No niin. Syksy on mennyt jonnekin muualle kuin näihin riveihin. Ikkunan alla oli tänään lehdenpuhaltajahenkilöitä. Nyt lehdetkin ovat menneet johonkin.
Kävin seikkailemassa itäisessä Keski-Euroopassa. Näin, koin, kävelin ja haistelin. Kiipeilin vuorille, kävin kirkoissa, vierailin lähiöissä, analysoin kieliä. Osa musta haluaisi kirjoittaa kaikki hetket lauseiksi, että voin palata niihin sellaisenaan myöhemmin. Osa ei jaksa, vaan toivoo muistin palaavan niihin muutenkin. Toisina päivinä heräsin yhdeksäksi aamiaiselle ja nukahdin ennen puoltayötä jaksaakseni imeä sisääni mahdollisimman paljon kulttuuria. Toisina päivinä yö ja päivä menettivät merkityksensä, ja ainoastaan ihmisillä, keskusteluilla, paikoilla ja oluella oli väliä. Yhtenä päivänä heräsin kuudelta illalla siihen, että vuodesohva oli muuttunut avaruusavoautoksi ja kiisi me kyydissään tilan ja ajan tavoittamattomissa.
Olen takonut kielitiedettä sellaisella hartaudella, etten taida päästä koskaan pinnalle takaisin. Kuuntelen suurella murheella uutisia siitä, kuinka ihmisten oikeutta hukuttautua rakastamiinsa asioihin kavennetaan hetki hetkeltä enemmän. Koska maailmassa tärkeintä on raha. Kuvitteellisina numeroina toteutuva raha. Ei ihminen. Ei sivistys. Raha.
Ihmisistä ja pahuudesta ahdistuneena olen myös lahjoittanut mahdollsimman paljon kolikoita pois. Varmaan puhdistumisen toivossa. On rankkaa kokea suuria tunteita näin tunteettomassa maailmassa.
Kävipä synkäksi. Juoksumetsä on parhaimmillaan, eikä nuhaakaan enää. Ajatukset käyvät vilkkaina. Olen oppinut venäjän kyrillisen aakkoston, melkein udmurtin myös. Kukaan ei voi viedä kauniita kuvia pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti