Pidot vain jatkavat paranemistaan. Tänään leivottiin ihan itse falafeleja. Ihan itse kaadettiin valmisjauhe kulhoon ja lisättiin vain vesi. En oikeastaan edes lisännyt sitä vettä itse. Kökkäreistä tuli oikein hyviä, mutten ottanut niistä kuvaa, oli niin kova nälkä. Ostin lisää vain vesi -falafeleja heikkopäisyyksissäni erään paikallisen automarketin etnoruokaosastolta. Ajattelin kai pääseväni lähemmäs falafeliyden syvintä ydintä. Ainoa askel taisi olla ymmärrys valtavasta rasvan määrästä. Tehtiin dieettiversioita, koska uppopaistamisen sijaan paistettiin ne öljytyllä leivinpaperilla uunissa. Öljyllä voideltuna.
Se falafeleista.
Tämä oli sellainen maanantai, jolloin pikku Minä käänsi jälleen uuden lehtisen elämässään ja asteli mitä vaatimattomimpia rappusia mitä vaatimattomimmalle ovelle ja siitä mitä vaatimattomimpaan eteiseen. Pienen visuaalisen vihjeen saa vaikkapa wikipedioimalla Helsingin yliopiston päärakennuksen. Sitten voi kuvitella itseään noin tsiljoona kertaa korkeammat kiviportaat ja sitten itsensä kiipeilemään niitä pitkin epävarmana määränpäästä, koska se hädin tuskin häämöttää.
Näin jälkikäteen mietiskellen muistan huomanneeni, kuinka kauniiseen rakennukseen olen taas eksynyt opiskelemaan. Tai rakennuksiin, täällä niitä on monta. En myöskään ymmärrä, miksei kukaan ole kertonut mulle Kaisa-talon kirjastosta. Monta vuotta olen ollut aivan varma, että Tukholmasta löytyy maailman kaunein kirjasto. Olen vieläkin, mutta silti olin ällistynyt, ihmeissäni, haltioissani ynnä muuta sellaista.
Koko päivän kestänyt hiljainen ihmettely vaihtui juuri virtuaaliseen puhetulvaan. Oli siellä myös mielenkiintoisia ihmisiä, mutta ihmisille ei voi tehdä yhtä nopeaa ja yksiselitteistä lokerointia kuin rakennuksille. Ruokatiskin hemmo mätti mulle kalaa lautaselle. Voin lokeroida hänet mukavaksi ruokatiskin hemmoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti