äyräiden, saattanut tietokoneen viimeiselle matkalleen, polttanut tukkani ja ollut henkisesti epäkypsä elämään. Mä väitän, että kaikki tämä hykerryttää nauruhermoja lähitulevaisuudessa. Jo nyt mulla on kamera täynnä eilisen iltaseikkailun satoa ja enemmän kuin miljoona maailman parasta asiaa tiedossa. Kotiretki on lähempänä kuin viikko sitten ja voin aina palata oranssin kupin ääreen pohtimaan sen sisällön metafysiikkaa.

arkipäivien tragiikoista

Hmm. Luonnos on pyörinyt tekeytymässä jo monta päivää. Päivät jatkavat kulumistaan vielä hetkisen. Tietokone sai vettä juodakseen eilen illalla. Se vietti yön ylösalaisin tyynyn päällä. Aamulla soiteltiin sairaalaan ja vakuutusyhtiöön. Heräsin kahdeksalta. Myöhästyin kahden jälkeen alkaneelta luennolta.

Korvassa on soinut myös monta päivää Faith No More ja se ilman mitään uskonnollissävytteisyyttä kuvaa mun abstraktia olotilaa ihan hyvin. Palaan astialle onnellisena terveeksi hoivatun Masiinan palattua kotiin.

reseptimaanantai

Saatan ihan oikeasti innostua opiskelusta vielä ennen kuin kaikki kisakemut ovat ohitse. Kulunut ilta on soljunut mukavasti tuijotellen dokumentteja Venäjän keisareista ja toisesta maailmansodasta. Illan taittuessa pikkuhiljaa yöksi, olen tyytyväisenä täyttänyt kirjanmerkkikansion ranskankielisillä vaateblogeilla. Loputkin ennakkotehtävät ovat saapuneet ja toinen kisa pyöräytetty käyntiin.

Luulen, etten suinkaan ole ainoa henkilö, joka tähän aikaan vuodesta taistelee omaa saamattomuuttaan vastaan. Mulla on sen verran hyvä tilanne, että sentään pieni kiinnostuksen poikanen kaikkeen luettavaan asuu päässä. Saamattomuus sen sijaan kisailee megaluokassa. Yritän keksiä hyviä keinoja jymäyttää saamattomuutta ja ujuttaa oppimateriaalia tekemättömyyden sekaan.

Aina satunnaisesti mä pysähdyn ajattelemaan, pitäisikö kirjoittaa jostain yleisesti tärkeästä. Yleensä ajattelen sitä ihan ääneen.

Tänään raahasin itseni täältä kolosesta ihmisten ilmoille päivänvaloon. Kävin koululla syömässä kalakeittoaamiaisen ja juttelemassa vakavia jostain keskeneräisestä maalausprojektista, joka makoilee paraatipaikalla meidän olohuoneessa. Onneksi irtisaamani uutiset olivat lohduttavia, eikä projektin täydy edetä ennen huhtikuuta kovinkaan paljon.

Projektia ajatellessa mietin, kuinka voisin siirtää vanhasta blogista sitä koskevan materiaalin tänne portfolion kasaamista sekä muodikkaan ja kiinnostavan sisällön toivossa. Perillisteemalla jatkaakseni haluaisin edistää hyvin alkanutta ruokablogistin uraani.

Näin herkullisen näköisen mössön tekeminen vaatii vakaata kättä sekä laktoositoleranssia!

PROTEIINIPITOINEN AIVOMÖSSÖ

1 prk maitorahkaa
2 rkl leseitä
1 dl mustikoita
1 kippo

Lusikoi kippoon puolet maitorahkapurkillisesta. Lisää mukaan n. 0,5 dl jääkaapin raikkaita mustikoita mehuineen sekä ripaus eli noin ruokalusikallinen vapaavalintaisia leseitä. Sekoita hyvän väriseksi ja nauti. Toista sama uudelleen nyt lopun maitorahkan kanssa, koska et tullut kylläiseksi puolikkaalla annoksella.

Ja hintaa tuli rahkapurkin verran, mikäli pakastimessa on vielä jäljellä jonkun ystävällisen ihmisen viime kesänä poimimia marjoja! Kyllä palautui ♥

painan, painan...

Muutama vuosi sitten kirjoittelin nyttemmin muulta maailmalta edesmenneessä blogissani kuntosalin kauheuksista. Syksyltä alkanut tutkimuksellinen treenaamiseni sytytti halun löytää kyseinen teksti. Kahlasin vanhoja arkistoja hetkisen ja löysin sen. Kiteytettynä sisältö:

MITÄ SANOIN

-kuntosalit haisevat pahalle

-kuntosalit maksavat todella paljon liikaa

-kuntosaleilla joutuu tekemisiin muiden ihmisten kanssa ja valitettavan usein he ovat tuttuja

-kuntosali aiheuttaa naisille miesten kädet

-kuntosaleilla joutuu kilpailutilanteeseen tahtomattaan

-on kivempi mennä kävelylle koiran kanssa

Nyt muutaman kuukauden kokeilun jälkeen korjasin väittämäni.

Kuntosalit haisevat edelleen pahalle. Pahinta on oma hiki ja pistävä limaisen raudan haju.

Kuntosalit maksavat edelleen todella paljon liikaa. Siksi olen kiitollinen, että saan kokeilla sitä käytännössä ilmaiseksi.

Kuntosaleilla käy edelleen muita ihmisiä. Siksi olen kiitollinen, että saan kokeilla sitä pienen lähtötasoltaan samanlaisen ryhmän kanssa.

Mulla ei ole ainakaan vielä miesten käsiä, vaikka olenkin nostanut mielestäni utopistisia määriä rautaa. Pelkään miesten käsiä edelleen joka tapauksessa.

Kuntosalien kilpailutilannekin on edelleen olemassa (ps. kai jokainen on lukenut uutisen huomautuksen saaneesta ähkijähenkilöstä... kuolettavaa), mutta edelleen olen kiitollinen salaisesta etumatkasta, jota saan hankkia.

Koiraa ei ole enää lähistöllä, enkä ole tykännyt käydä sen kanssa kävelyllä moneen vuoteen. Vaihdoin hc-modelle eli juoksentelemaan aivan itsekseni.

Korjailun jälkeen huomasin, että olen tehnyt keskimäärin aika hyviä huomioita, syynä hyvä lähtötaso tai olematon kehitys. Kaiken vaivannäköni jälkeen päätin julkaista tutkimukseni tulokset täällä. Lupaan, etten enää puhu kuntosaleista. Ällöttävää. Ällöittävää.

Lohdukkeeksi: tässä mä jonkin jännemmän äärellä.