toinen sunnuntai etelässä

Pääsin juuri kertomasta, millaisella hartaudella olen tahkonnut hommia. Tahkota hommia ei ole aivan sama kuin suorittaa ahkerasti. Vaikka kuinka aktiivisesti ajattelisi ja kiihdyttelisi aivojen nystyröitä omaksi onnekseen, se ei pelkästään takaa sitä suorittamista, joka merkitään opinnoiksi rekisteriin ja jolla saa tutkintoja ja muuta sellaista.

Mitä enemmän ymmärrän, sitä enemmän kyseenalaistan. Se on hieman raskasta. Kyseenalaistamalleen aiheelle on vaikea antautua.

Mieli kaipaisi systemaattista järjestämistä. Sen sisällä on paljon kultaista materiaalia ja yllättävän seesteistä. Kannattaisi korjata sato talteen ennen myrskyä.

En päässyt juhlimaan isänpäivää pohjoiseen. Juhlin sitä täällä, on kynttilöitä ja kaikkea. Kantabantun fonotaksitehtävä ja kaikkea.

Jokaista akateemista sivua kohden pitäisi saada rauhassa tehdä kaksi fiktiivistä.

ympäriinsä

No niin. Syksy on mennyt jonnekin muualle kuin näihin riveihin. Ikkunan alla oli tänään lehdenpuhaltajahenkilöitä. Nyt lehdetkin ovat menneet johonkin.

Kävin seikkailemassa itäisessä Keski-Euroopassa. Näin, koin, kävelin ja haistelin. Kiipeilin vuorille, kävin kirkoissa, vierailin lähiöissä, analysoin kieliä. Osa musta haluaisi kirjoittaa kaikki hetket lauseiksi, että voin palata niihin sellaisenaan myöhemmin. Osa ei jaksa, vaan toivoo muistin palaavan niihin muutenkin. Toisina päivinä heräsin yhdeksäksi aamiaiselle ja nukahdin ennen puoltayötä jaksaakseni imeä sisääni mahdollisimman paljon kulttuuria. Toisina päivinä yö ja päivä menettivät merkityksensä, ja ainoastaan ihmisillä, keskusteluilla, paikoilla ja oluella oli väliä. Yhtenä päivänä heräsin kuudelta illalla siihen, että vuodesohva oli muuttunut avaruusavoautoksi ja kiisi me kyydissään tilan ja ajan tavoittamattomissa.

Olen takonut kielitiedettä sellaisella hartaudella, etten taida päästä koskaan pinnalle takaisin. Kuuntelen suurella murheella uutisia siitä, kuinka ihmisten oikeutta hukuttautua rakastamiinsa asioihin kavennetaan hetki hetkeltä enemmän. Koska maailmassa tärkeintä on raha. Kuvitteellisina numeroina toteutuva raha. Ei ihminen. Ei sivistys. Raha.

Ihmisistä ja pahuudesta ahdistuneena olen myös lahjoittanut mahdollsimman paljon kolikoita pois. Varmaan puhdistumisen toivossa. On rankkaa kokea suuria tunteita näin tunteettomassa maailmassa.

Kävipä synkäksi. Juoksumetsä on parhaimmillaan, eikä nuhaakaan enää. Ajatukset käyvät vilkkaina. Olen oppinut venäjän kyrillisen aakkoston, melkein udmurtin myös. Kukaan ei voi viedä kauniita kuvia pois.

aluista ja idyllien metsästyksestä

Jostain syystä kertomukset menettävät merkityksensä, jos niitä ei tuota jatkuvasti. Kertomusten luonne lienee sellainen, että niiden tulee esiintyä sarjassa, koska ilman laajaa samanlaisten kertomusten kontekstia ne ovat oikeasti vain synkkiä kertomuksen rääpäleitä, joille ei löydy hyvän muotoista paikkaa. Kurjat.

Lisäksi kertomusten tuottaminen eroaa pyörällä ajamisesta siten, ettei kohmeisen kauden jälkeen jatka siitä mihin jäi vaan siitä mistä aloitti. Siksi palaan aina uudestaan ja uudestaan heräilevässä aivossa kiertävien kysymysten äärelle. Lähtöruudussa on aina samanlaista, vaikka aika vaihtuu.

Uskon puolitosissani: jos tarpeeksi kirjoittaa ylös, mitä tekisi mieli kirjoittaa joskus tulevaisuudessa, on askelen lähempänä valmista. Joskus kirjoitan kokoelman kissarunoja ja novellin henkilöstä, joka elää ainaisessa pelossa, että joku salaa halveksii tämän arvostelukykyä.

Elämään ei kuulu kummoista. Testailin ruumiin kestävyyttä, minkä tuloksena vietän ensimmäistä virallista sairauslomaani. Tulokset osoittavat sormien luiden pirstaloituvan melko helposti. Siunaantuneen ajan olen viettänyt fiktiivisissä maailmoissa, lähinnä sellaisissa, joissa kärsitään sosialistisesta realismista. Taiten paketoitu käsi haisee pahalta, mutta yllättävien idyllien metsästys jatkuu siitä huolimatta.

taianomatiikkaa ja itsetutkimusta päivien ajalta

Klassinen musiikki soi ja minä siemailen alasti punaviiniä kristallilasista.

Minussa on vahva tunne siitä, ettei elämässä ole mitään järkeä. Ainoakaan päätös ei ole ollut hyvä eikä millään tekemällään saavuta mitään.

Toisena päivänä pakahdun mahdollisuuksiin ja siihen, että mulla on kaikkea.

Mitä kaikkea olisikaan, jos aloittaisi aina aamunsa tulahtamalla lakanoihin.

Ikkunan alla on ihan oikea pupun onkalo.

On pissahätä, mutta unohtaa käydä vessassa, kun jää puhumaan sukupuolipoliittisista kysymyksistä. Rakennan tällaisesta somepresenssini. #vainkommuunijutut

Tiskaan kymmenen litran kahviastiaa. Astiasta kahvi valuu hitaasti pois ja keskelle muodostuu hiljalleen suureneva pyörre. Jos kurkistaa astiaan, voi asettaa pyörteen hornansilmäksi, -suuksi tai -sieraimeksi.

Minä en ole mukava tyttö. Enkä ole mukava poika. En ole mukava henkilö. En ole mukava. Olen vittupää.

Istahtaapa sammalmättäälle ja vuotaa siihen pää edellä varpaita myöten. Varpaani ovat kohtuullisen huolettomat ja kevyempää kuin sammal.

Keväällä aurinko jättää raskaita varjoja.

Ei ole enää kevät.

Viini rätisee lasissa kauniimmin kuin mikään muu punainen ja rätisevä. Lasissa.

Yksi elämän suurista opeista on se, että oppii laittamaan lapasen hihan sisään, vaikka toisessa kädessä on jo lapanen.

Ja jotain muuta, mitä? Olisinpa muuttunut, soittaisinpa vielä banjoa tai olisinpa leikannut hiukseni. Kävin juhlimassa ihmisten juhlaa Seinäjoella, kirjoitin paremman tutkielman kuin olisin (tai kukaan muu olisi) ikinä uskonut, opin täyttämään tuoppeja. Kerran ravintolassa, johon ei olisi ollut varaa, viereiseen pöytään istahti kissa. Sen omistaja pyysi vahtimaan tavaroita. Vahdittiin. Eilen pyöräillessäni sorvilta kotiin löysin risteyksestä suunnilleen kymmenen auki revittyä kiikaripakkausta. Voin vain kuvitella, kuinka tilanteeseen on päädytty. Tahtoisin käyttää lausunnallisia pilkkuja, lukea vessassa sivistyssanakirjaa, ja sitten pysähtyä pitkästä aikaa vain yhteen asiaan, jotta asia saisi kaikki ansaitsemansa sanat.

Jätin sateenvarjoni lounaspaikkaan, koska maailma oli jo terassilla liian rankka takaisin palattavaksi.

valheellista seesteyttä

Pääni on niin täynnä tekstintutkimusta, että pelkään sen räjähtävän hetkenä minä hyvänsä. Vuorokauteni vaihtuu tällä hetkellä noin kuusi tuntia myöhemmin kuin keskivertosuomalaisen. Kaipaan porealtaaseen idyllisesti nauttimaan halvoista juomista. Ajattelin opetella seikkailemaan uusilla kielillä ja tatuoida kulkemani reitin otsaan, jotta osaisin tarvittaessa takaisin. Olisipa kerrostaloja myös yövirkuille. Viime viikolla joku kehaisi eeppistä runoelmaa kuumimmaksi tekstilajiksi kautta aikojen. Huomasin, ettei koskaan ole niin kiire, etteikö kerkeäisi kulkea maisemareittiä. Luulen, että maisemareitit vetävät toisia ihmisiä puoleensa taianomaisemmin kuin toisia.

En nyt oikeasti tatuoisi mitään otsaan. Sellainen villeys minusta puuttuu.

itse laulat minä vain juttelen

Levittelen selitellen käsiäni ulkorappusilla. Tulisin käymään, jos vielä huolittaisi. Toiset ihmiset aiheuttaa aistien ympärille pilviä, en ymmärrä enää oikeasti olemassa olevaa maailmaa, en kuule enkä näe. Aisteille ei voi yhtä aikaa olla olemassa paljaita konstruktioita ja lihaa niiden ympärillä. Vituttaa.

Palautan kandin viikon päästä.

Oli se valmis tai ei. Minä en ole. Olen äärimmäisen syvässä akateemis-eksistentiaalisessa kriisimontussa. Pohjalla virtaa vesi ympyrää, joten päähän sattuu. Mudan läpi kulkeutuu kosteutta, joka valuu järviin ihanaksi puhtaan neitseelliseksi pohjavedeksi, mutta minä en ole nestettä toisin kuin kissat. Ollapa kissa.

Äitienaamu helli auringolla, mutta pian Helsinki kulutti kauniin sään loppuun. Kohta sataa taas lisää vettä monttuun ja valkovuokot menee kiinni. En ehtinyt käydä ottamassa pohjoisen mummille niistä kuvaa. Pohjoisessa valkovuokot vaikuttavat uhanalaisilta, samoin mustarastaat.

Kävin Turussa. On taas pussikaljasää. Viihdyn yksin kotona. Työpöytä lisäisi ahkeruutta. Ehkäpä joku kauppa pitää ovia auki sellaiselle, jonka äiti asuu kaukana.

tisseistä, kissajumalista ja astronauteista*

Neljännen ja viidennen päivän välissä olin ensimmäisen yöni yksin kotona. Oikeastaan luulen sen olleen ensimmäinen yö kuukausiin, etten jakanut nukkuma-asuntoa jonkun kanssa. Pitkäksi aikaa se tullee jäämään myös viimeiseksi.

Kun edelliseen olemisen laitaan tottuu, alkaa varovasti kuvitella seuraavaa. Ajatuksellinen akseli menneisyyden ja tulevaisuuden välillä vertailee jatkuvasti tullutta, pysähtynyttä ja muuttuvaa, mikä lähtisi kivasti irti ja minkä voisi korvata toisenlaisella. Mikä kannattaa?

Jokusen kerran elämässäni olen pakannut tavarani ja siirtänyt ne uuteen kotipaikkaan. Olen asunut kolmessa kunnassa, kerrostaloissa, omakotitaloissa. Olen asunut omassa huoneessa, sisarusten kanssa yhteisessä huoneessa, äidin kanssa samassa huoneessa, omassa asunnossa, jaetussa asunnossa. Olen asunut yksin viidessäkymmenessä neliössä ja kolmestaan kahdeksassatoista. Uutuudenviehätyksen säilymiseksi olisi muutettava tuntemattomien kanssa kimppaan tai aivan yksin keittokomeroon. Ei sillä, että olisi mikään kiire. Eikä sillä, että kaipaukseni uutuudenviehätystä kohtaan välttämättä olisi akuutti tai ennenkään merkinnyt mitään. Kunhan huomasin.

Olen unohtanut kertoa, että kommuunissamme on nykyään kaikki ovet paikoillaan, eikä kahden huoneen välistä reikääkään enää ole.

Eilen nukahdin lauseopin hellään syleilyyn. Elämän käsittäminen illasta iltaan on helpompaa kuin aamusta aamuun. Lehdessä terveysvalvojat kertoivat, että iltavirkut voivat huonommin.

Ennen kuin nukahdin, kävelin kotiin hämärän laskiessa. Kiroan hämärän laskun tapahtumana, jossa ihminen lyhyen ajanjakson aikana tuntee sokeutuvansa hetki hetkeltä, kunnes saapuu lohdullinen pimeä. Pimeässä ei kuulukaan nähdä mitään sellaista, mihin valoisassa yrittää kiinnittää huomiota. Kävin päässäni keskustelua, miksi tarpeeton ei merkitse sitä, jolla ei ole tarpeita, vaan sitä, jolle ei ole tarvetta**.

Puhelimessani pauhaava galaksiseikkailu lähettää ilmoituksen aina, kun jonkin planeetan asukkaat saavat tuotantonsa valmiiksi ja ovat nälkäisiä. Neljäntenä päivänä huoneeseeni sulkeutunutta flunssakaranteenia nuo ilmoitukset vakuuttivat mut siitä, etten ole tarpeeton ja yksin.

Henkinen suvanto, johon kontaktittomuus maailman kanssa pikkuhiljaa vei, ei ole oiennut vieläkään. Mielen urat viettävät edelleen sellaiseen ojaan, johon en varsinaisesti haluaisi joutua. Koskaan ei tiedä, mitä pohjalla on, mutta tietää, kuinka se itseen vaikuttaa ja kuinka vaikea sieltä on kampeutua pois. Urat vettyvät ja mieli stimuloituu pienimmistäkin ojaärsykkeistä. ***

Tänään retkikuntamme suunnisti Ikean luolastoihin. Henkilökohtaisena tavoitteenani oli poistua herrasmiehen oloisen pehmobambin kanssa, mutta tavaratalon pehmobambikanta oli romahtanut viime käynnin jälkeen. Suunnitelmien muutoksista edelleen häkeltyneenä rakensin myöhemmin illalla mappeja ja laatikoita. Ystäväni huolestui: olenko kasvanut aikuiseksi? Vastasin, etteivät aikuiset ainakaan myönnä tuntevansa syvää kuvotusta hankittuaan mappeja. Mulla on vielä toivoa.


* Otsikon harhaanjohdattelevuus on tahallinen mainoskikka. Kommuunitoverini kertoi kuitenkin lukeneensa aiheet yhdistävää sarjakuvaa, jollaista ajattelin itsekin tuottaa joskus.

** Pikainen arvausleikittely ja konsultoiti oman pääni ulkopuolisiin päihin jätti ehdotelmaksi semanttisen laajentuman kautta syntyneen semanttisen siirtymän. Vakuuttavaa tietoa aiheesta otetaan vastaan toimituksessa.

*** En ole aikaisemmin ajatellut, että mieleni stereotyyppinen kuvannos merkitykselle oja on erästä lapsuudenkotiani vastapäätä kulkenut tienvarsioja, johon kerran valui auto. Se kulki tunnelissa kotikadulta pihateille kulkevien teiden alitse ja kuljetti satuvettä taikametsän purosta. Luultavasti myös paljon sulamisjätettä ja paskaa päätellen pikku minun mekkojen helmoista.

helmikuu

Ote itseltäni helmikuulta:

"On joitain oikeinkirjoituksellisia asioita, joista häkellyn edelleen vanhalla iällä. Uskon sen johtuvan ilmiöstä, jossa ihmiset eivät lue sanoja kokonaan. Ja ehkä osittain sosiolektisista syistä. Lausun kyynärpään kyynerpäänä. 

Elämässäni on aivan valtavasti ihmisiä, joille haluaisin vain toistaa olet hassu olet hassu olet hassu olet hassu olet hassu olet hassu olet hassu. Mahdollisesti maata jossain klassikkomiljöössä ja katsella silmiin niin paljon kuin itsekontrollini antaa myöten (katselisin mielelläni ihmisiä silmiin kaiken sen ajan, jota en käytä muun maailman aktiiviseen havainnointiin, mutta joku suodatin laskee aina sekunteja, jotka livahtavat [omasta mielestäni] sosiaalisesti oudoksuttavan puolelle). 

Harkitsen erästä aivan järjetöntä harppausta. Eikä sellaisesta kannattaisi edes mainita, ennen kuin on päättänyt harkintansa johonkin. Tai ennen kuin on vakavissaan valmis avaamaan aikeitaan kysyjille. 

Kaikki on niin kaunista. Toisaalta joissain tilanteissa osaan suoraviivaisesti rajata omasta mielestäni rumat jutut. Näihin tilanteisiin ihmiset eivät lukeudu. Olen miettinyt, miksi suhtaudun hartaudella graafisten ilmeiden tai pienkodinkoneiden kauneuteen, mutta ihmisillä on vain ulkonäöllisiä ominaisuuksia. Ihmisissä on ulottuvuuksia enemmän kuin leivänpaahtimessa. 

Tahtoisin kirjoittaa kokonaisen teoksen aiheesta oma ajatuksellinen maailmani ja sen konstruktiot. Itselleni vain, ja vähän siksi, että vaikeassa tilanteessa voisin viitata omaan teokseeni sivunumerolla ja pyytää sijoittamaan sanomiseni siihen. Ettei aina tarvitsisi selittää. Ja myös siksi, että voisin todellisesti muokata omaa ajatteluani parempaan ja rakentaa uutta. Ei vain keksiä pyörää joka kerta uudelleen, kun sen on ajan saatossa unohtanut. 

Avainsanoja: maailma, ihminen, elämä, rakenteet, rakkaus, kauneus, kieli, konteksti."

tammikuu

Ote itseltäni tammikuulta:

"Välillä kaikki muut ihmiset tuntuvat selviytyvän velvollisuuksistaan paremmin kuin itse osaisi edes unelmoida. Vapaa-ajan luovista puhdetöistä puhumattakaan. Ihminen on edelleen mulle paradoksi siinä määrin, etten ymmärrä, kuinka yhtäaikaisesti saattaa sekä puristua henkisesti erilaisten tahto-, ahdistus- ja tarvetilojen välissä muodottomaksi massaksi että viettää fyysisesti letkeän joutilasta elämää. Keho makoilee heinä suussa riippukeinussa aivan samassa hetkessä, jossa mieli kietoutuu itseensä siltä osin kuin se ympäröivää rajoitusten maailmaa ymmärtää. 

Hyvin varmasti jossain tulevaisuudessa joutilaisuudesta aiheutuvat byrokraattiset ongelmat saavuttavat fyysisen ruumiini, jolloin luultavasti kuihdun nälkään.
Sitä ennen on vielä päiviä iloittavaksi ja ihmeitä havainnoitavaksi! Sanoista tekoihin ehtii muulloinkin. Lehdessä teologi sanoi, että Jeesus paheksui hengen velttoutta eikä suinkaan joutilaisuutta. 

Mulle vuodenvaihde on ehdottoman tärkeää ja käänteentekevää. Mun maailman luonnonvoima. Lähiaikoina vuoteni vaihtui kaksi kertaa. 

Mieleni halajaisi jonkinlaista lupausta tulevalle vuodelle kaikkien ihmisyyttä parantavien projektien™ oheen. Lupauksen kokoinen kokonaisuus voisi syntyä inttämisen vähentämisestä. Ihan joka kerta ei tarvitse olla periaatteellisesti eri mieltä. 

Jonkun villin tanssijan kyynärpää luultavasti mursi kylkiluuni. 

'Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut levolliseksi.'
– Tuutikki 

tila: Olin menossa ajoissa nukkumaan."

liikkeelle (deskriptio)

On aika korkata tämä vuosi. Toimenpide hoidettakoon kunniallisesti henkinen pää pystyssä ja henkinen ryhti ojennuksessa. Oppikirja väittää, että henkisesti voi olla paha olo, vaikka fyysisesti vaikuttaisi ryhdikkäältä. Luulen, että oppikirjat jättävät mainitsematta paljon tasoja, joilla hyvät ja huonot olot voivat ilmetä.

Tänään puin oikeat vaatteet päälle, kun lähden hakemaan lisää nenäliinoja kaupasta. Katsoin silmiin vain peräkassan ihanaa tyttöä. Puistotiellä hullunkurisuus valtaa varpaat lähes aina. Kaikkien vanhempien, lasten, koiranulkoiluttajien ja muiden oikeiden ihmisten lomassa se tuntuu luonnolliselta, koska hullunkuristahan ihmisenä oleminen on. Kehossa tuntuu asioita, joista osan haluaisin pois. Haluaisin pois kuumeen, nielutulehduksen ja rään. Haluaisin pois epävarmuuden, epäilyt ja yhteiskuntakelpoisuuden ulkopuolelle jäävät tavat ajatella. Itseä tarpeineen on helpompi tarkastella ulkopuolelta, jos on mahdollisimman ulkopuolella: ulkopuolella huoneesta, sisältä, tutulta polulta, mukavuusalueelta.

Menin halpaan ja ostin aloe vera -nenäliinoja.

Arkistossa on juttuja, jotka olen alottanut, mutten saattanut loppuun. Niissä on kokemuksia. Kokemuksia on myös niiden ulkopuolella. Niissä on tunteita, tunteita on myös niiden ulkopuolella. Alan hahmottaa, millaiseksi elämä muovautuu, kun sitä kulkee kokemusvainu päällä. Siitä tulee hullua, ihanaa ja vapaata. Sen mennessä tunteet eivät pysy aloillaan eivätkä järjestyksessä. Ne hyppelevät, vaihtavat asemiaan, kusevat omaan silmään, heristävät sormea päälle, keräävät paskasta, puhdistavat, hoivaavat, taputtavat päälaelle. Ennen kaikkea ne eivät kestä normatiivista tarkastelua kuin pieninä hetkinä kerrallaan. Luon takaumia myöhemmin, jotta edes jotkut juttujen langoista pysyisivät käsissäni.

Haluaisin oppia puhumaan. En pitämään puheita, vaan soittamaan puheluita ja keskustelemaan askarruttavista mietteistä ennen kuin on liian myöhäistä.