Mä koen aika tavallisia asioita. Osittain omien stereotypioideni takia, osittain syvästä kiintymyksestä tavallisiin asioihin, osittain tavasta luokitella huoletta myös vau-asioita tavallisiksi, koska ne kuuluvat elämään. Ja elämä on loppujen lopuksi usein aika tavallista.
Eilen käytiin kokemassa lentokenttää. Mä pidän lentokoneista, vaikka vieressä bongailevalla aasialaispojalla olikin paljon parempi putki niiden tallentamiseen. Onneksi väline ei tee urheilua, vaan leikkimielisyys. Jätettiin pyörät WTC:n varjoon, viereiseen taloon törmännyt lintu makoili elottomana tiellä, jouduttiin siirtämään sitä vähän, ettei se jäisi pyörän alle. Välillä satoi paljon vettä, välillä paistoi aurinko, puhuin äitin kanssa vain kymmenen minuutin puhelun.
Meiltä on pyöräillen lentokentälle alle kaksikymmentä kilometriä. Menomatka tuntui pidemmältä, koska toisinaan piti pysäyttää risteyksessä, toisinaan joutui palaamaan kartalle. Vaikka en muuttaisi lähiööni, jos saisin itse päättää, lentokoneita ja lähtötunnelmaa haistellessani pitkät välimatkat, Paikalliset Veikot ja muut tuntuvat pieneltä hinnalta pienestä hinnasta.
Joku toinen kerta on mahdollisuus mennä haistelemaan myös lähtöselvitysten ja turvatarkastusten toiselle puolelle. Tällä kertaa jouduttiin tyytymään tuloaulan Starbucksin sokerimukillisiin. En ottanut siitä kuvaa.
Tänään siivotaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti