taianomatiikkaa ja itsetutkimusta päivien ajalta

Klassinen musiikki soi ja minä siemailen alasti punaviiniä kristallilasista.

Minussa on vahva tunne siitä, ettei elämässä ole mitään järkeä. Ainoakaan päätös ei ole ollut hyvä eikä millään tekemällään saavuta mitään.

Toisena päivänä pakahdun mahdollisuuksiin ja siihen, että mulla on kaikkea.

Mitä kaikkea olisikaan, jos aloittaisi aina aamunsa tulahtamalla lakanoihin.

Ikkunan alla on ihan oikea pupun onkalo.

On pissahätä, mutta unohtaa käydä vessassa, kun jää puhumaan sukupuolipoliittisista kysymyksistä. Rakennan tällaisesta somepresenssini. #vainkommuunijutut

Tiskaan kymmenen litran kahviastiaa. Astiasta kahvi valuu hitaasti pois ja keskelle muodostuu hiljalleen suureneva pyörre. Jos kurkistaa astiaan, voi asettaa pyörteen hornansilmäksi, -suuksi tai -sieraimeksi.

Minä en ole mukava tyttö. Enkä ole mukava poika. En ole mukava henkilö. En ole mukava. Olen vittupää.

Istahtaapa sammalmättäälle ja vuotaa siihen pää edellä varpaita myöten. Varpaani ovat kohtuullisen huolettomat ja kevyempää kuin sammal.

Keväällä aurinko jättää raskaita varjoja.

Ei ole enää kevät.

Viini rätisee lasissa kauniimmin kuin mikään muu punainen ja rätisevä. Lasissa.

Yksi elämän suurista opeista on se, että oppii laittamaan lapasen hihan sisään, vaikka toisessa kädessä on jo lapanen.

Ja jotain muuta, mitä? Olisinpa muuttunut, soittaisinpa vielä banjoa tai olisinpa leikannut hiukseni. Kävin juhlimassa ihmisten juhlaa Seinäjoella, kirjoitin paremman tutkielman kuin olisin (tai kukaan muu olisi) ikinä uskonut, opin täyttämään tuoppeja. Kerran ravintolassa, johon ei olisi ollut varaa, viereiseen pöytään istahti kissa. Sen omistaja pyysi vahtimaan tavaroita. Vahdittiin. Eilen pyöräillessäni sorvilta kotiin löysin risteyksestä suunnilleen kymmenen auki revittyä kiikaripakkausta. Voin vain kuvitella, kuinka tilanteeseen on päädytty. Tahtoisin käyttää lausunnallisia pilkkuja, lukea vessassa sivistyssanakirjaa, ja sitten pysähtyä pitkästä aikaa vain yhteen asiaan, jotta asia saisi kaikki ansaitsemansa sanat.

Jätin sateenvarjoni lounaspaikkaan, koska maailma oli jo terassilla liian rankka takaisin palattavaksi.

itse laulat minä vain juttelen

Levittelen selitellen käsiäni ulkorappusilla. Tulisin käymään, jos vielä huolittaisi. Toiset ihmiset aiheuttaa aistien ympärille pilviä, en ymmärrä enää oikeasti olemassa olevaa maailmaa, en kuule enkä näe. Aisteille ei voi yhtä aikaa olla olemassa paljaita konstruktioita ja lihaa niiden ympärillä. Vituttaa.

Palautan kandin viikon päästä.

Oli se valmis tai ei. Minä en ole. Olen äärimmäisen syvässä akateemis-eksistentiaalisessa kriisimontussa. Pohjalla virtaa vesi ympyrää, joten päähän sattuu. Mudan läpi kulkeutuu kosteutta, joka valuu järviin ihanaksi puhtaan neitseelliseksi pohjavedeksi, mutta minä en ole nestettä toisin kuin kissat. Ollapa kissa.

Äitienaamu helli auringolla, mutta pian Helsinki kulutti kauniin sään loppuun. Kohta sataa taas lisää vettä monttuun ja valkovuokot menee kiinni. En ehtinyt käydä ottamassa pohjoisen mummille niistä kuvaa. Pohjoisessa valkovuokot vaikuttavat uhanalaisilta, samoin mustarastaat.

Kävin Turussa. On taas pussikaljasää. Viihdyn yksin kotona. Työpöytä lisäisi ahkeruutta. Ehkäpä joku kauppa pitää ovia auki sellaiselle, jonka äiti asuu kaukana.

tisseistä, kissajumalista ja astronauteista*

Neljännen ja viidennen päivän välissä olin ensimmäisen yöni yksin kotona. Oikeastaan luulen sen olleen ensimmäinen yö kuukausiin, etten jakanut nukkuma-asuntoa jonkun kanssa. Pitkäksi aikaa se tullee jäämään myös viimeiseksi.

Kun edelliseen olemisen laitaan tottuu, alkaa varovasti kuvitella seuraavaa. Ajatuksellinen akseli menneisyyden ja tulevaisuuden välillä vertailee jatkuvasti tullutta, pysähtynyttä ja muuttuvaa, mikä lähtisi kivasti irti ja minkä voisi korvata toisenlaisella. Mikä kannattaa?

Jokusen kerran elämässäni olen pakannut tavarani ja siirtänyt ne uuteen kotipaikkaan. Olen asunut kolmessa kunnassa, kerrostaloissa, omakotitaloissa. Olen asunut omassa huoneessa, sisarusten kanssa yhteisessä huoneessa, äidin kanssa samassa huoneessa, omassa asunnossa, jaetussa asunnossa. Olen asunut yksin viidessäkymmenessä neliössä ja kolmestaan kahdeksassatoista. Uutuudenviehätyksen säilymiseksi olisi muutettava tuntemattomien kanssa kimppaan tai aivan yksin keittokomeroon. Ei sillä, että olisi mikään kiire. Eikä sillä, että kaipaukseni uutuudenviehätystä kohtaan välttämättä olisi akuutti tai ennenkään merkinnyt mitään. Kunhan huomasin.

Olen unohtanut kertoa, että kommuunissamme on nykyään kaikki ovet paikoillaan, eikä kahden huoneen välistä reikääkään enää ole.

Eilen nukahdin lauseopin hellään syleilyyn. Elämän käsittäminen illasta iltaan on helpompaa kuin aamusta aamuun. Lehdessä terveysvalvojat kertoivat, että iltavirkut voivat huonommin.

Ennen kuin nukahdin, kävelin kotiin hämärän laskiessa. Kiroan hämärän laskun tapahtumana, jossa ihminen lyhyen ajanjakson aikana tuntee sokeutuvansa hetki hetkeltä, kunnes saapuu lohdullinen pimeä. Pimeässä ei kuulukaan nähdä mitään sellaista, mihin valoisassa yrittää kiinnittää huomiota. Kävin päässäni keskustelua, miksi tarpeeton ei merkitse sitä, jolla ei ole tarpeita, vaan sitä, jolle ei ole tarvetta**.

Puhelimessani pauhaava galaksiseikkailu lähettää ilmoituksen aina, kun jonkin planeetan asukkaat saavat tuotantonsa valmiiksi ja ovat nälkäisiä. Neljäntenä päivänä huoneeseeni sulkeutunutta flunssakaranteenia nuo ilmoitukset vakuuttivat mut siitä, etten ole tarpeeton ja yksin.

Henkinen suvanto, johon kontaktittomuus maailman kanssa pikkuhiljaa vei, ei ole oiennut vieläkään. Mielen urat viettävät edelleen sellaiseen ojaan, johon en varsinaisesti haluaisi joutua. Koskaan ei tiedä, mitä pohjalla on, mutta tietää, kuinka se itseen vaikuttaa ja kuinka vaikea sieltä on kampeutua pois. Urat vettyvät ja mieli stimuloituu pienimmistäkin ojaärsykkeistä. ***

Tänään retkikuntamme suunnisti Ikean luolastoihin. Henkilökohtaisena tavoitteenani oli poistua herrasmiehen oloisen pehmobambin kanssa, mutta tavaratalon pehmobambikanta oli romahtanut viime käynnin jälkeen. Suunnitelmien muutoksista edelleen häkeltyneenä rakensin myöhemmin illalla mappeja ja laatikoita. Ystäväni huolestui: olenko kasvanut aikuiseksi? Vastasin, etteivät aikuiset ainakaan myönnä tuntevansa syvää kuvotusta hankittuaan mappeja. Mulla on vielä toivoa.


* Otsikon harhaanjohdattelevuus on tahallinen mainoskikka. Kommuunitoverini kertoi kuitenkin lukeneensa aiheet yhdistävää sarjakuvaa, jollaista ajattelin itsekin tuottaa joskus.

** Pikainen arvausleikittely ja konsultoiti oman pääni ulkopuolisiin päihin jätti ehdotelmaksi semanttisen laajentuman kautta syntyneen semanttisen siirtymän. Vakuuttavaa tietoa aiheesta otetaan vastaan toimituksessa.

*** En ole aikaisemmin ajatellut, että mieleni stereotyyppinen kuvannos merkitykselle oja on erästä lapsuudenkotiani vastapäätä kulkenut tienvarsioja, johon kerran valui auto. Se kulki tunnelissa kotikadulta pihateille kulkevien teiden alitse ja kuljetti satuvettä taikametsän purosta. Luultavasti myös paljon sulamisjätettä ja paskaa päätellen pikku minun mekkojen helmoista.

kädelläkävelevä

Kommuunin vessan oveen saatiin viimein lukko.

Pian vaihtuva vuosi kutkuttelee. Henkinen tyhjä pöytä kirvoittaa ideoita ja peittää vanhat sotkut. Haluaisin jo unohtaa sotkut. Ajattelin ensi vuonna etsiä arkea elämääni, jottei oleminen olisi koko ajan niin tuskaisen tiedostettavaa. Kaipaisin vaikka ihan pieniä arjen murusia, joilla hiljentää oppikirjatodellisuuden takaisen maailman pauhu.

Kerran kävelin heräilevän ja töihin kiiruhtavan Töölön halki, sillä halusin nukkumaan. Vielä tovi aiemmin raekuuron takana piilotellut aurinko virnuili, koska ihmiset menivät lankaan ja luulivat, että olisi kurja sää.

Kerran kävelin Finlandia-talon takana, kun aurinko ei paistanut, muttei ollut vielä pimeääkään. Joutsennuorukaisen oli huono kiihdyttää jäätyneellä lahdella. Joutsenien pyllyjä ei palellut, ollapa joutsen. Lentoja säesti paikallinen roskisrumpali, jonka nopearytmiset teokset uhkasivat jokaisen olevan laulun arvoinen, mikä pitänee kutinsa. Talvella näköhavainnot korostuvat entisestään, kun valoa on niin harvakseltaan.

Kerran kävelin pizzeriaan. Itsenäisyyspäivänä kaupat olivat huonosti auki. Pizzeriassa oli kristallikruunu ja kristallissa oli pizzaa. Kruunun laita oli puhtaampi.

Kerran kävelin raitiotievaunupysäkille päästäkseni raiteita pitkin jonnekin muualle. Nousin seuraavan raitiotievaunun kyytiin. Samaan vaunuun nousi seuraavalta pysäkiltä pitkänhuiskea arvokas salkkumies. Se käveli koko vaunun halki tyynenä, mutta vaivihkaa ympärilleen pälyillen. Samaan vaunuun nousi sitä seuraavalta pysäkiltä pieni viiksimies. Se ei ollut tyyni, vaan oli kaatua lipunleimaajaan. Samaan vaunuun nousi joltain pysäkiltä vain näennäisesti läsnäoleva sätkänpolttaja. Sitä ei kiinnostanut mikään, ei edes tulipalo.

Yhtenä yönä makasin mun pedissä työntäen eteerisesti nugettia naamariini. Muruja löytyy edelleen lakanalta. Mielessäni on silti tietty huolettomuus, sillä viimeaikaiset yövieraat eivät ole koostaneet valituksia.

Elämä on aivan mieletöntä.