aluista ja idyllien metsästyksestä

Jostain syystä kertomukset menettävät merkityksensä, jos niitä ei tuota jatkuvasti. Kertomusten luonne lienee sellainen, että niiden tulee esiintyä sarjassa, koska ilman laajaa samanlaisten kertomusten kontekstia ne ovat oikeasti vain synkkiä kertomuksen rääpäleitä, joille ei löydy hyvän muotoista paikkaa. Kurjat.

Lisäksi kertomusten tuottaminen eroaa pyörällä ajamisesta siten, ettei kohmeisen kauden jälkeen jatka siitä mihin jäi vaan siitä mistä aloitti. Siksi palaan aina uudestaan ja uudestaan heräilevässä aivossa kiertävien kysymysten äärelle. Lähtöruudussa on aina samanlaista, vaikka aika vaihtuu.

Uskon puolitosissani: jos tarpeeksi kirjoittaa ylös, mitä tekisi mieli kirjoittaa joskus tulevaisuudessa, on askelen lähempänä valmista. Joskus kirjoitan kokoelman kissarunoja ja novellin henkilöstä, joka elää ainaisessa pelossa, että joku salaa halveksii tämän arvostelukykyä.

Elämään ei kuulu kummoista. Testailin ruumiin kestävyyttä, minkä tuloksena vietän ensimmäistä virallista sairauslomaani. Tulokset osoittavat sormien luiden pirstaloituvan melko helposti. Siunaantuneen ajan olen viettänyt fiktiivisissä maailmoissa, lähinnä sellaisissa, joissa kärsitään sosialistisesta realismista. Taiten paketoitu käsi haisee pahalta, mutta yllättävien idyllien metsästys jatkuu siitä huolimatta.

taianomatiikkaa ja itsetutkimusta päivien ajalta

Klassinen musiikki soi ja minä siemailen alasti punaviiniä kristallilasista.

Minussa on vahva tunne siitä, ettei elämässä ole mitään järkeä. Ainoakaan päätös ei ole ollut hyvä eikä millään tekemällään saavuta mitään.

Toisena päivänä pakahdun mahdollisuuksiin ja siihen, että mulla on kaikkea.

Mitä kaikkea olisikaan, jos aloittaisi aina aamunsa tulahtamalla lakanoihin.

Ikkunan alla on ihan oikea pupun onkalo.

On pissahätä, mutta unohtaa käydä vessassa, kun jää puhumaan sukupuolipoliittisista kysymyksistä. Rakennan tällaisesta somepresenssini. #vainkommuunijutut

Tiskaan kymmenen litran kahviastiaa. Astiasta kahvi valuu hitaasti pois ja keskelle muodostuu hiljalleen suureneva pyörre. Jos kurkistaa astiaan, voi asettaa pyörteen hornansilmäksi, -suuksi tai -sieraimeksi.

Minä en ole mukava tyttö. Enkä ole mukava poika. En ole mukava henkilö. En ole mukava. Olen vittupää.

Istahtaapa sammalmättäälle ja vuotaa siihen pää edellä varpaita myöten. Varpaani ovat kohtuullisen huolettomat ja kevyempää kuin sammal.

Keväällä aurinko jättää raskaita varjoja.

Ei ole enää kevät.

Viini rätisee lasissa kauniimmin kuin mikään muu punainen ja rätisevä. Lasissa.

Yksi elämän suurista opeista on se, että oppii laittamaan lapasen hihan sisään, vaikka toisessa kädessä on jo lapanen.

Ja jotain muuta, mitä? Olisinpa muuttunut, soittaisinpa vielä banjoa tai olisinpa leikannut hiukseni. Kävin juhlimassa ihmisten juhlaa Seinäjoella, kirjoitin paremman tutkielman kuin olisin (tai kukaan muu olisi) ikinä uskonut, opin täyttämään tuoppeja. Kerran ravintolassa, johon ei olisi ollut varaa, viereiseen pöytään istahti kissa. Sen omistaja pyysi vahtimaan tavaroita. Vahdittiin. Eilen pyöräillessäni sorvilta kotiin löysin risteyksestä suunnilleen kymmenen auki revittyä kiikaripakkausta. Voin vain kuvitella, kuinka tilanteeseen on päädytty. Tahtoisin käyttää lausunnallisia pilkkuja, lukea vessassa sivistyssanakirjaa, ja sitten pysähtyä pitkästä aikaa vain yhteen asiaan, jotta asia saisi kaikki ansaitsemansa sanat.

Jätin sateenvarjoni lounaspaikkaan, koska maailma oli jo terassilla liian rankka takaisin palattavaksi.

itse laulat minä vain juttelen

Levittelen selitellen käsiäni ulkorappusilla. Tulisin käymään, jos vielä huolittaisi. Toiset ihmiset aiheuttaa aistien ympärille pilviä, en ymmärrä enää oikeasti olemassa olevaa maailmaa, en kuule enkä näe. Aisteille ei voi yhtä aikaa olla olemassa paljaita konstruktioita ja lihaa niiden ympärillä. Vituttaa.

Palautan kandin viikon päästä.

Oli se valmis tai ei. Minä en ole. Olen äärimmäisen syvässä akateemis-eksistentiaalisessa kriisimontussa. Pohjalla virtaa vesi ympyrää, joten päähän sattuu. Mudan läpi kulkeutuu kosteutta, joka valuu järviin ihanaksi puhtaan neitseelliseksi pohjavedeksi, mutta minä en ole nestettä toisin kuin kissat. Ollapa kissa.

Äitienaamu helli auringolla, mutta pian Helsinki kulutti kauniin sään loppuun. Kohta sataa taas lisää vettä monttuun ja valkovuokot menee kiinni. En ehtinyt käydä ottamassa pohjoisen mummille niistä kuvaa. Pohjoisessa valkovuokot vaikuttavat uhanalaisilta, samoin mustarastaat.

Kävin Turussa. On taas pussikaljasää. Viihdyn yksin kotona. Työpöytä lisäisi ahkeruutta. Ehkäpä joku kauppa pitää ovia auki sellaiselle, jonka äiti asuu kaukana.

helmikuu

Ote itseltäni helmikuulta:

"On joitain oikeinkirjoituksellisia asioita, joista häkellyn edelleen vanhalla iällä. Uskon sen johtuvan ilmiöstä, jossa ihmiset eivät lue sanoja kokonaan. Ja ehkä osittain sosiolektisista syistä. Lausun kyynärpään kyynerpäänä. 

Elämässäni on aivan valtavasti ihmisiä, joille haluaisin vain toistaa olet hassu olet hassu olet hassu olet hassu olet hassu olet hassu olet hassu. Mahdollisesti maata jossain klassikkomiljöössä ja katsella silmiin niin paljon kuin itsekontrollini antaa myöten (katselisin mielelläni ihmisiä silmiin kaiken sen ajan, jota en käytä muun maailman aktiiviseen havainnointiin, mutta joku suodatin laskee aina sekunteja, jotka livahtavat [omasta mielestäni] sosiaalisesti oudoksuttavan puolelle). 

Harkitsen erästä aivan järjetöntä harppausta. Eikä sellaisesta kannattaisi edes mainita, ennen kuin on päättänyt harkintansa johonkin. Tai ennen kuin on vakavissaan valmis avaamaan aikeitaan kysyjille. 

Kaikki on niin kaunista. Toisaalta joissain tilanteissa osaan suoraviivaisesti rajata omasta mielestäni rumat jutut. Näihin tilanteisiin ihmiset eivät lukeudu. Olen miettinyt, miksi suhtaudun hartaudella graafisten ilmeiden tai pienkodinkoneiden kauneuteen, mutta ihmisillä on vain ulkonäöllisiä ominaisuuksia. Ihmisissä on ulottuvuuksia enemmän kuin leivänpaahtimessa. 

Tahtoisin kirjoittaa kokonaisen teoksen aiheesta oma ajatuksellinen maailmani ja sen konstruktiot. Itselleni vain, ja vähän siksi, että vaikeassa tilanteessa voisin viitata omaan teokseeni sivunumerolla ja pyytää sijoittamaan sanomiseni siihen. Ettei aina tarvitsisi selittää. Ja myös siksi, että voisin todellisesti muokata omaa ajatteluani parempaan ja rakentaa uutta. Ei vain keksiä pyörää joka kerta uudelleen, kun sen on ajan saatossa unohtanut. 

Avainsanoja: maailma, ihminen, elämä, rakenteet, rakkaus, kauneus, kieli, konteksti."

tammikuu

Ote itseltäni tammikuulta:

"Välillä kaikki muut ihmiset tuntuvat selviytyvän velvollisuuksistaan paremmin kuin itse osaisi edes unelmoida. Vapaa-ajan luovista puhdetöistä puhumattakaan. Ihminen on edelleen mulle paradoksi siinä määrin, etten ymmärrä, kuinka yhtäaikaisesti saattaa sekä puristua henkisesti erilaisten tahto-, ahdistus- ja tarvetilojen välissä muodottomaksi massaksi että viettää fyysisesti letkeän joutilasta elämää. Keho makoilee heinä suussa riippukeinussa aivan samassa hetkessä, jossa mieli kietoutuu itseensä siltä osin kuin se ympäröivää rajoitusten maailmaa ymmärtää. 

Hyvin varmasti jossain tulevaisuudessa joutilaisuudesta aiheutuvat byrokraattiset ongelmat saavuttavat fyysisen ruumiini, jolloin luultavasti kuihdun nälkään.
Sitä ennen on vielä päiviä iloittavaksi ja ihmeitä havainnoitavaksi! Sanoista tekoihin ehtii muulloinkin. Lehdessä teologi sanoi, että Jeesus paheksui hengen velttoutta eikä suinkaan joutilaisuutta. 

Mulle vuodenvaihde on ehdottoman tärkeää ja käänteentekevää. Mun maailman luonnonvoima. Lähiaikoina vuoteni vaihtui kaksi kertaa. 

Mieleni halajaisi jonkinlaista lupausta tulevalle vuodelle kaikkien ihmisyyttä parantavien projektien™ oheen. Lupauksen kokoinen kokonaisuus voisi syntyä inttämisen vähentämisestä. Ihan joka kerta ei tarvitse olla periaatteellisesti eri mieltä. 

Jonkun villin tanssijan kyynärpää luultavasti mursi kylkiluuni. 

'Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut levolliseksi.'
– Tuutikki 

tila: Olin menossa ajoissa nukkumaan."

liikkeelle (deskriptio)

On aika korkata tämä vuosi. Toimenpide hoidettakoon kunniallisesti henkinen pää pystyssä ja henkinen ryhti ojennuksessa. Oppikirja väittää, että henkisesti voi olla paha olo, vaikka fyysisesti vaikuttaisi ryhdikkäältä. Luulen, että oppikirjat jättävät mainitsematta paljon tasoja, joilla hyvät ja huonot olot voivat ilmetä.

Tänään puin oikeat vaatteet päälle, kun lähden hakemaan lisää nenäliinoja kaupasta. Katsoin silmiin vain peräkassan ihanaa tyttöä. Puistotiellä hullunkurisuus valtaa varpaat lähes aina. Kaikkien vanhempien, lasten, koiranulkoiluttajien ja muiden oikeiden ihmisten lomassa se tuntuu luonnolliselta, koska hullunkuristahan ihmisenä oleminen on. Kehossa tuntuu asioita, joista osan haluaisin pois. Haluaisin pois kuumeen, nielutulehduksen ja rään. Haluaisin pois epävarmuuden, epäilyt ja yhteiskuntakelpoisuuden ulkopuolelle jäävät tavat ajatella. Itseä tarpeineen on helpompi tarkastella ulkopuolelta, jos on mahdollisimman ulkopuolella: ulkopuolella huoneesta, sisältä, tutulta polulta, mukavuusalueelta.

Menin halpaan ja ostin aloe vera -nenäliinoja.

Arkistossa on juttuja, jotka olen alottanut, mutten saattanut loppuun. Niissä on kokemuksia. Kokemuksia on myös niiden ulkopuolella. Niissä on tunteita, tunteita on myös niiden ulkopuolella. Alan hahmottaa, millaiseksi elämä muovautuu, kun sitä kulkee kokemusvainu päällä. Siitä tulee hullua, ihanaa ja vapaata. Sen mennessä tunteet eivät pysy aloillaan eivätkä järjestyksessä. Ne hyppelevät, vaihtavat asemiaan, kusevat omaan silmään, heristävät sormea päälle, keräävät paskasta, puhdistavat, hoivaavat, taputtavat päälaelle. Ennen kaikkea ne eivät kestä normatiivista tarkastelua kuin pieninä hetkinä kerrallaan. Luon takaumia myöhemmin, jotta edes jotkut juttujen langoista pysyisivät käsissäni.

Haluaisin oppia puhumaan. En pitämään puheita, vaan soittamaan puheluita ja keskustelemaan askarruttavista mietteistä ennen kuin on liian myöhäistä.

raato

Salaisissa haaveissani olen halunnut olla se, joka istuskelee maailma sylissään pehmoisissa lakanoissa. Lakanat kiertävät patjoja parketin päällä ja parketti alkaa siitä, mihin ikkunalaudan alla puksuttava retropatteri päättyy. Sekaisin kanssani kiertävät valot ja lämpö. Aamuyöstä kommuuni alkaa hiljetä.

En oikeastaan ole varma, löytyikö salaisistakaan haaveista näin hienoa kotia.

Kaikki on hieman hassua. Pienessä ajassa pakkasin kamat, vaihdoin metron sporaan, idän länteen. Sisällä vallitsee outo rauha. Rauhantuntu muuttuu vähän liikuteltaessa. Idässä käydessä velloo eri rauha kuin täällä uudessa maassa. Täällä lauantai on edelleen viikon päivistä potentiaalisesti ilakoitavin ja aamuisin ihailen ikkunasta oravien kaltaisia metsänolentoja. Keittiön välitilassa vieraita odottaa keksipurkki. Keksipurkkien kulttuuri on suomalaisessa keittiössä hieman marginaalissa, mutta niin olemme mekin. Byrokratia on näyttänyt itsestään paljon sellaista, jonka olisin jättänyt näkemättä. Meidän marginaalimme on ihan turvallinen vielä, silti marginaalin ovien raottuessa alkaa heikomman polvia tutisuttaa.

Jossain kohtaa aikaa aloin kirjoittaa irrallisesta olosta. Nyt en rikastuisi juurikaan niistä konkreettisista tunneista. En olisi rikastunut varmaan vuosiin. Silti hyllyni kaipaa pientä lasipurnukkaa, jonka kyljessä lukisi "penni konkreettisesta hetkestä". Eikä mulla edes ole enää yhtään pennejä. Vähävaraisena on raskaudestaan huolimatta antoisa matkustaa.

Kävin valloittamassa Joensuun. Istuin yksin brunssilla nimi toista päivää poissa asunnottomien kirjoista. Kaikki oli hyvin eikä mikään lumimaisemaista ikkunaa vasten höyryävää kahvia kauniimpaa.

suomalaisen vihannesosaston kuningas (elinvoimaton haasteehko 5/5)

Väsyneet silmät näkee vähän sumuisesti. Ajattelin suorittaa jotain loppuun asti ja päättää järjettömän haasteehkon. Jämät on hankittu reissuilta Tampereelta, Jyväskylästä ja Seinäjoelta. Juna on kuljettanut ja seurat vaihtuneet. Tampereella tutustuin kaupunkiin ja Seinäjoella ihmisiin. Rakastuinkin kenties. Taas. Ohi viuhuu maisemat ja aika, tuijottelen niitä hymy korvissa! Oon aina ollut etevä tekemään ei mitään ja nauttimaan hetkien kiidosta. Ne puhaltaa mukavasti mennessään.

Käytiin rapujuhlissa ja humalluttiin kesäisestä Helsingistä.
Käytiin katsomassa ensi-illassa lohikäärmeitä.
Käytiin hetken mielijohteesta Suomenlinnassa kokemassa teatteria.

Muuttaisin Suomenlinnaan lähes milloin vain. Samat määrälliset ratkaisut kuvaavat mua ja ihmisiä ihmisistä riippumatta.

Esitin ihmetykseni viuhahtamiseen tarvittavien ihmisten määrästä yksille ihmisille. Saavuimme tulokseen: kyllä, viuhahtamiseen tarvitaan kaksi. Viuhahdus uupuu tyylipuhtautta, jos ei kukaan aisti sitä. Pohdinta jäi kesken niiltä osin, että onko viuhahduksen vastaanottajan oltava tilanteen tasalla (vai riittääkö naapurin koiran läsnäolo tekemään alasti/vähissä vaatteissa hengailusta viuhahduksen). Varmaan.

"oon huono sanomaan hyvästejä. eroissa ja luopumisissa. täytän koloja uusilla luovuttavilla ja itken välillä kaikkea jäänyttä. elelen yhtä aikaa kaivaten eilistä ja odottaen malttamattomana huomista ja nauttien aina välillä tästä olevasta."

Leikkaa tästä nopeasti talteen:
- purjehdusseuran huvimaja sillan alla omalla pikku luodolla
- graffitien värinen paita
- ruusut
- kahden erillisen nupin hana (!!!!)
- musiikkiekstaasi ja -nostalgiapöhinä
- öiset kotikadut
- kesäsade ja huolettomasti rullaillut alamäet
- KISSA (kissa ei ollutkaan lihonut muodottomaksi mummun hoivissa, se oli oikeastaan hyvin pieni. niin suureksi kissaksi.)
- telttanaapurit
- vainjuttujutut
- polviin pitatut ruhjeet ja kadonneet sukat
- punk
- tinakenkätyttö ja sukkula venukseen aamukaraokessa
- yötön yö (= palanut otsa) uusien ystävien kanssa
- freestyle-rap mm. tuorejuustopurkin kyljestä inspiroituneena
- mikki hiiri -tiimitatuoinnit aamuyöllä
- meri
- liisa steampunkmaassa
- miau
- ravunpunainen, maailman vaikein värikoodi
- kallion kesä, tikapuut taivaaseen, pihakeinu, ihmiset

Oon mennyt jonnekin.

kuin kissa kiehdoksissaan (elinvoimaton haasteehko 3/5) [K-16]*

Erääseen juhlaan on kiistelty syy. Seuraukset ovat lähes poikkeuksetta serpentiini, puistojuhlat, ilmapallot ja munkkiöverit. Otin juhlan kunniaksi tatuoinnin.

Juuri ylittyi sellainen raja, että tekee mieli puhkaista hiljaisuus päivittelemällä, kuinka hiljaista onkaan ollut ja kuinka pitkään. Kuukauden hiljaisuudesta seuraa massiivinen räjähdys. Haasteehkoni kompastui ensimmäiseksi kohtalokkaaseen yöhön, jonka vietin liian syvällä Hagridin idiolektin morfologiassa. Oli niin syvää, ettei olisi ollut toivoakaan saada kiinni aikaa hupsuja haasteita varten. Noustuaan haasteehkon jalkapohjia on pistellyt erilaiset aiheet juhlaan, ja lopullisesti eteneminen keskeytyi varmasti jossain päin myrskyistä Itämerta. Tutka petti.

Etelänaapurissa sukukansain maalla ilma tuoksuu erilaiselta. Rannoilla on hyvä tehdä erilaisia tilavuudellisia kokeiluja. [toim. huom. ei sisällä tuotesijoittelua, eikä kannusta ketään mihinkään. temput, joita tarinassa kokeillaan on syytä jättää ammattilaisille ja/tai hölmöille.]

Maailma on ollut kiehtova ja olen ollut siitä kiehdoksissani. Kuin lentäen ovat kuluneet päivät edellisestä 27. uuteen 27. tarinoita keräillen ja itseään kooten. Tarinat ovat hukkuneet sitä mukaa kuin ovat löytyneet. Voisin kaivaa kalenterin esiin ja vuotaa menoja, mutta narratiivisuus ei ole koskaan ollut kirjallinen vahvuuteni. Epäpätevyys hyvässä juonenkuljetuksessa heijastuu myös omaan eloon. Uskon silti vahvasti, että ihminen rakentuu kokonaisemmaksi, vaikka matkanteon metodit olisivatkin hitaita ja epäluotettavia.

Päivien visuaalinen tarkkaavaisuus on osittain syyllinen juonellisuuden puutokseen. Muistan asioita, koska vangitsen ne kömpelösti neliöihin. Toisinaan on toisin päin.

Otteita tulevasta kuvakollaasiteoksestani Pahasti vaurioituneet eläimet.

Jostain ei ole kuvaa.

Yhtenä aamuyönä poljin onnessani aurinkoa vastaan. Kaukana idässä asumisen valoisia puolia ovat toisella laidalla taivasta helottavat keltaiset tulipilvet ja toisella puolella lilalla ysäritaivaalla hymyilevä kuu. Lentokoneessa tuntuu joskus samalta. Joutsen on kuun alla nukkuvan sataman kingi yölläkin. Piilotan kateuteni joutsenia kohtaan, ("ollapa joutsen, niin ei pelkäisi asioita pinnan alla!") koska enhän edes tiedä, mitä joutsenet pelkää.

Purkautumat pääsivät yllättämään ymmärryssensuurin, mutta on vielä miljoona ilmipanematonta tarinaa, jotka sittenkin muistan.

*toimitus haluaa varoittaa herkimpiä lukijoita nuhteellisesta materiaalista

näivettyneiden tuulten tällä puolen

Vähän säälittävä tekstimaaliskuu. Tieteellisesti ja viihteellisesti. Maaliskuu on muutenkin kummallinen säteillen valoa ja lämpöä maailmaan rännän sijaan. Ehdin pistäytyä Jyväskylässä jo uudestaan ja ylihuomenna lähden sinne jälleen. Kaksi viikkoa sitten saavuin aurinkoista aurinkoisempaan kotikaupunkiin, mikä puristi kevään sydämeen muhimaan. Sieltä se on pirskahdellut esiin auringonvalon kanssa täsmällisesti stereona. Aurinkoinen kesäsää valtaa mut sellaisella ololla, etten osaa edes käsitellä sitä. Kylkiluiden alla kiehuu, mutta se on pakko yrittää teljetä sisään. Hulluna pidetään jo hymystä.

Keskimaassa juhlin ystävääni ystävien kanssa. Kaikki oli vaaleanpunaista höyryä. Nukuin 72 tunnin aikana neljä ja puoli tuntia. Toisella puolen valtamerta jaettiin Oscar-patsaita, Setälä juhli 150-vuotispäiväänsä ja Suomi laskiaista. Silmäpussit lattiaa viistäen luen ilmaisjakelulehdestä univajeen haitoista ajatellen rakkaudella jokaista hereillä koettua hetkeä. Väsyneet keskustelut ennen kuin ryömii sänkyyn aamuseitsemän jälkeen, pöydällä sulavat pakastemacaronit, aiheeseensa hurahtaneen väitöskirjailijan luento, unelmat hernekeittokylvystä ja kermavaahto laskiaispullalla kietoutuvat toisiinsa aivokiemuroissa, sitten meen viimeinkin nukkumaan.

Perjantaina podin ensimmäistä kertaa etelän elämäni aikana hämmentyneitä pelkotiloja juoksumetsällä. Pimeään nurkkaan asettuneet paikalliset teinit huutelivat juhliensa tuoksinasta kannustavia kommentteja, kuten "kuka ihme lenkkeilee tähä aikaa???++1!". Olin vähällä jäädä sivistämään lapsia tulevaisuuden nukkumaanmenoajoista, mutta sitten keräsin zenin rippeet liukkaalta pururadalta. Luultavasti juoksumetsä vain on perjantaipäivällä urheilijoiden ja -yöllä paikallisen nuorison. Kuten Muumipapan uimahuone on talvisin Tuutikin.

Ei ole uusia kuvia, sillä kamera on tällä kertaa Jyväskylässä. Onneksi kuulumisetkin ovat jo hieman elähtäneitä.

ei tarvitse hävetä, vaikka luovan työn käynnistäminen vaatisi lasin viiniä

Muistin perukoilla on kevyesti havaittavissa viisikymmentä kertaa, jolloin tarina on alkanut siitä, kun olisi pitänyt jo olla nukkumassa. Viimeiset kaksi vuotta kyseisten alkusanojen esiintymistiheys on laskenut laskemistaan, sillä omassa kodissa nukkumaanmenoaika on äärimmäisen liukuva käsite. Pitkästä aikaa pitäisi olla nukkumassa! Eikä siitä edes kuuluisi iloita.

Muistin perukoilla pölyyntyy myös muistot merkinnöistä, joissa nautin sopivasta kiireestä. Jostain syystä myös kiire tuntuu ystävältä. Pitkästä aikaa. Kiire on aivan kaunis, ellei henki ole vaarassa. Lisäksi epäilen, ettei kauneutta vain ehdi katsella kuolemanhädässä.

Kun juna vei mut Keskimaahan edellisen kerran, otti se kyytiinsä myös erään toverini. Toverin mielestä oli hyvä ajatus lähteä kanssani aamujunalla tuntemattomaan kaupunkiin, kun pikkutunnit olivat tyrehdytäneet kaiken julkisen liikenteen omaan kaupunginosaan täällä. Jonain päivänä minäkin pystyn samanlaiseen avoimuuteen maailmaa kohtaan. Ennen kaikkea jonain päivänä mulla on aina taskussa ylimääräiset kolmekymmentä (kuusikymmentä) euroa seikkailua varten.

Keskimaassa haistoin ensimmäisen lupauksen kesästä. Menneenä suvena lihansyöjäkasvissa kanssani työskennellyt henkilö istui erään illan tuoksinassa seurassani uuden juottolan sohvalla (toim. huom. useamman juottolan vessajonon soisi ohjautuvan mukavalle sohvalle). Henkilö tuoksui kesältä ja abstrakteilta lupauksilta. Keskustelussa höyrysi luova ala ja punaviini. Itsensä kaltaisiin henkilöihin törmää usein, koska karkeasti ystävät valitsee yhdistävän samankaltaisuuden tai vastakohdan perusteella. Samassa kapakissakin kanssani oli lisää luovan alan rakastajia, nugettien ystäviä, lihansyöjäkasvin rakentajia, helsinkiläisiä, jyväskyläläisiä, normeiltaan epävarmoja, teatteri-ihmisiä, kimppavessailijoita, vaaleanpunaisten leivossateenvarjojen pauloihin joutuneita ystäviä ja vieraita. Jokaisesta riittäisi tarinoita ja jokainen ansaitsisi tarinan. Tänään tarinan sai kesäntuoksuinen henkilö, joka ensimmäisenä henkilönä maailmassani yhtyi mielipiteeseen punaviinin ja teen samasta tasosta henkisinä tunnelmanluojina.

On hassua, miten pitkänkin ajan päähän muistaa ympäröivät ajatukset. Kun mietin kiireitä, ympärillä oli ajatuksia elollistetuista niittykukista ja lokeista. Menen myöhemmin tänään viettämään vuosijuhlia pukukoodilla smart casual. Laitan kirkkaanvärisen ja lapsellisen mekon. Huolettoman jakun lisään pelkkää intoani lyödä leikiksi, koska kuinka smart ja kenen casual.

takaperoisia pikkuhetkiä kissan ja mun elämässä

Ajan kokemus ei ole erityisen lineaarista eikä mukavasti minuutista toiseen pyörähtävää ikuista liikettä. Se on enemmän sellaista kiviin ja kuoppiin kompastelua, oman naaman putsailua ravasta, matkan jatkamista, mutaan makaamaan jäämistä, ehkä muutamia hyviä eväshetkiä ja hienoja kiviä tien reunasta taskuun.

Juttuihin hukkumista.

Luulen, että tulisi olla olemassa satuja Kissan ja Kukkiksen seikkailuista. Kissa ja Kukkis olisivat ylimmät ystävykset, ellei Kissa söisi Kukkiksen oksia sitä mukaa kun niihin ylettyy ruokapöydältä. Kävimme Kissan kanssa vakavaa keskustelua kavereiden pureskelusta.

Satuvalot, V-S ja Kukkis.

Toteutin Paras (ja Ainoa) Sisko -rooliani seisoskellen pakkasvaatteet ympärilläni pienessä ja mieltä kainosti kuumottelevassa putiikissa odottelemassa varmistusviestejä siskolta, joka oli jättänyt Unelmiensa Mekon™ siihen putiikkiin käydessään täällä reissulla. Harmi, että Unelmien Mekkoa™ löytyi kahdesta väristä, eikä sisko ollut vielä päättänyt, kumpi väreistä olisi Unelmampi™.

(hauska fakta -aika! merkki-ikkunassani on kolme suosikkia: ♥, ø ja ™, koska rakastan, teen morfologisia selvityksiä ja nimeän keski-ironisia asioita tuotemerkeiksi)

Etsin erittäin täydestä Lidlistä raejuustoa, joka oli kerran jo nenän alla. Löydettyäni ne toinen nainen keräsi kaksi viimeistä purkkia omaan koriinsa. Nenän alta. Kirosanat sensuroitu.

Unohdan aina mikron oven selälleen ennen kuin yritän käynnistää sen ensimmäisen kerran. Sydän muljahtaa elintovereidensa ympäri, vaikkei mikroaallot lähdekään liikkeelle ovi auki.

Tein suunnilleen maailman parasta kasvissosekeittoa sunnuntaimarketin ja omien kaappien valikoimasta.

Lohdutan huonosti. Osaan kuunnella tarkasti, mutten osaa pukea sisälle muodostuvaa rakkautta ja lohduttavuutta oikeiksi sanoiksi. Tekojenkin kanssa on vähän niin ja näin. Ajankohdat ja esiintymistiheys ovat mielivaltaisia. Umpimähkäisiä. Epäsäännöllisiä.

säärejä

"Kynttilät lautasella sammui, ja samalla mun into kaikkeen tuotteliaaseen (haluun vaan mennä ulos katsomaan lumisadetta). Osa menneestä tulee kuitenkin laittaa sanoiksi, ettei se lakkaa olemasta. Sain juustoni takaisin terveenä."

Näin tunnelmallisissa merkeissä aloin pontevasti kertoa juttua, ehkä kolme päivää sitten, ehkä neljä, milloin se lumi satoikaan. Aika on asettunut jotenkin merkityksettömään asemaan, kun deadlinet vasta hakeutuvat paikoilleen. Riittää, jos tietää mikä on huomenna ja mikä tänään. Itselleni tyypillisenä pysyen haluaisin puhua loppumattomasti enkä kertoa mitään. Mahaa rutistaa vähän, mutta pää tuntuu löyhemmältä kuin aine. Se leijailee jouluisissa meiningeissä edelleen sopivan välimatkan päässä.

En oo koskaan -listani lyheni jälleen. Vietin ensimmäiset hetkeni sihteerinä kokouksessa. Maailmasta paljastui uusia sfäärejä. Säären ja sfäärin erottaa vain yksi f, mutta ne käyttäytyvät taivutettaessa hyvin eri tavoin. Kotiin palatessa kassissa oli mustia papuja, fetaa ja tuorejuustoa.

En kuulemma aina ymmärrä käytännön elämää. Yleensä mä ja käytännön elämä kyllä eletään sellaisessa intohimottomassa, mutta yhteisymmärtävässä suhteessa. Nyt suhde rakoilee ihan vähän, koska todellakin luulin, että kolikkopariston saa mistä tahansa pikkumarketista, joka on auki vaikkapa yöllä (jolloin on otollisin aika markettiasioille, tässäkin kohtaa mulla on käytännön elämän kanssa vielä vähän tekemistä). Kaksi päivää kuivunutta kolikkoparistoa takin taskussa kuljettaneena olen edelleen ilman uutta.

Ajattelin, ettei ole mitään sanottavaa. Kissa on laihtunut, minä en. Tässä kuva kissasta:

reissukissan ihmeellinen maailma

Vaihtuihan se! Vuosi ja samassa hötäkässä muutama päivä. Ilotulitteista kajasti sumun takaa pääasiallisesti vain harmaita välähdyksiä, mutta mulla on puhelimesssa muutama sellainen kuva, jolla todistetaan kaupungin ilotulitus olemassaolleeksi. Ihanaa tähtipölyä: on ihmeellistä, kuinka aine syttyy, palaa, räjähtää ja muuttuu tähtipölyksi. On myös ihmeellistä, kuinka yli kaksikymmentä ihmistä mathui juhlimaan kolmeenkymmeneenkuuteen neliöön (epäilen kyseessä olevan sama ilmiö, minkä kemian opettaja muinoin esitti: vettä ja jotain alkoholia sekoittaessa molekyylit asettuu limittäin ja vie vähemmän tilaa! niin ihmeellistä) ja kuinka huimasti niistä kaikista ihmisistä tykkään. Niin että yli pursuaa. Rakenneltiin itse improvisoiden juhlajuomaa kylpyhuoneessa salaisten neuvonpitojen hengessä. Ensimmäisen nimeksi tuli Manala ja toisen Keski-Suomen Sairaanhoitopiiri. Aloitettiin vieraskirja ja harrasteltiin pikkutuhmuuksia hyvässä hengessä.

Olen tehnyt alkaneesta vuodesta itselleni pelin ja ihmiskokeen. En ehtinyt lähettää viittäkymmentä suomalaista bändiä takaisin Nytille, ennen kuin oli liian myöhäistä. Hain postista paketin, jolla kamera matkusti takaisin luokseni Turusta. Tekosyy Instagram-kuville tärkeissä teksteissä lakkasi olemasta.

Keskimaassa kävely on ihmeellistä. Sitä kävelee kilometrejä. Viime yönä kävelin sillantakaisesta maasta takaisin suurkaupungin sykkeeseen vietettyäni rakastettavan pikkujuhlan. Myöhäisen joulun pukilta saamani tylypahkapaidan päälle läikähti inhimillistä punaviiniä, mutta onneksi kaapissa oli suolaa ja hanasta sai vettä. Adoptoin hienot pikkuhousut.

Toisena yönä kävelin jostain muualta. Eräs pupu rukka oli vaihtanut jo talvikarvoihin. Mustalla tiellä valkoinen pupu näkyy aika hyvin, vaikkei mulla ollut edes silmälaseja. Elokuvateatterissa mulla oli ensimmäistä kertaa silmälasit elämyslasien alla, nenäni oli porautua irti, mutta haltiat näyttivät hyviltä.

Seikkailuni täällä päin alkaa olla pulkassa. Pakkaan pulkan sukulaisten kyytiin huomenna, sillä lumetta on paha pulkkailla takaisin etelään. Vain yksi suunniteltu pikkujuhla jäi viettämättä, vaikka epäilin äitin muuttopuuhien syövän kaikki ympäristöään tarkkailemattomat juhlat. Aion viettää senkin juhlan, kunhan seikkailut jatkuvat taas. Ja vaikka tänään puuhaillaan vielä, katselin jo eilisen päivän himmentymistä ja vilkkuvia kaupungin valoja tornissa. Pakotan muut kanssani samaan seesteiseen olotilaan kertomalla, kuinka hienosti veljeni puhui reikämuroista:

"Reikämurot luovat illuusion siitä, että olisi paljon muroja, vaikka niitä ei todellisuudessa ole."

Reikämurot ja jugurtti eivät mahdu samaan suhdeteoriaan.