toinen sunnuntai etelässä

Pääsin juuri kertomasta, millaisella hartaudella olen tahkonnut hommia. Tahkota hommia ei ole aivan sama kuin suorittaa ahkerasti. Vaikka kuinka aktiivisesti ajattelisi ja kiihdyttelisi aivojen nystyröitä omaksi onnekseen, se ei pelkästään takaa sitä suorittamista, joka merkitään opinnoiksi rekisteriin ja jolla saa tutkintoja ja muuta sellaista.

Mitä enemmän ymmärrän, sitä enemmän kyseenalaistan. Se on hieman raskasta. Kyseenalaistamalleen aiheelle on vaikea antautua.

Mieli kaipaisi systemaattista järjestämistä. Sen sisällä on paljon kultaista materiaalia ja yllättävän seesteistä. Kannattaisi korjata sato talteen ennen myrskyä.

En päässyt juhlimaan isänpäivää pohjoiseen. Juhlin sitä täällä, on kynttilöitä ja kaikkea. Kantabantun fonotaksitehtävä ja kaikkea.

Jokaista akateemista sivua kohden pitäisi saada rauhassa tehdä kaksi fiktiivistä.

aluista ja idyllien metsästyksestä

Jostain syystä kertomukset menettävät merkityksensä, jos niitä ei tuota jatkuvasti. Kertomusten luonne lienee sellainen, että niiden tulee esiintyä sarjassa, koska ilman laajaa samanlaisten kertomusten kontekstia ne ovat oikeasti vain synkkiä kertomuksen rääpäleitä, joille ei löydy hyvän muotoista paikkaa. Kurjat.

Lisäksi kertomusten tuottaminen eroaa pyörällä ajamisesta siten, ettei kohmeisen kauden jälkeen jatka siitä mihin jäi vaan siitä mistä aloitti. Siksi palaan aina uudestaan ja uudestaan heräilevässä aivossa kiertävien kysymysten äärelle. Lähtöruudussa on aina samanlaista, vaikka aika vaihtuu.

Uskon puolitosissani: jos tarpeeksi kirjoittaa ylös, mitä tekisi mieli kirjoittaa joskus tulevaisuudessa, on askelen lähempänä valmista. Joskus kirjoitan kokoelman kissarunoja ja novellin henkilöstä, joka elää ainaisessa pelossa, että joku salaa halveksii tämän arvostelukykyä.

Elämään ei kuulu kummoista. Testailin ruumiin kestävyyttä, minkä tuloksena vietän ensimmäistä virallista sairauslomaani. Tulokset osoittavat sormien luiden pirstaloituvan melko helposti. Siunaantuneen ajan olen viettänyt fiktiivisissä maailmoissa, lähinnä sellaisissa, joissa kärsitään sosialistisesta realismista. Taiten paketoitu käsi haisee pahalta, mutta yllättävien idyllien metsästys jatkuu siitä huolimatta.

itse laulat minä vain juttelen

Levittelen selitellen käsiäni ulkorappusilla. Tulisin käymään, jos vielä huolittaisi. Toiset ihmiset aiheuttaa aistien ympärille pilviä, en ymmärrä enää oikeasti olemassa olevaa maailmaa, en kuule enkä näe. Aisteille ei voi yhtä aikaa olla olemassa paljaita konstruktioita ja lihaa niiden ympärillä. Vituttaa.

Palautan kandin viikon päästä.

Oli se valmis tai ei. Minä en ole. Olen äärimmäisen syvässä akateemis-eksistentiaalisessa kriisimontussa. Pohjalla virtaa vesi ympyrää, joten päähän sattuu. Mudan läpi kulkeutuu kosteutta, joka valuu järviin ihanaksi puhtaan neitseelliseksi pohjavedeksi, mutta minä en ole nestettä toisin kuin kissat. Ollapa kissa.

Äitienaamu helli auringolla, mutta pian Helsinki kulutti kauniin sään loppuun. Kohta sataa taas lisää vettä monttuun ja valkovuokot menee kiinni. En ehtinyt käydä ottamassa pohjoisen mummille niistä kuvaa. Pohjoisessa valkovuokot vaikuttavat uhanalaisilta, samoin mustarastaat.

Kävin Turussa. On taas pussikaljasää. Viihdyn yksin kotona. Työpöytä lisäisi ahkeruutta. Ehkäpä joku kauppa pitää ovia auki sellaiselle, jonka äiti asuu kaukana.

leipää (nominatiivi)

Kävin matkalla, kuvayrjö on tuloillaan!

Kuinkas silloin kävikään?

Varaslähdettiin torstaina, kainaloviiniteltiin Minnan patsaalla ja tanssittiin reggaen tahtiin Lutakon valoissa kunnes piti päästä vessaan. Löydettiin ystävät perjantaina, syötiin mustikkapiirakkaa tärkeän luennon ravisuttaessa mieltä. Meno alkoi levähtää reisille: oli kolme tyttöä ja yksi piirakka, two girls and one cup, hävytöntä, dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon ja upouudet pikkarit jäivät pöydälle. Hiljennyimme Hobitti-korttipelin äärellä. Lauantaina maalattiin naamat ja pistettiin ykköset ylle. Möyrittiin, mutta ennen kaikkea yhdessä. En ehtinyt käymään äitin luona. Vaihdettiin tikkari sohvaan ja kannettiin se keskustasta ylioppilaskylään veisaten samalla. Mentiin, sitsattiin ja voitettiin.

Matkan aikana huolella hävitin kaksi leitä ja yhdet aurinkolasit, se on turistin kohtalo. Elämän kulku risteää aina välillä vanhan kanssa. Joskus olin turistiopas itselleni, tällä kertaa muille.

Facebook kaipaisi enemmän tykkäysnappeja. Koko maailma kaipaisi enemmän tykkäysnappeja, sillä joskus ei ole mitään sanottavaa, vaan sydämen täydeltä välittämistä. Sunnuntai-iltana aurinko laski selkien taa, muttei tarvinnut ottaa aurinkolaseja nenältä, koska kuu oli niin suuri. Kaiuttimissa Pikku G kehotti keräämään ympärilleen ystäviä ja kertomaan että tykkää niistä. Tein työtä käskettyä. Sittemmin tiiviissä autossa raikasi vain kylki kyljessä -kipaleita ja Sukkula Venukseen. Sain termin ilmiölle pörröinen darra.

On vähän vaikea puhua. Ehkä, koska opintomatkalla unohdin surutta kaiken muun paitsi rekonstruoinnin ja Boom Kahin sanat, ja maanantain tavallinen maailma tuli liian pian. Ehkä, koska takanani istuu joku, eivätkä sanat tule, jos niitä vaanitaan takaapäin. Ehkä, koska lähdin mukaan kutkuttavimpaan pitkään aikaan.

Ruotsalaisesta hammastahnasta tulee vaaleanpunaista harjausjätettä, olen hullaannuksissani.

vielä kerran kuolemitta

Mulle esitettiin kysymys, miksi edellisestä Instagram-päivityksestä on jo viikko. Jatkokysymyksenä, oonko kuollu. Edellisenä päivänä olin jo kertonut etten ole kuollut, vaikka en ole reagoinut mihinkään kahteen viikkoon.

Diagnosoin lievän luovan välikuoleman.

Inspiraatio on yleensä luokittelussani taruolento, mutta sen yllättäviin seikkauluihin toisaalla on hyvä vedota lievässä luovassa välikuolemassa. Luovuudella on liian paisuteltu merkitys yleisaistittavassa ilmapiirissä, minkä takia joudun lisäämään diagnoosiin aputermin lievä. Jotta voi harjoittaa edes lievää luovuutta, pitäisi arvostaa sitä mitä tekee tai miettii tai on mieltä. Joku tunteista pitäisi osata nostaa käsiteltäväksi. Ennen sitä istuskelen levähtäneen rasian kanssa lattialla ja odotan, että joku muu siivoaa, kun itse yritin jo ja olin huono.

Vitsi. Istun kissan kanssa sylikkäin tuolilla. Eilisellä estetiikan luennolla huppariin pukeutunut kulttuurintutkijamies kertoi, kuinka tuolit ja kengät ja katukivet ovat vain luomassa illuusiota, että ihmiset olisivat jotenkin irrallisia maailmasta, vaikka todellisuudessa viilaamme omiin linsseihimme. Olin jokseenkin ihastuksissani miehen meiningistä. Yleensä suhtaudun varauksella henkilöihin, jotka puhuvat maailmasta ja sen sisältämästä todellisuudesta, koska niistä on vaikea puhua toiselle henkilölle uskottavasti, ellei toisella henkilöllä ole mustaa aukkoa todellisuuslokerossa. Miehen uskottavuus nojasi perusteelliseen ymmärtämiseen. Heikommalla kuuntelemisella olisi alkanut pelottaa, mutta mä nielinkin kakomatta jutut kummittelun infrastruktuureista. Koska ne syötettiin pelkällä katselutavalla yliluonnoitta ja outouksitta.

Alan epäillä, että mulla on sittenkin jossain todellisuuslokeron nurkassa musta aukko pelkän ajelehtivan roskan takana.

Se laatikoista ja kauaksi rannalle jääneestä konkretiasta. Lähden huomenna junalla Jyväskylään katselemaan mäkiä ja järviä. Jos hyvin käy, ehdin leipomaan kakkua! Aion kerätä pahaa-aavistamattomien ystävieni puheesta erilaisia variaatioita tervehdyksistä tai persoonapronominien käytöstä, jotta voin myöhemmin liittää ne aineistoksi analyysiin. Maanantaina tulen junalla pois Jyväskylästä vain lähteäkseni sinne vielä kaksi kertaa ennen maaliskuun loppua.

Tänään retkeilen pohjoisessa Helsingissä.

passiivihko (minä)

"Istun epävarmassa mekossa keittiönpöytäni ääressä ja oon täynnä onnellisuutta. Sukkahousut on vain toisessa jalassa, kynttilä valuttaa pöydälle ja radio rätisee. Oon täydellisen kesken jokaisella mitta-asteikolla, muttei se haittaa tässä onnellisessa pilvihetkessä."

t. viimeisin lauantai, hetkeä ennen tanssimista aamuun asti

Jostain syystä liitokset natisee, eikä rationaalinenkaan epäonni oikein mahdu näkökenttään. Hurmaannus ei ole aivan yhtä suuri kuin viime viikolla, jolloin päivissäni vieraili onnenkantamoisia, sellaisia naamoja, joista mä tykkään.

Tällä viikolla olen varjellut onnea itseltäni salaa. Passiivisuus pysäyttää hetken mukavasti sillei ku tulppa tiskiveden. Tulppa vuotaa tosi hitaasti ja vesi haalenee, mutta kaukaa tarkkailtuna tilanne näyttää stabiililta. Stabiili on tosi ok ennen kuin on henkisesti valmis ottamaan vastaan uuden pyörityskauden. Ei tekstiä, ei kuvaa, ei kommentointia, ei ehdotuksia.

Toimijoiden määrä ei kasva lineaarisesti:

tehdä
teettää
teetättää
teetätyttää
(teetätätyttää)

Ei voi kuljeksia ympäriinsä kostelemassa.
Vaikeustaso sudokuissa kasvaa ainakin tähdellä, jos on kaksi ratkaisijaa.
Koira koostuu koiramolekyyleistä.

Päivät ovat tasaisen kauniita, ei ole todisteita. Pidän paikkakäsitteestä luovat tilat. On miellyttävää fiilistellä luovuutta sellaisen terveellisen etäisyyden päästä. Kävellä postiin ja hakea laulukirja. Anaforinen nolla ja tavallinen nolla menevät sekaisin, enkä ole enää yhtään varma mikä on passiivi ja mikä vain passiivihko. (

)

Ei nollat oikeasti mene sekaisin mutta ovat kyllä.

vaaroja, tunturreja ja jokke

On tulossa tyylikäs kuvayrjösetti Turusta. Tässä kuitenkin oon jo turvallisesti kotona.

Ainä välillä pitää kirjottaa sellanen juttu, missä kertoo sisällään vellovasta räjähdysvaarasta, kun on niin paljon sanottavaa ja niin vähän aikaa muotoilla se.

Oon lukenu kyyhkyskirjaa viimein. On kaksi päivää aikaa palauttaa siihen liityvä kymmenen sivun essee. Kaunokirjalliset vireet kiemurtelee ympärillä. Ne yhdistyy menneen viikonlopun Turku-vireisiin, eikä jätä mua rauhaan. Kaikki on a) kaunista, b) raskasta, c) jollain lailla jännittävää, d) kytköksissä kaikkeen muuhun. Suklaa maistuu paremmalta kuin aikoihin. Kaikki maistuu. Mä en tiedä missä sijaitsen, kun junahan saattaa viedä hetkessä maailman ääreen! Selaimella on auki ukrainalaisen mallin joogakuvia, nekään ei oo kauheen todellisia.

Keho on mustelmilla taas ja aivossa muutaman kurtun välissä uusia tarinoita. Kissa on nauttinut tarpeestani makoilla tunteja viltin alla kirja kourassa. Maaten röyhkeästi päällä. En vielä ihan häpäise omaa ilmaisuani, jos lopetan nyt.(..) Toivoin kovasti pääseväni lempijyväskyläläisteni luokse itsenäisyyspäivien, Martikais-keikkojen, kissasynttäreiden ja jou-juhlien viettoon. Valitettavasti yksikään planeetta tai raitiotievaunu ei ole otollisella kohdalla karttaansa. Yhdessä viikonlopussa on kaikki ainekset menettää monta tilaisuutta, mutta myös valtavasti uusia mahdollisuuksia. Olen siirtynyt toivomaan yhteistä pullahetkeä lempimatemaatikkoni kanssa(!).

Voi olla alistumatta yhteiskunnan paineisiin kulkemalla samalla tukalla vaikka viikon. Oon puhunu höpöjä päähäni tosi paljon kaiken tän irrallisuuden nimissä. Toivon, etten hukkaa kaikkia ihmiskontaktejani niihin höpöjuttuihin, vaan muistaisin välillä olla edes keskinkertaisen korrekti.

Onko pakko tehdä koko ajan jotain? Ylioppilasaukiolle ilmaantunut Jeesus-talli on ilostuttava kaikessa heinässään. Huomenna tulee opintotuki ja veronpalautukset. Meen lukemaan kyyhkyskirjan loppuun ja sätkimään sen jälkeen sentimentaalilätäkössä suoden systemaattisesti ajatuksen jokaiselle kivalle ihmiselle.

Turusta löytyi samat miehet ku muutama vuosi sitten. Ovat kärsivällisiä.

Junassa Turkuun askarrellaan! Sensuroin kuvasta silmät pois pupulla, jotta halukkaat pysyisivät anonyymeinä. En todellisuudessa kysellyt kenenkään halukkuutta, mutta kuvan pupu ei liity tapaukseen.

Matkan päätteeksi mä ja mun kanssa päärautatieasemalle asti päässyt toveri (osa tipahti kyydistä aiemmin, sillee voi käydä jos kaikki on liian hysteerisiä pitääkseen toisistaan huolta!) käytiin hankkimassa nää tuikitärkeät tarvikkeet joulunodotukseen.

Turku on sitä, että käy kolme kertaa heseilee yhden yön aikana. Terveisiä erittäin söpölle kassatytölle. Oli niin söpö,  etten oo enää paljon yhtään rikki siitä, et PEHMYTPYÖRRE ei ollu nykyään järin pyörre.

Todistetusti ainoa univormukuva itsestäni.

Univormukuva muista.

syödään, juodaan ja opitaan uusia asioita

Maanantai ei ollut tavallinen. Tavallisissa maanantaipäivissä ei ole mitään uutta tai hyrisyttävää, menneenä maanantaina hyrisin ylikierroksilla. Vaikka opiskeluhommat muodollisesti alkoivat jo kaksi viikkoa sitten, tällä viikolla kävin ensimmäisellä oikealla luennolla. Huoneellinen opiskelijoita erotteli Jäniksen vuoden lauseita toisistaan, jotta olisi omalla vuorollaan jotain kerrottavaa. Opettelin myös vähän viroa. Eesti keelt. Välipalaksi maistui pussillinen punnitsejasäästää.

Myöskään tiistai ei ollut tavallinen. Maanatain ihmeellisyyttä ihmetellessäni totesin, ettei mikään voi olla täysin tavallista, jos on uuden äärellä viikoittain. Psykolingvistiikat ja morfologiat menevät ristiin.

Tänään kävelin huppu päässä sateella. Istuin Akateemisessa miettimässä kirjoja ja kansia. Istuin ruokalassa miettimässä lohta ja papuja, pari papua tippui lautaselta tarjottimellekin. Kävelin Kaivokadun alitse ajatellen päällä huristelevia autoja, joita mun ei tarvinnut varoa. Kävin juomassa teetä, syömässä pullaa ja ihmettelemässä kaunista maailmaa. Otin myös yhden valokuvan.

Kolme päivää olen yrittänyt päivittyä vähän. Surullisen asian ihan iloisena muistopäivänä nohevoiduin.

talot ja falafelit

Pidot vain jatkavat paranemistaan. Tänään leivottiin ihan itse falafeleja. Ihan itse kaadettiin valmisjauhe kulhoon ja lisättiin vain vesi. En oikeastaan edes lisännyt sitä vettä itse. Kökkäreistä tuli oikein hyviä, mutten ottanut niistä kuvaa, oli niin kova nälkä. Ostin lisää vain vesi -falafeleja heikkopäisyyksissäni erään paikallisen automarketin etnoruokaosastolta. Ajattelin kai pääseväni lähemmäs falafeliyden syvintä ydintä. Ainoa askel taisi olla ymmärrys valtavasta rasvan määrästä. Tehtiin dieettiversioita, koska uppopaistamisen sijaan paistettiin ne öljytyllä leivinpaperilla uunissa. Öljyllä voideltuna.

Se falafeleista.

Tämä oli sellainen maanantai, jolloin pikku Minä käänsi jälleen uuden lehtisen elämässään ja asteli mitä vaatimattomimpia rappusia mitä vaatimattomimmalle ovelle ja siitä mitä vaatimattomimpaan eteiseen. Pienen visuaalisen vihjeen saa vaikkapa wikipedioimalla Helsingin yliopiston päärakennuksen. Sitten voi kuvitella itseään noin tsiljoona kertaa korkeammat kiviportaat ja sitten itsensä kiipeilemään niitä pitkin epävarmana määränpäästä, koska se hädin tuskin häämöttää.

Näin jälkikäteen mietiskellen muistan huomanneeni, kuinka kauniiseen rakennukseen olen taas eksynyt opiskelemaan. Tai rakennuksiin, täällä niitä on monta. En myöskään ymmärrä, miksei kukaan ole kertonut mulle Kaisa-talon kirjastosta. Monta vuotta olen ollut aivan varma, että Tukholmasta löytyy maailman kaunein kirjasto. Olen vieläkin, mutta silti olin ällistynyt, ihmeissäni, haltioissani ynnä muuta sellaista.

Koko päivän kestänyt hiljainen ihmettely vaihtui juuri virtuaaliseen puhetulvaan. Oli siellä myös mielenkiintoisia ihmisiä, mutta ihmisille ei voi tehdä yhtä nopeaa ja yksiselitteistä lokerointia kuin rakennuksille. Ruokatiskin hemmo mätti mulle kalaa lautaselle. Voin lokeroida hänet mukavaksi ruokatiskin hemmoksi.

sukkahousuonnea

Aurinko vaihtui vesisateeksi ja mun vaatekaappi laajeni yllättäen. Tyytyväisenä sukkahousuihin kävin paikallisessa Kelassa esittämässä avuttomuuteni. Kelan nainen oli kuitenkin kiva. Ymmärsi ongelmani, jota itse en ymmärtänyt. Kaipaan vähän vanhaa Kelaa, mutta eiköhän meistä tule vielä uudenkin kanssa oikein hyvät ystävät. Kunnes valmistuminen meidät toivottavasti erottaa.

Parin vuoden aikana olen jossain välissä unohtanut koukuttuneeni aikanaan The Mentalistiin. Viikon verran olen ottanut menetettyjä jaksoja takaisin, koska liika aktiivisuus tai päämärällisyys eivät kuulu lomaan. Ainoa päämääräni on selvitä opiskelubyrokratiasta ajallaan. Kaiken jännittelyn ja jonottelun päätteeksi saan kai kohta ilmoittautua läsnäolevaksi, ehkä ennen kuin pitää olla läsnä.

Puhelimen kuva-arkistojen syöverit kutsuivat mua tänään heti Kela-reissun jälkeen. Tasapainoelin on hämääntynyt pimeydestä, istumisesta ja raittiin ilman puutteesta. Onneksi löysin muutamia satunnaisotoksia miau-eläimestä.

nuoret ja väsymättömät

Kerrankin voi myöntää radiohiljaisuuden olleen täysin tarkoituksellista. Edellisellä kerralla mä saavuin takaisin kotikoticityyn. Juhlin välissä. Tällä kerralla saavuin taas, jo eilen. Olen viettänyt hämmentävän viikon tulevassa uudessa kodissa nukkuen patjalla keittiön lattialla ja syöden pizzalaatikosta pizzan lisäksi kaiken muun. Yhdeksän tuntia kustakin arkipäivästä käytin Arabianrannassa tehden intensiivisempää piirrustustyötä kuin ikuisuuksiin. Nyt olo on väsynyt ja onnellinen. Lisäksi olen melko varma, että vuoden kuluessa muistot kokemuksen raskaudesta keräävät kultaa ympärilleen ja ensi keväänä riennän uudella innolla ja autuudella samaan testiin.

Tulevaan uuteen asuntoon pääsee avaimella ja siinä on paljon ikkunoita. Valitettavasti kohtasin psyykelleni turhan monta hämähäkkiolentoa, mutta uskon vahvasti niiden häviämiseen elämän siirtyessä vakituisesti sinne. Erittäin vahvasti. Edellinen asukas on yhdistänyt kahden eri kaupungin siluettitarrat keittiön välitilaan. Ne ovat vinossa, väärässä kohdassa eivätkä ulotu loogisesti mihinkään. Silti Eiffel-tornissa lieden yllä on jotain sympaattista.

Ajattelin, etten vielä uskalla kahlata juhlien ja ensimmäisen pakkaussession lävitse luovinutta kameran muistikorttia läpi kuukauteen. Yllätin itseni ja blurrasin yhdestä kemukuvasta naamat, jotta voin jotenkin todistaa juhlineeni ystävien kanssa.

Olen itse eturivin vasemmainen. Rakastan mekkoani edelleen syvästi, uskon kokevamme paljon kauniita hetkiä yhdessä. Voin kertoa joskus aiheesta lisää, jotta dementoituneena voin muistella minun ja mekon tarinaa uutena aina uudelleen ja uudelleen. Rakastan myös ystäviäni.

Voih.

innosta

Jos voisin kääntää kaiken tämän innon tarmoksi todella lukea, olisin jo tehnyt sen. Tutisen liitoksissani tutkiessani menneitä suomen kielen pääsykokeita. Ollaan tilanteessa "ei se onnellinen loppu, vaan tarina", sillä oikeastaan mulle on ihan sama pääsenkö sisään vai en, mutta aivan kerrassaan hykerryttävää kielen rakenteiden pyörittely on. Olen taas ihastunut... Toivottavasti vielä tuntemattomat muiden aineiden pääsykoekirjat tuottaisivat yhtä suurta ja aitoa intoa.

Lukemisella ja oppimisella on silti ero. Tai lukemisella ja muistamisella. Lukemisella ja käsitteiden hallinnalla.

Sisustuslehtiä ei tarvitse lukea kovin tiukalla ajatuksella, siksi niitä on vinot pinot (siis oikeasti vinot, ne tippuilee lattialle, jos ei ole tarkka) reenimestan ikkunalaudalla. Että sitten rempseät reenarit voivat niihin upottaa minuuttinsa pyörän päällä. Koko viikon olen tutustunut vain vähän vanhentuneisiin sisustusgenren uusiin tuuliin. Ja ne tuulet on saanut mut vakuuttumaan siitä, että kekseliäisyydellä ja omalla visiolla (lainattu Markolta) voi saada kahdenkymmenen neliön kahden hengen ja kissan halvasta opiskelija-asunnosta tosi kivan. Yritin löytää kuvat numeroiduista keittiön ovien vetimistä ja ristipistokoristellusta sammutuspeitteestä.

Poksin sisustuksellisuutta viime päiviltä.

Mulla kävi vieras. Meillä oli tietokoneen putsauslanit. Vanhat valokuvat hämmentää mieltä ihan miljoonalla tapaa. Enkä ymmärrä, miksi edelleen jokaiselta keikalta ja jokaisesta tapahtumasta pitää ottaa viisikymmentä samanlaista kuvaa. Vaikka joka kerta kotona kaduttaa, kun kuvaläjiä ei jaksa käydä läpi. Varmaan muistaisin hyvän menon parilla kuvalla. Kuvakulma kun on väkijoukossa usein melko pysyvä. Enkä hyväksy, että 1/2 kaikesta materiaalista käsittelee kissaa.

täytebiisi

Luulen etten voisikaan kuin istua ja ihmetellä maailman kyräilyä. Maailmalla on joitain juttuja selvästikin meneillään. Sillä on Suomen opiskelijoiksi halajavien toiveet hyppysissään, mieletöntä! Mulla on jäärypäleitä, vihreää teetä ja pienet pääsiäisjäämistöt. Kaipaan pysyvää tilaa, jossa edes muutama kuukausi olisi selvillä eikä suuria ponnistuksia näkyisi. Tiedän kaipaavani siitä tilasta pois heti sen saavutettuani, mut hei! Saahan siitä uneksia.

Uneksin tulevista viikoista kieliopin, taidehistorian, filosofian, maalaamisen ja valokuvien parissa. Ehkä vähän haaveilen myös menettelevistä kesätöistä, jotta olisi tänä kesänä varaa tehdä muutakin kuin istua kotona syömässä neljän viljan puuroa puolukoilla.

Vitsit, kyräilevä maailma tuntuu niin aurinkoiselta tänä yönä!

kolmen kaupungin päivä yms

Sinne menivät ennakkotehtäväkiireet! Hengasin PKS-hoodseilla kuusi tuntia, joilta todisteena yksi kuva (kuva yllä). Ihan vähän myöhästyin kameran kaivannassa, kun ekan ponin pää rajautui taiteellisesti pois kuvasta. Noh, hellyin kuitenkin heppapoliiseille. Lyöttäydyin TurG-toverini seuraan heti, kun se pärähti Helsinkiin ja löysi vielä mut sieltä. Poliisit tulivat vastaan matkalla hakemaan pyörätuolia. Mulla on mieletöntä tekemistä keksiviä ystäviä.

:| -bruno

Illalla jatkoin matkaa TurG-toverin luonnolliseen ympäristöön, eli maailman suosikki reissukaupunkiini Turkuun ♥ Maailmassa on monta reissukaupunkia, joita rakastan, mutta Turku on kaikista absurdein, koska siellä tapahtuu aina absurdeja asioita. Tällä kertaa oli enemmän päivänvaloa jä vähemmän aamuyötä, sillä 6/72h unta takana alkoi vaatia veroja.

Lahjoitin toverini mummille Keskisuomalainen-kangaskassin, toverini yritti viedä mut kokemaan Turun föriajelun merkeissä, mutta oli vissiin liikaa jäätä. Ylitimme joen siltaa pitkin sitten. Toisen sillan alla oli salakäytävähäkki. Cage. Nicolas Cage. Legolas cage. Lisäksi löysin ihastuttavia pöllölaukkuja, [insert your face to this moustache] -oven ja lentäviä autoja. Opin kumpi on täl pual jokke ja kumpi tois pual.

Jälleen väsyneenä mutta onnellisena kotona tiskivuoren katkussa. Jes! Olen suunnattoman kiitollinen pettämättömälle Turku-oppaalleni. Sekä hänen äidilleen, joka tekee parasta Turku-ruokaa.

27. päivä

Yritin ottaa kuvan TÖRKEÄN suuresta kuupallukasta, mutta parvekkeen lasi oli jumissa, eikä kaikki muukaan ollut aivan kohdallaan. Mutta se oli iso! Oli varmasti.

On välihuutelun paikka. Aivohuuhtelun. Jälleen päivät ovat kulkeneet kiiresumussa. Kirjoittelukiireet vaihtuivat ennakkotehtäväkiireiksi. Kirjoittelukiireet oli siinä määrin miellyttävämpiä, koska piti osata vain päästäkseen läpi pakollisista aineista (olen kyllä pääsemässä läpi varmaankin ja ihan nätisti vielä, ei sillä), sai välillä olla sitä mieltä, että nyt ei jaksa. Ennakkotehtäväkiireessä ei riitä, että kuuluu enemmistöön, joka pääsee läpi. On kuuluttava vähemmistöön, joka pääsee sisään. Jos antaa lungin tulla, saattaa tehtävä jäädä yhtä puolitiehen kuin koulupaikan saavuttaminen.

Nolo tennarikuva todistamaan kevään ensimmäistä tennaripäivää. Hyvät tennarit taitaa joutua vaihtoon viimeistään kesän jälkeen, koska niissä alkaa olla enemmän liimaa ja paikkoja kuin alkuperäistä kenkää.

Tätä naputellessa on vielä 27. päivä. Oikein hyvää 27. päivää kaikille! 27. päivissä on jotain erityistä. Maaliskuussa silloin on kulunut jo tovi omista syntymäpäivistäni, samoin hyvän ystäväni syntymäpäivistä. Tomu on ikään niin laantunut. Luonani kävi kynnelle kykeneviä kamuja nauttimassa sokerista ja vähän myös toistensa seurasta. Olin kerrassaan huumaantunut illalla siitä, että minulla on paljon kamuja sekä siitä, että sain oikeasti myös lahjoja! Yhden lahjan sain tänään (27. päivä) vasta, mutta sitä kannatti odottaa.

"Onko sulla mulle numeroita..." *helman hiplailua ja katseen väistelyä*
- Mitä?
"Onko sulla mulle esseestä numeroita..."
- On mulla.
"..."
- Haluutko kuulla?
"En mä tiedä..."
- Et tiedä.
"Nii, haluunko mä kuulla?"
- No mitä nyt kukakin haluaa kuulla...
"Ähh..."
- Noh?
"Menikö se hyvin?"
- No, mikä nyt kullekin on hyvin...
"Ähh..."
- Noh?
"No okei kerro vaan... Sitte..."

Olen vältellyt kaikkien alustavien tulosten kysymistä, etten masentuisi. Erityisesti äidinkielen kohdalla visioin itselleni tuskan, joka seuraisi huonoja uutisia, joten en käynyt kysymässä. Tänään kuitenkin puolivahingossa kävin edellisen keskustelun esseeni alkutarkastaneen opettajan kanssa. Palkinnoksi kaikesta stressistä meitsin essee lähti täysillä pisteillä YTL:än huomaan. Mieltäni ei oikeastaan varjosta se, että suuret sankarit palaavat usein pienempinä takaisin, koska ainakaan en kirjoittanut pahasti alle omien tavoitteiden. Olen niitä lapsia, jotka kokevat onnen tunnetta esimerkiksi hyvästä meiningistä koulutyön parissa. Kiusallista. Niin on myös loppuun lisäämäni kissapaketti kuluneilta päiviltä.

analysoi ja tulkitse

Yksi mun suosikkityypeistä on ehdottomasti se, joka käy naulaamassa julisteita niille tarkoitettuun seinään. Se on tärkeää työtä. Oon itseki harrastanu sitä. Ikkunan alla olevaan seinään käy monet julistemiehet naulailemassa, mutta yhdellä on reppu ja parta. Luulen ainaki, että sillä on parta, mutta mulla on harvoin silmälasit keittiössä.

Kävin tänään helluntaisalissa eväsretkellä. Toverini sanoja lainaten, olo on "väsynyt mutta onnellinen". Ajattelin ylioppilaskisojen kunniaksi kirjoittaa elämäni ensimmäisen kuvaesseen. Nähtäväksi jää kannattiko riskinotto vai oliko se pelkästään hölmöä. Yli puolet kisoista suorittaneena voin alkaa yleistää: mä viihdyn niissä. Olen aamusta assti hyvällä tuulella ja rakennan eväät viimeisen päälle hyviksi. Tänään hitiksi muodostui manteleita ja rusinoita sisältänyt seikoitus, jota haukuttiin huonoksi valinnaksi vielä aamulla. Hah, ei ollut.

Muutenkin rakastan monimuotoista eväskulttuuria. Eväs on tapa syödä ruoka jossain muualla kuin ilmeisessä tilanteessa ja paikassa. Koska tilanne ja paikka ovat erilaiset kuin normaalisti, eväs maistuu aina tavallista ruokaa paremmalta. Suosikkejani eväsmuotojen saralla ovat kisaeväät, talviurheilueväät, leppoisan kesäpäivän eväät ja kotieväät. En söisi ruskettuneita banaaneja kuin evääksi. Ruskettuneillekin banaaneille tulee antaa mahdollisuus.

Tänään dataan, en mene käymään abitreenisivuilla, juon oikein paljon teetä ja mietin tulevaisuutta historian sijaan. Kissakin on äitilässä hoidossa.

elämäni parhaat ranut

Alan ilmeisesti olla sujut tämän kirjoittelumestan kanssa, koska en ole enää ahdistunut blogikirjoittamisesta. Metatekstiä tuotan edelleen hirvittävän paljon, mutta sen siitä saa, kun on asunut tässä taiteellisten pikkutyttöjen ja -poikien valtaamassa maailmassa. Henkisesti alan valmistautua kolmanteen lukijaan. En tiedä vielä kuka se on, mutta mulla on pari hyvää kandidaattia.

Tällä viikolla olen ajatellut hauskaa sattumaa, mikä olisi vielä huvittavampi, jos pitäisin edelleen kaksi blogia sitten blogiani, jossa taka-ajatuksena oli pohtia kotikaupunkini rajoittumista vain yhdelle kadulle. Mun elämä ulottuu tällä hetkellä hyvin vahvasti vain yhdelle kadulle. Kyse ei ole samasta kadusta kuin silloin, vaan yhdestä korttelia ylempänä. Käytännössä yksi katu on kuitenkin teoriassa ja kartalla kaksi katua. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi tien nimen voi mielivaltaisesti vaihtaa kesken matkan.

Tänään opiskelin vuosien 1939-1944 tapahtumia Suomen ulkopolitiikassa. Kuinka paljon pyssyjä saatiin keneltäkin ja kuka oli kenenkin kaveri. Samalla kävin leppoisaa tekstiviestirupattelua pommikenttää viritelleen SuomenMaanPuolustajan kanssa.

Kisu lueskeli mun kanssa saman viltin alla lämmönsäästösyistä.

Niin! Kokkasin tänään taas! Olen ilmiselvästi kulinarisesti kekseliäimmilläni kahdeksan jälkeen illalla, kuten kaikki suuret taiteilijat. Illan valinnaksi päätyi TÄRÄRÄRÄRÄ: ranut! Eli ranskalaiset eli/tai lankkuperunat riippuen vähän siitä minkä muotoisia niistä tekee. Siinä itsessään ei ole vielä mitään kovin erikoista, teen ranuja aika usein, koska peruna on Halpaa. Tällä kertaa menin  kuitenkin vaatimattomana tyttönä paukaisemaan ELÄMÄNI PARHAAT RANUT. Maukkaita ja rapsakoita. Onnettomuus ja onni siinä olivat, että olen täällä aivan yksin syömässä niitä. Haha.

Kyllä, uuni on ihan yhtä likainen kuin se oli pizzapäivänäkin.

Matkani lumisateessa reeneistä kotiin sai yllättävän mutkan postin kautta. Laatikko sisältää puolet fuusiolahjastani. En ole hankkinut mitään erityistä synttäreillä viime vuonna enkä viime jouluna. Uusiin synttäreihin ja kisojen loppumiseen se tulee vähän ajoissa. Palaan sen pariin kuitenkin vasta sitten, kun toinenkin puolisko saapuu mun luokseni!