raato

Salaisissa haaveissani olen halunnut olla se, joka istuskelee maailma sylissään pehmoisissa lakanoissa. Lakanat kiertävät patjoja parketin päällä ja parketti alkaa siitä, mihin ikkunalaudan alla puksuttava retropatteri päättyy. Sekaisin kanssani kiertävät valot ja lämpö. Aamuyöstä kommuuni alkaa hiljetä.

En oikeastaan ole varma, löytyikö salaisistakaan haaveista näin hienoa kotia.

Kaikki on hieman hassua. Pienessä ajassa pakkasin kamat, vaihdoin metron sporaan, idän länteen. Sisällä vallitsee outo rauha. Rauhantuntu muuttuu vähän liikuteltaessa. Idässä käydessä velloo eri rauha kuin täällä uudessa maassa. Täällä lauantai on edelleen viikon päivistä potentiaalisesti ilakoitavin ja aamuisin ihailen ikkunasta oravien kaltaisia metsänolentoja. Keittiön välitilassa vieraita odottaa keksipurkki. Keksipurkkien kulttuuri on suomalaisessa keittiössä hieman marginaalissa, mutta niin olemme mekin. Byrokratia on näyttänyt itsestään paljon sellaista, jonka olisin jättänyt näkemättä. Meidän marginaalimme on ihan turvallinen vielä, silti marginaalin ovien raottuessa alkaa heikomman polvia tutisuttaa.

Jossain kohtaa aikaa aloin kirjoittaa irrallisesta olosta. Nyt en rikastuisi juurikaan niistä konkreettisista tunneista. En olisi rikastunut varmaan vuosiin. Silti hyllyni kaipaa pientä lasipurnukkaa, jonka kyljessä lukisi "penni konkreettisesta hetkestä". Eikä mulla edes ole enää yhtään pennejä. Vähävaraisena on raskaudestaan huolimatta antoisa matkustaa.

Kävin valloittamassa Joensuun. Istuin yksin brunssilla nimi toista päivää poissa asunnottomien kirjoista. Kaikki oli hyvin eikä mikään lumimaisemaista ikkunaa vasten höyryävää kahvia kauniimpaa.