näivettyneiden tuulten tällä puolen

Vähän säälittävä tekstimaaliskuu. Tieteellisesti ja viihteellisesti. Maaliskuu on muutenkin kummallinen säteillen valoa ja lämpöä maailmaan rännän sijaan. Ehdin pistäytyä Jyväskylässä jo uudestaan ja ylihuomenna lähden sinne jälleen. Kaksi viikkoa sitten saavuin aurinkoista aurinkoisempaan kotikaupunkiin, mikä puristi kevään sydämeen muhimaan. Sieltä se on pirskahdellut esiin auringonvalon kanssa täsmällisesti stereona. Aurinkoinen kesäsää valtaa mut sellaisella ololla, etten osaa edes käsitellä sitä. Kylkiluiden alla kiehuu, mutta se on pakko yrittää teljetä sisään. Hulluna pidetään jo hymystä.

Keskimaassa juhlin ystävääni ystävien kanssa. Kaikki oli vaaleanpunaista höyryä. Nukuin 72 tunnin aikana neljä ja puoli tuntia. Toisella puolen valtamerta jaettiin Oscar-patsaita, Setälä juhli 150-vuotispäiväänsä ja Suomi laskiaista. Silmäpussit lattiaa viistäen luen ilmaisjakelulehdestä univajeen haitoista ajatellen rakkaudella jokaista hereillä koettua hetkeä. Väsyneet keskustelut ennen kuin ryömii sänkyyn aamuseitsemän jälkeen, pöydällä sulavat pakastemacaronit, aiheeseensa hurahtaneen väitöskirjailijan luento, unelmat hernekeittokylvystä ja kermavaahto laskiaispullalla kietoutuvat toisiinsa aivokiemuroissa, sitten meen viimeinkin nukkumaan.

Perjantaina podin ensimmäistä kertaa etelän elämäni aikana hämmentyneitä pelkotiloja juoksumetsällä. Pimeään nurkkaan asettuneet paikalliset teinit huutelivat juhliensa tuoksinasta kannustavia kommentteja, kuten "kuka ihme lenkkeilee tähä aikaa???++1!". Olin vähällä jäädä sivistämään lapsia tulevaisuuden nukkumaanmenoajoista, mutta sitten keräsin zenin rippeet liukkaalta pururadalta. Luultavasti juoksumetsä vain on perjantaipäivällä urheilijoiden ja -yöllä paikallisen nuorison. Kuten Muumipapan uimahuone on talvisin Tuutikin.

Ei ole uusia kuvia, sillä kamera on tällä kertaa Jyväskylässä. Onneksi kuulumisetkin ovat jo hieman elähtäneitä.

lyhyitä havaintoja ihmiskehosta

Kämmenen päkiät ovat kipeät, koska niillä ei oikeasti kuulu seistä. Jälleen joku sekoitti syntymämerkkini mustelmapusuun. Eräs teki ystävällisesti oikean mustelmapusun syntymämerkin alle havainnollistaakseen eroa.

Silmissä häivähtää kaino punaisuus, koska unien sijaan olin aamukahdeksalta nauttinut vain junaa odottaneen toverin seuraa ja eineshampurilaisen (koska tässä kaupungissa perjantain ja lauantain välisenä aamuyönä ainoa saatavilla oleva ruoka on einestä tai grilliä. tosin tilanne voisi olla kaoottisempikin). Solut huutavat brunssia. Croissantteja, papuja, rypäleitä, tomaattileipää. Käsivartta kiertävät edelleen vihreät menomaalaukset, mutta valotikkuja on vielä jäljellä.

(seuraavaksi sallitaan luultavasti kaksoispassiivi)

(harjoitteleva radiojuontaja on vähän liian ilkeä ollakseen miellyttävää kuunneltavaa)

kangerrellen

Kaikki on hieman kankeaa. Ensin luulin sängyn halaavan mua tänäkin aamuna niin tiukasti, ettei mikään ylösnousemusyritys johtaisi haluttuun lopputulokseen ja vaihtuisi yrityksestä merkittömään. Onneksi ymmärsin aamupäivän puolella, että mua odottelee keittiössä kotiin pysyvästi palannut mutteripannu sekä pussissa vähän liian kauan aikaa sitten jauhetut pavut. Nyttemmin kuningatarpuuron ja parin latten jälkeen mietiskelen sängyn kehnoja taitoja takertua.

Laitoin loppiaisen kunniaksi viimeisimmät jouluvalot. Tämä tupa on täydellisen sekaisin, henkisesti ja fyysisesti. Suunnittelin vieväni Itäkeskuksen kimaltelevan valobambin ja tuovani sen parvekkeelle lehmän korvikkeeksi.

Eilisen illan lähitulevaisuusrungossa oli luonnosteltuna kirjoittelua, siivoamista ja yks sateinen pururata. Mutta tiistai-illat ovat äärimmäisen herkkiä yllätyspuheluille, jotka leikiten johtavat Kallioon. Saksassa räkälän käsite on kuulemma kauniimpi kuin täällä. En ole koskaan käynyt Saksassa, mutta uskon nuhjuisuusrajojen olevan siellä korkealla. Eräässä oli kulkukoiria. Vannoin, että jos joskus perustan oman räkäläni, adoptoin sinne kaikki alueen kodittoman kissat, koirat ja kyyhkyset. Drinkkilistalle lisään antihistamiinipaukun. Tässä kaupungissa kävelymatkojen päissä ovat pienet kellarikuppilat, joihin täytyy osata mennä tavallisesta ulko-ovesta, ruotsinlaivaa muistuttavat karaokemaailmat sekä pikkukolot, joista kylähullut patistetaan pois vetoamalla miesten iltaan.

Opin paljon uutta. Lahjoitin pyhien miesten päivästä asti takkini taskussa muhjuuntuneen tulitikkurasian tulta kaipaaville kaduntallaajille. Sitä ennen sytytin niillä kynttilän kellarikuppilassa, jossa oli maailman hienoin joulukuusi ja seinällä palanen metrokarttaa.

Jyväskylä-pöhnä on vielä vahvana korvien välissä. Ei kaipuuta, vaan olopaikan vaihtumisesta häkeltynyttä henkisen maailman tasapainoa. Se näkyy valitettavasti tarinoissakin. Laitoin Turusta mukanani tulleet kameran osaset niin hyvään talteen, että se talsi on nyt hukassa.

Kaikki on todella kankeaa.

mutkikkaimpanakaan hetkenä

Mä en oikein tiedä, missä kaupungissa sijaitsen. Mä en oikein tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Epätietoisuuteeni nautin suklaata ja liukenen romaaniin.

Pyhät ahtautuu pieniin neliöihin, paljon naisia, kolme eläintä ja yksi veli (parka). Juhlan kunniaksi tapeltiin ensimmäisen kerran jo ennen aamupuuroa, mutta kyllä rauha laskeutui hetki kerrallaan. Suomen Turku julisti sillai. Viimeistään, kun Robin lauloi radiossa tulkoon joulu, tuli mielestä sees.

Tyyni valitettavasti tipahti jollekin viime yön unettomista tunneista.

On se peli en oo koskaan. En ollut aikaisemmin koskaan käynyt lenkillä jouluaattona, enkä koskaan ole tajunnu sanoo sitä pelissä. En oo koskaan -pelin moraalinen, yhteiskunnallinen ja viihteellinen olemus olisi kiehtovaa kartoitettavaa. En ollu vieraillu vanhalla juoksupolulla koskaan sen jälkeen kun muutin äitin huomasta pois. Kaksi vuotta on kierähtänyt eteenpäin jättäen jälkensä polkuun. Vanha lakutehdas näkyy nykyään kokonaan, koska metsän tilalle on pystytetty parkkipaikka. Kuitenkin polku löytyy yhä täältä ja pystyn yhä ihan hyvin tuntemaan ekan kerran, kun viiden kilometrin raja ei ollut ylittämätön. Tai kymmenen. Elän vähän viimeinen varvas menneisyydessä. Ympäriinsä kulkiessa löytää kasoittain paikkoja, joihin liittyy ainakin pieni tarina tai jokainen paikka liittyy ainakin pieneen tarinaan.

Toisinaan sisäpuolella kytee outo tunne siitä, että todellisuuden mutkikkain abstrakti kompleksi on keskustelu kahden tai useamman olion välissä. Nyt kytee. Kydös kehittyy arvaamatta satunnaisista seinään katkenneista jatkumoista. Vaikkei jatkumo voisikaan olla ikuinen, joskus seinä on tarpeettoman kova ja henki vähän salpautuu.

Olen kuudettatoista vuotta sitä mieltä, että Samu Sirkan joulutervehdyksen yksi antoisimmista pätkistä on Tuhkimon kärrykohtaus, jossa kaikki muuttuu kaikeksi muuksi ja kimaltaa. Ja Helinä-keiju on antoisin hahmo, koska sekin kimaltaa ja sillä on komeat reidet.

Tapahtumat ovat minimaalisia kaikkeen sisäiseen vellontaan(™) nähden.

(olkoon juhlissanne paljon rakkautta ja viheitä kuulia ♥)

WANTED

Kaksi munatonta etsii seuraa perjantai-illaksi. Tarjoavat teetä, teatteria tai sylihurinoita. Toinen munattomista etsii lisäksi Helsingin alueelta uutta ystävää, jolla olisi mukava katto tähtien tuijotteluun ja muuhun sellaiseen.

"Eilen kävin muumitanhulle. Tykkään neutraalisti Muumi-sarjoista (niistä tv-), mutta joskus tulee sellainen olo, että keittiön lattia on tehty muumitanhua varten, eikä siinä ole mitään neutraalia. Ruokavalioni on muodotsunut viime päivien ajan pitkälti taateleista. Pehmeistä ja kuivatuista. Kodin puutoslistalle on päässyt kohta useampi asia kuin kaappiin ja lattioille."

Toivoo uusin eilinen.
(tai nyt jo toiseksi uusin, aika rientää niin kiireellä)

Tänään (eilen) kävin isossa kaupassa Idän Ihmemaassa. Ostin kulmakaupan sedältä kilon cashew-pähkylöitä. Isossa marketissa menin sekaisin tarjouskorien äärellä. Kaikki mahdollinen oli eurolla. Otin mukaani kolme pussia maustetta, joka tekee soijarouheesta ruokaa, sekä kolme patukkaa teollista proteiinia, joiden epäilen maistuvan hirvittäviltä, mutta sain kuitenkin aika monta kaloria sillä eurolla.

Lepäsin viikonlopun pumpulissa, sillä käymässä oli ihana tuttu ja turvallinen. Sanojen tuotannon ei tarvinnut pitää kapuloita rattaissaan eikä hiljaisuudenkaan. Teelitrat ovat virranneet.
Maanantai tuli silti, vaikken halunnut. Välttelin sitä viimeiseen asti, kunnes meil oli lanit. Värikynäpeli, nugetit ja LiveStreamKimble piristivät vähän. Niin paljon, että valvoin tiistaiaamun neljään.

Olet yrittänyt lämmitellä mun ja lenkkipolun välejä taas. Muutaman viikon viileän ilmapiirin jälkeen ollaan nyt treffattu pari kertaa. Vielä se ottaa mut takaisin. Kerroin tämän, jotta voisin käyttää urheilumieli-tägiä.

Päässäni muotoutuu asiaa ihmisille, koska ajatusten tulisi jatkuvasti keskittyä ylihuomiseen (huomiseen) tenttiin.

en kissattanikaan sängyssä istuskelisi, ellei

Maailmassa pitäisi olla enemmän lämpöä. Ihan konkreettista lämpöenergiaa, joka ei systemaattisesti tuhoaisi jääkarhujen kotomaita tai valmistaisi taifuuneja, jotka tuhoavat ihmisten kotomaita, vaan kiemurtelisi edes ihan vähän varpaiden välissä sängystä noustessa. Sen sijaan mökin tilkitsemättömistä raoista kiemurtelee viima, enkä mä halua tulla pois peiton alta. Jos nousee, pitää pukea päälle. Kyse ei ole mistään lällystä paita ja sukat -touhusta, pikemminkin paita, toinen paita, huppari tai villapaita, raitahousut, villasukat, toiset villasukat ja kaulahuivi -touhusta.

Kävin eilen 20-luvulla, oli kaunista. Kakku oli hyvää ja laulajat väärissä kohdissa. Moni henkilö osasi enemmän saksaa kuin minä. Sellaisia asiantiloja on kelpo illassa. Päivän kuvassa on pitkästä aikaa oma naama ja lisäksi tukka sillei ku se olisi ollut 1920, ellen olisi hiustenlaiton sijaan juossut sadeviimassa ensin raitiotievaunuun olemaan se teini, joka levittäytyy kolmelle penkille kokoamaan itseään tärketä asioita varten, sitten rientänyt sadeviimassa keskelle alkavia juhlia.

Kotimatkalla sain paljon uusia ystäviä hyvästeltyäni juhlaseuran. Bussipysäkillä mies oli auliin ystävällisesti ja oma-aloitteisesti sekä mun silmät että aikataulu, ei kuulemma kannata myöhästyä yön viimeisestä kyydistä. Se kysy mistä tuun, koska en puhu helsinkiä. Vastasin ylpeänä, vaikka vähän pelkäänkin murrepuolisuutta.

Toinen mies halusi istua mun viereen puolityhjässä bussissa. Emme olisi varmaan koskaan keskustelleet mistään, ellei se olisi alkanut yhtäkkiä manata hiljaa uskomattomalla kirosanarepertuaarilla ja pahoitella aina välissä. Kysyin, mikä masentaa. Se osoitti hiljaa edempänä bussissa istuvaa hilpeää kolmatta miestä, joka oli hetki sitten vilkutellut tälle toiselle. Kolmas mies oli kuulemma paikallinen bussihihhuli ja tulee herkästi kertomaan Jumalan Sanaa. Olin ihan vilpittömän iloinen siitä, että toinen mies istui mun vieressä siinä vaiheessa, kun kolmas tuli bussiin. Vaihdoimme hetken aikaa ajatuksia idässä asumisen ihanuudesta. Kerroin myös sille tulleeni Keski-Suomesta. Se tiedusteli, saako kysyä mistä sieltä. Kerroin. Se lysähti ja huokaisi syvään. Kysyin, mikä masentaa. Sen entinen vaimo ja lapset asuu siellä, eikä sen elämä ollu menny sen luvun osalta ihan kuin suomenruotsalaisessa puuhasteluohjelmassa. Voitiin puhua jostain muusta. Se kertoi, millaista on asua Lontoossa ja painoi mulle nappia oikeessa kohdassa.

Haluaisin kutsua kaikki kanssani itään. Täällä on muutakin kuin vanha iskelmä.

Lily Allen on laulanut uuden kappaleen radioon. Miellyttävää. Sen sijaan kaikille vähän kiusallista tulee  olemaan iltaan istutettu hohtokeilailu. Periaatteen naisena en jätä osallistumatta mihinkään sellaiseen peliin, jossa voin hävitä brutaalisti (mutta jossa mahdolliset urheiluvammat jäävät verrattain pieniksi, Monopoli ja jalkapallo on mustalla listalla).

tila sunnuntain ja maanantain välissä, sekä sieltä terveisiä

Toiset bailaa perjantai-iltaisin kuin viimeistä päivää. Mä oon harjoittanut viimeisten päivien metsärynnintää. Viime (tai edellis, koska saatoin lipsua maanantaihin) viikon perjantaina juoksin paikallisen ennätysaikani, sunnuntaina matkan, lähiöni metsät ovat olleet sillä tavoin suopeita. Reenirintamalla on vallinnut hiljaisuus, koska rintamaa ei ole oikeastaan ollut vähään aikaan nuhien satunnaistamaa ryntäilyä lukuunottamatta. Ehdin hämmästellä .zip-reisiäni, kunnes tein kaksi kotikyykkyä ja söin viikonlopun ajan patonkia. Painiskelen uskottavuusongelmien kanssa myös ruokaosaastolla, sillä en malta olla höystämättä maitorahkaani kaakaojauheella.

(Maitorahka kaakaojauheella ja leseillä tuo suuhun luumun, kuten rusinat ja mantelit kaakaon.)

(Alan jälleen hiljaa liukua taiteellisten ratkaisujen äärelle.)

(Olen hyvin pienessä ajassa kehittänyt vakavan riippuvuussuhteen kielitoimiston sanakirjaan, joka eteeni etuoikeutena joitain hetkiä sitten laskettiin.)

Maailma on mulle just nyt tosi absurdi. Käytän aikaani sellaisiin asioihin kuin TitiVITUNtyy ja henkinen prosessi. Aivon kapasiteetissa liikkuu ihmiset sekä hyvät ja huonot maailmantilat; rakkaudet ja ikävät. Kaikki on mukana sekavassa, heittelehtivässä ja ajelehtivassa.

Jyväskylän piti tulla luokseni, muttei tullutkaan. Olen sitä kompensoidakseni harrastanut vakavaa teeretkeilyä (hetkeilyä) parilla mäellä ja puistossakin. Linnanmäellä valot pitivät karnevaalia, toisella mäellä turistit. Puistossa tapasin lähinnä hauhau-eläimiä joinekin omistajineen. Henkilökohtaisten teehetkien taustalla lienee orastava hätä ajattelupaikkojen puutteesta uudessa kaupungissa. Helsinki on onneksi helposti lähestyttävä. Aurinkoisen sunnuntain pitäessä hyvänä odottelin vain sitä, että tekisi mieli jatkaa matkaa.

(Teehetkien ansiosta on varaa kuvittaa tulevat miljoona tarinaa. Konkurssien aikana otamme sen minkä saamme, emmekä ala niuhottamaan yhteenkuuluvuuden kaltaisista pikkuasioista.)

Myöhemmin tänään osallistun juhliin, joissa syödään, lauletaan ja juodaan hieman viiniä. Kukaan ei estä mua päättämästä jokaista tarinaa toteamukseen traagisuuden suhteellisuudesta.

tekeillä

Piti kirjoittaa ensimmäinen koulutyö. Tein kuitenkin kannet uuteen kirjaan. Sininen pöllökirja loppui vain kymmenen kuukauden jälkeen, vaikka välillä olin kuukauden ihan hiljaa ja silmittä sinne. Uusi kirja on kettukirja. Siinä on tähtiä, palloja, kolmioita ja ensimmäistä kertaa kaksi oikeaa alkua. Kun kirjat kerran alkavat joka tapauksessa jossain vaiheessa myös toisesta päästä.

Piti myös mennä lenkille.

Testailin yliopiston lähiravintelissa opiskelijaetuuksiani. Sain tarran paperiin ja vihreää teetä. Vihreä tee ei sopinut ranskalaisten ja oluen sekaan hämärään ravintolaan, vaan oli hyvää. On päivä kolme, ja slangisanat alkavat pelottavalla tavalla tarttua minuun. Bisse ja steissi ja femmat ja Portsu. Sanojen loput joutuvat nielaistuiksi, ääni kipuaa lähemmäksi nenää ja intonaatio heittää kuperkeikkaa. Eilen päässä naksahti jotain lopullista: en olekaan täällä vain käymässä. Kadut tuntuvat suopeammilta, jos antaa asioille myöten.

On hyvä pöhinä. Päästään varmaan käymään Jyvääskyläässä viikonloppuna. Ei haittaa, vaikka pitääkin tulla takaisin.

poutaa

Palaan hetkeksi menneeseen. Eilen kaupunki sai päivän täydeltä aurinkoa. Otin osani siitä rakkaudella. Aamupalapöydässä aurinko paistoi ihan mun varpaille, enkä malttanut nousta loppupäivään. Nousin kuitenkin siirtyäkseni parvekkeelle lukemaan kielioppia. Parvekkeellekin paistoi aurinko, mutta annoin sen suosiolla käristää edelleenkin vain varpaita. En ole ihan vielä valmis kärventyneeseen nenään. En hengaa kovin paljon parvekkeella. Olisin siitä vihainen tupakoivalle naapurillemme, ellei seinäntakainen katku veisi aina mennessään eteläisemmän Euroopan hostellien kesäiltoihin.

Tänään satoikin vettä. Kävin lenkillä. Tulin onnelliseksi ja venyttelin kissan kanssa palattuani kotiin.

On hankala yrittää ymmärtää mitä kirjoittaa. Taijjoo, ymmärrän jotain, mutta kieliopiskelu on paljastanut, etten edes murusta kaikesta. Maailma on kummallinen. Täällä miljoonat ihmiset vain kirjoittavat juttuja, vaikkeivät edes tiedä mihin kaikki se individuaalinen purkautuminen perustuu. En minäkään tiedä vielä kovin hyvin. Mitään. Siksi ei kannata purkautua liikaa.