aluista ja idyllien metsästyksestä

Jostain syystä kertomukset menettävät merkityksensä, jos niitä ei tuota jatkuvasti. Kertomusten luonne lienee sellainen, että niiden tulee esiintyä sarjassa, koska ilman laajaa samanlaisten kertomusten kontekstia ne ovat oikeasti vain synkkiä kertomuksen rääpäleitä, joille ei löydy hyvän muotoista paikkaa. Kurjat.

Lisäksi kertomusten tuottaminen eroaa pyörällä ajamisesta siten, ettei kohmeisen kauden jälkeen jatka siitä mihin jäi vaan siitä mistä aloitti. Siksi palaan aina uudestaan ja uudestaan heräilevässä aivossa kiertävien kysymysten äärelle. Lähtöruudussa on aina samanlaista, vaikka aika vaihtuu.

Uskon puolitosissani: jos tarpeeksi kirjoittaa ylös, mitä tekisi mieli kirjoittaa joskus tulevaisuudessa, on askelen lähempänä valmista. Joskus kirjoitan kokoelman kissarunoja ja novellin henkilöstä, joka elää ainaisessa pelossa, että joku salaa halveksii tämän arvostelukykyä.

Elämään ei kuulu kummoista. Testailin ruumiin kestävyyttä, minkä tuloksena vietän ensimmäistä virallista sairauslomaani. Tulokset osoittavat sormien luiden pirstaloituvan melko helposti. Siunaantuneen ajan olen viettänyt fiktiivisissä maailmoissa, lähinnä sellaisissa, joissa kärsitään sosialistisesta realismista. Taiten paketoitu käsi haisee pahalta, mutta yllättävien idyllien metsästys jatkuu siitä huolimatta.

tisseistä, kissajumalista ja astronauteista*

Neljännen ja viidennen päivän välissä olin ensimmäisen yöni yksin kotona. Oikeastaan luulen sen olleen ensimmäinen yö kuukausiin, etten jakanut nukkuma-asuntoa jonkun kanssa. Pitkäksi aikaa se tullee jäämään myös viimeiseksi.

Kun edelliseen olemisen laitaan tottuu, alkaa varovasti kuvitella seuraavaa. Ajatuksellinen akseli menneisyyden ja tulevaisuuden välillä vertailee jatkuvasti tullutta, pysähtynyttä ja muuttuvaa, mikä lähtisi kivasti irti ja minkä voisi korvata toisenlaisella. Mikä kannattaa?

Jokusen kerran elämässäni olen pakannut tavarani ja siirtänyt ne uuteen kotipaikkaan. Olen asunut kolmessa kunnassa, kerrostaloissa, omakotitaloissa. Olen asunut omassa huoneessa, sisarusten kanssa yhteisessä huoneessa, äidin kanssa samassa huoneessa, omassa asunnossa, jaetussa asunnossa. Olen asunut yksin viidessäkymmenessä neliössä ja kolmestaan kahdeksassatoista. Uutuudenviehätyksen säilymiseksi olisi muutettava tuntemattomien kanssa kimppaan tai aivan yksin keittokomeroon. Ei sillä, että olisi mikään kiire. Eikä sillä, että kaipaukseni uutuudenviehätystä kohtaan välttämättä olisi akuutti tai ennenkään merkinnyt mitään. Kunhan huomasin.

Olen unohtanut kertoa, että kommuunissamme on nykyään kaikki ovet paikoillaan, eikä kahden huoneen välistä reikääkään enää ole.

Eilen nukahdin lauseopin hellään syleilyyn. Elämän käsittäminen illasta iltaan on helpompaa kuin aamusta aamuun. Lehdessä terveysvalvojat kertoivat, että iltavirkut voivat huonommin.

Ennen kuin nukahdin, kävelin kotiin hämärän laskiessa. Kiroan hämärän laskun tapahtumana, jossa ihminen lyhyen ajanjakson aikana tuntee sokeutuvansa hetki hetkeltä, kunnes saapuu lohdullinen pimeä. Pimeässä ei kuulukaan nähdä mitään sellaista, mihin valoisassa yrittää kiinnittää huomiota. Kävin päässäni keskustelua, miksi tarpeeton ei merkitse sitä, jolla ei ole tarpeita, vaan sitä, jolle ei ole tarvetta**.

Puhelimessani pauhaava galaksiseikkailu lähettää ilmoituksen aina, kun jonkin planeetan asukkaat saavat tuotantonsa valmiiksi ja ovat nälkäisiä. Neljäntenä päivänä huoneeseeni sulkeutunutta flunssakaranteenia nuo ilmoitukset vakuuttivat mut siitä, etten ole tarpeeton ja yksin.

Henkinen suvanto, johon kontaktittomuus maailman kanssa pikkuhiljaa vei, ei ole oiennut vieläkään. Mielen urat viettävät edelleen sellaiseen ojaan, johon en varsinaisesti haluaisi joutua. Koskaan ei tiedä, mitä pohjalla on, mutta tietää, kuinka se itseen vaikuttaa ja kuinka vaikea sieltä on kampeutua pois. Urat vettyvät ja mieli stimuloituu pienimmistäkin ojaärsykkeistä. ***

Tänään retkikuntamme suunnisti Ikean luolastoihin. Henkilökohtaisena tavoitteenani oli poistua herrasmiehen oloisen pehmobambin kanssa, mutta tavaratalon pehmobambikanta oli romahtanut viime käynnin jälkeen. Suunnitelmien muutoksista edelleen häkeltyneenä rakensin myöhemmin illalla mappeja ja laatikoita. Ystäväni huolestui: olenko kasvanut aikuiseksi? Vastasin, etteivät aikuiset ainakaan myönnä tuntevansa syvää kuvotusta hankittuaan mappeja. Mulla on vielä toivoa.


* Otsikon harhaanjohdattelevuus on tahallinen mainoskikka. Kommuunitoverini kertoi kuitenkin lukeneensa aiheet yhdistävää sarjakuvaa, jollaista ajattelin itsekin tuottaa joskus.

** Pikainen arvausleikittely ja konsultoiti oman pääni ulkopuolisiin päihin jätti ehdotelmaksi semanttisen laajentuman kautta syntyneen semanttisen siirtymän. Vakuuttavaa tietoa aiheesta otetaan vastaan toimituksessa.

*** En ole aikaisemmin ajatellut, että mieleni stereotyyppinen kuvannos merkitykselle oja on erästä lapsuudenkotiani vastapäätä kulkenut tienvarsioja, johon kerran valui auto. Se kulki tunnelissa kotikadulta pihateille kulkevien teiden alitse ja kuljetti satuvettä taikametsän purosta. Luultavasti myös paljon sulamisjätettä ja paskaa päätellen pikku minun mekkojen helmoista.

ihan kiva välitila

Elämään koskee. Maailmaan sattuu. Oleminen särkee.

Pienet ajatukset valtaavat mietteet. Miltä tuntuu istua jonkun kodissa kissa sylissä posket täynnä marmelaadia. Miltä tuntuu puhaltaa niskaan kaupungin yllä. Miltä tuntuu herätä hetki ennen junan lähtöä tavarat ja raajat levällään. Miltä tuntuu luovuttaa. Miltä tuntuu soittaa etydi ilman housuja.

Jossain on kai tänään joulu. Onhan mullakin, muttei pitopöydän antimista löytynyt oransseja kalanmunia. Syntyi tyhjä olo, jolle pöydässä vain naurettiin. Pikakuvien valtakuntaan johtava sovellus on rikki, hetket ovat jäädä tallentumatta. Torttujakin saa leipoa vasta pyhänä.

Olen kirjoittanut joskus siitä, millaisessa idiolektin dilemmassa rämmin, kun en suunnattomasti välitä tykätä, mutta pelkään raastavani loppuun rakastaa. Silti rakastan sanaa rakastaa. Rakastuminen on helppoa ja rakkauden kohteeksi voi valita lähes mitä vain.

Olen kirjoittanut joskus siitä, että lokeroista sen sijaan en pidä. Tiedän, että itsekin ihmisenä hahmotan olevaa niiden avulla väkisin, mutta ne täytyy tiedostaa. Jos taitaisin, poistaisin ne mieluusti kokonaan, ja sen toiveen myötä niiden tiedostamisesta tulee entistä raskaampaa. Viimeistään huoli painaa maahan asti. Huolin kollektiivisien yhteislokeroiden seinien vahvuutta. Seinät jämeröityvät yllättävästi ja vaivihkaa, kun kaikki muut ihmiset eivät aktiivisesti jaksa tiedostaa lokeroitaan.

Olen kirjoittanut joskus siitä, kuinka paljon ympäröivät tilat ja tilanteet vaikuttavat jokaiseen hetkeen osineen. Hetken osan voi irrottaa kokonaisesta kuvasta ja vapauttaa ajasta. Sellaista voi käsitellä, pyöritellä, tutkia ja ihailla. Kaiken siitä irtoavan ilon voi käyttää ja sen epätäydellisyydet muuttaa näennäisen rationaaliseksi tiedoksi. Lopulta se tulee kuitenkin palauttaa paikoilleen, jolloin irrottajan jättämät jäljet pyyhkiytyvät pois, koska ne eivät merkitse mitään koko kaikkeuden kontekstissa. Irrottaja huomannee subjektiivisesti kokeneensa jotain. Mikäli ei ennen seuraavan palan irrottamista yritä nähdä itsensä yli, kerää ennemmin tai myöhemmin vakuuttavan määrän stabiilia ymmärrystä. Stabiilille ymmärrykselle rakentuu kaikki se, mikä ei olisi olemassa, jos yksikään olento ei olisi tässä hetkessä samoja asioita kuin edellisessä.

Tarkoitus oli johdattaa muutamalla lauseella vallitsevaan olotilaan, jossa yhtäkkiä kaikki sisältää kaiken eikä mikään mitään. Ääripäät hämärtyvät ja neutraalistakin tulee latautunutta. Enkä varmaan edes tiedä, mitä rakastaminen on.

Öisen syntaksini mallipuutarha rehottaa.




Moraalinen tekstikrapula syntyy juuri tällaisista kertomuksista, jotka käsittelevät liian paljoa ja selittävät liian suppeasti.

todellinen elämä todellisuudeton henkilö jonkinlainen todellisuus

"Eilen vietin niin tiiviin kahdenkeskeisen päivän kielitieteen kanssa, etten ehtinyt riisua yökkäriä tai käydä kauppaa edempänä kalassa. Vähän ehdin vilauttaa pikkusormea eräälle sivuaineelle ja elämäni mielitiloja internetille. Muutoin pysyin visusti vaativan rakastajani seurassa. Koska kaikki tavarani ovat muuttaneet erinäisiin asemiin ympäri muuta Helsinkiä, en voinut nousta patjalta sorvin ääreen, vaan jouduin luomaan sorvimaiset olosuhteet patjalle. Aamiainen ei ollut kuin Tiffanylla. Eikä ollut lounaskaan."

En pidä dikotomioista. Harvoja maailman asioita on mahdollista sijoittaa kiistatta kahteen erilaiseen laatikkoon. Eron muutos käy vähintään lineaarisesti ja linjat päällekäin. Perustavanlaatuisuuteen pureutuminen on hieman mielenkiintoisempaa. Mukavampi sukeltaa, hivelee mieltä pehmeämmin.

Maailma myös näyttää suuremmalta auringonpaisteessa. Ahdistuneessa mielentilassa suuruus pelottaa. Ilmiöillä lienee yhteys, vaikka syissä seurauksineen onkin epäselvyyksiä. Kerääkö masentuneisuus harmautta ympärilleen magneetin lailla, vai kulkevatko ihmiset masentuneina aina silmät kiinni. Alakuloiset silmät ovat kuitenkin vähän hauraat ja kirkkaus julmaa. Mitä ei näe, ei osaa todellisuudeksi panna, siksi aurinkoiset päivät eivät esiinny mielialaltaan harmaissa kertomuksissa. Aion uskoa huteraan teoriaan, sillä kieli muokkaa todellisuutta. Ja toisin päin, oli alun jäljille pääsy kuinka hankalaa tahansa.

Ihan ok -mielentilassa maailman suuruus on tyydyttävää.

Johonkin takataskuun jäi konkreettiset kertomukset isänpäivästä, mutta oikeasti päivien koostumuksesta kertoo se, että selkein juttu luennolla on kirjan metafysiikka. Senkin selkeys piilee siinä, että selkeyttämättömässä tilassa tunnistaa maailmakseen vain tavallisesta selkeydestä poikkeavan

Muutan joskus.

Sanat ovat valtavia. Sanat voivat tehdä kenestä tahansa hetkessä sankarin tai tekopyhän mulkun. Myös sanomattomat ja sanotuiksi kuvitellut sanat pystyvät samaan. En voi kuin toivoa sanovani ja jättäväni sanomatta elämässä oikein, koska aina puolueettomuuteen ei riitä hiljaisuus tai kauniit sanat.

Jaa.

kotirintaman uutiset

Lähiössä on vierähtänyt vuosi. Olen täysin onnellinen, joskin rahattomana tilanteeseen ajettu lähiöasuja. Uninen elämänmeno sopii vastapainoksi keskustan energisyydelle. Täällä energiaa pursuu lähinnä etnisten ruokapaikkojen vilkkuvat ledivaloteokset. Eilen lähdin kauppaan, enkä pukenut mekon alle tissiliivejä, koska ne eivät tuntuneet tärkeiltä tässä hiljaisuudessa.

Nyt joku on tullut haastamaan rauhallisen kotieloni. Taistelu pyörävaraston herruudesta on alkanut. Kilpailevalla herraehdokkaalla on katkeran suloinen polkupyörä.

Vaikka oli miten oli. Ehkä tämä vieraan pimeyden uhka on oma syyni, koska en ole mahdottomasti kotinurkkia kulutellut kuluneina viikkoina. Seuraavalla lähden taas pois. Kissa ei ole kotona ja viini on joko huoneenlämpöistä (+35°C) tai jääkaappikylmää.

kuin kissa kiehdoksissaan (elinvoimaton haasteehko 3/5) [K-16]*

Erääseen juhlaan on kiistelty syy. Seuraukset ovat lähes poikkeuksetta serpentiini, puistojuhlat, ilmapallot ja munkkiöverit. Otin juhlan kunniaksi tatuoinnin.

Juuri ylittyi sellainen raja, että tekee mieli puhkaista hiljaisuus päivittelemällä, kuinka hiljaista onkaan ollut ja kuinka pitkään. Kuukauden hiljaisuudesta seuraa massiivinen räjähdys. Haasteehkoni kompastui ensimmäiseksi kohtalokkaaseen yöhön, jonka vietin liian syvällä Hagridin idiolektin morfologiassa. Oli niin syvää, ettei olisi ollut toivoakaan saada kiinni aikaa hupsuja haasteita varten. Noustuaan haasteehkon jalkapohjia on pistellyt erilaiset aiheet juhlaan, ja lopullisesti eteneminen keskeytyi varmasti jossain päin myrskyistä Itämerta. Tutka petti.

Etelänaapurissa sukukansain maalla ilma tuoksuu erilaiselta. Rannoilla on hyvä tehdä erilaisia tilavuudellisia kokeiluja. [toim. huom. ei sisällä tuotesijoittelua, eikä kannusta ketään mihinkään. temput, joita tarinassa kokeillaan on syytä jättää ammattilaisille ja/tai hölmöille.]

Maailma on ollut kiehtova ja olen ollut siitä kiehdoksissani. Kuin lentäen ovat kuluneet päivät edellisestä 27. uuteen 27. tarinoita keräillen ja itseään kooten. Tarinat ovat hukkuneet sitä mukaa kuin ovat löytyneet. Voisin kaivaa kalenterin esiin ja vuotaa menoja, mutta narratiivisuus ei ole koskaan ollut kirjallinen vahvuuteni. Epäpätevyys hyvässä juonenkuljetuksessa heijastuu myös omaan eloon. Uskon silti vahvasti, että ihminen rakentuu kokonaisemmaksi, vaikka matkanteon metodit olisivatkin hitaita ja epäluotettavia.

Päivien visuaalinen tarkkaavaisuus on osittain syyllinen juonellisuuden puutokseen. Muistan asioita, koska vangitsen ne kömpelösti neliöihin. Toisinaan on toisin päin.

Otteita tulevasta kuvakollaasiteoksestani Pahasti vaurioituneet eläimet.

Jostain ei ole kuvaa.

Yhtenä aamuyönä poljin onnessani aurinkoa vastaan. Kaukana idässä asumisen valoisia puolia ovat toisella laidalla taivasta helottavat keltaiset tulipilvet ja toisella puolella lilalla ysäritaivaalla hymyilevä kuu. Lentokoneessa tuntuu joskus samalta. Joutsen on kuun alla nukkuvan sataman kingi yölläkin. Piilotan kateuteni joutsenia kohtaan, ("ollapa joutsen, niin ei pelkäisi asioita pinnan alla!") koska enhän edes tiedä, mitä joutsenet pelkää.

Purkautumat pääsivät yllättämään ymmärryssensuurin, mutta on vielä miljoona ilmipanematonta tarinaa, jotka sittenkin muistan.

*toimitus haluaa varoittaa herkimpiä lukijoita nuhteellisesta materiaalista

kunnon ansioita – välitarina

[jutun kuvat eivät liity tapaukseen]

Toisinaan oma kunnollisuus yllättää.

Herättää ihan virkeänä aamuun, vaikka pitää mennä siivoamaan kovempikuntoisten kanssajuhlijoiden viimeöiset jäljet.
Antaa voimaa palauttaa monen kymmenen euron edestä limaisia tölkkejä ja vielä jutella kiltisti vuoroaan odottaville ihmisille.
Kiidättää yhteistoiminnalliselle luennolle pikkutunneilla erinomaisesti haltuunotettu artikkeli mekon taskussa.
Laittaa paljon oikeita sanoja suuhun, jostain syystä saa aivon käymään hyvällä akateemisella vaihteella.
Herättää sisäisen kahvinarkkarin vasta iltapäivällä.
Täyttää kalenterin mustat aukot järkevällä puuhailulla ja jäsentää elämää.
Istuttaa auringonpaisteeseen huomaamaan kaupungin sekä kauneuden.
Kuljettaa ajoissa kotiin.
Syöttää oikeaa ruokaa ensimmäistä kertaa toviin.
Raivaa tilaa aikaan runoillakseen luentopäiväkirjan suurella sydämellä.
Solmii kiinni tossujen nauhat, ettei öisille metsäpoluille tulisi ikävä mua eikä mulle niitä.

Myös toisten kunnollisuus yllättää. Yhtäkkiä se antaa luvan ilakoida omastakin asiallisuudesta.

Aikaisella kotimatkalla tajusin asuvani oikeassa paikassa ja eläväni oikeaa elämää. Tajusin niin kovaa, että sisällä laajeni pakahdukseen asti. Se oli hieman noloa. On edelleen. On ällöttävää, kun mikään ei ole koskaan täydellistä, mutta nauttii siitä silti laajentunein rinnoin. Ahtaammissa mekoissa ahdistaa.

Kissa täytti neljä vuotta toissapäivänä.

maaliskuu loppui, enkä huijaa vaikka hukassa olenkin

Aina sattuu paljon. Lähes kaikki on jossain vaiheessa laitetty ylös, mutta sensuroituu viimeisessä kaarteessa.

Erityisesti pari kesää sitten olin aktiivinen keittiöni ruokaimprokerhon jäsen. Maaliskuun lopuksi verestelin muistoja tilin huhuillessa tyhjää. Sitten juhlin syntymäpäiviäni.

Pieni masentuneisuus kuuluu kevääseen. Ei mikään radikaali perinteisen tason melankolia, vaan aurinkoa kohtaan kokemistani ristiriitaisista tunteista pulpahteleva pikkuahdistus. Niin paljon rakkautta ja vihaa mahtuu samaan valopalloon, etten pysty käsittelemään niitä yhden käsitteen alla. Aurinko ei anna mun nukkua. Aurinko paljastaa mun liikkuvuudellisuuden hitauden. Silti se saa mut hymyilemään vastaantulevalle ja -tulijoille.

Aurinkomasennus edustaa jokavuotista pysyvyyttä elämässä. Kuluvan kevään uutuustuote on eksistentiaalissävytteinen pohdinta ympäristöhöyryistä ja itsemääräämisoikeudesta. Ovatko ne höyryt, jotka ohjaavat tekemään päätöksiä, valitsemaan mielipiteitä ja riepottelevat kuin eläintä lieassa. Kuuttieläintä. Onko ympäristössä vain niin paljon höyryjä, että näennäinen itsemääräämisoikeuden tuntu pysyy olemassa. Näennäinen riittää mulle kyllä aivan hyvin.

Heräsin joku edellinen tänään sellaiseen todellisuuteen, että kaikilla blogeilla on oma sähköpostiosoite, jonne voi pyytää lähettämään terveisiä terveisien ilmaantuessa. Seikkailulla ei ole. Eikä ehkä tulekaan, mutta leikittelin ajatuksella nostalgisen vieraskirjaperinteen elvyttämisestä. Ajalta ennen.

Määrittelemättömänä hetkenä muutama viikko sitten mulle tuli kurttu otsalle. Metrojen valaistus on sellainen, että se paljastaa otsakurtut tunnelissa tai pimeässä illassa heti, kun vilkaisee ikkunaan. Otsien luonne on toki taipuvainen kurttuuntumiseen muutenkin, mutta tämä kurttu on aivolähtöinen kestokurttu, joka sijaitsee syvemmällä kuin päällepäin näkyy (kuten jäävuoret). Se enteili ehkä viimeöistä henkilökohtaista sirpaloitumista. Sirpaleita keräillessä ja takaisin liimaillessa kurttu jatkaa eloaan vielä hetken, vaikka ajattelin sen saavuttavan loppunsa maaliskuun kanssa yhtä aikaa. Murehdin tovin hukkaan valuvaa elämääni, kunnes muistan taas kuinka monella tavoin hyödyllisesti vuotensa voi kuluttaa ja kasvatan kurtun tilalle sarven.

Kurttu antaa näkökulmaa elämään, mutta luo solmuja. Kurttuotsaiset ihmiset eivät ole automaattisesti kireitä. Saattavat kyllä muuttua sellaisiksi, jos suhtautuvat kurttuun väärin.

"kumitossut ja huppari päälläni
otsa kurtussa
löysin pääsiäissaaret tyyneltämereltä"

"kurttuotsin etiketin mukaan eletään
ja jos se etiketti petti, sitten itketään"

Kaiken tämän keskellä haluan jakaa vain äärimmäisen seesteisiä ja maailmasta irrallisia valokuvia.

Näin unta, että istuin junassa, joka kiisi kavereineen valosana yössä, ja jouduin pitämään penkistä kiinni kaikissa kaarteissa. Tahtoisin kysyä, vietämmekö kesäpäiviä yhdessä. Onko tyhjänpäiväisillä asioilla enemmän arvoa, jos ne julkaistaan reaaliajassa?

ei tarvitse hävetä, vaikka luovan työn käynnistäminen vaatisi lasin viiniä

Muistin perukoilla on kevyesti havaittavissa viisikymmentä kertaa, jolloin tarina on alkanut siitä, kun olisi pitänyt jo olla nukkumassa. Viimeiset kaksi vuotta kyseisten alkusanojen esiintymistiheys on laskenut laskemistaan, sillä omassa kodissa nukkumaanmenoaika on äärimmäisen liukuva käsite. Pitkästä aikaa pitäisi olla nukkumassa! Eikä siitä edes kuuluisi iloita.

Muistin perukoilla pölyyntyy myös muistot merkinnöistä, joissa nautin sopivasta kiireestä. Jostain syystä myös kiire tuntuu ystävältä. Pitkästä aikaa. Kiire on aivan kaunis, ellei henki ole vaarassa. Lisäksi epäilen, ettei kauneutta vain ehdi katsella kuolemanhädässä.

Kun juna vei mut Keskimaahan edellisen kerran, otti se kyytiinsä myös erään toverini. Toverin mielestä oli hyvä ajatus lähteä kanssani aamujunalla tuntemattomaan kaupunkiin, kun pikkutunnit olivat tyrehdytäneet kaiken julkisen liikenteen omaan kaupunginosaan täällä. Jonain päivänä minäkin pystyn samanlaiseen avoimuuteen maailmaa kohtaan. Ennen kaikkea jonain päivänä mulla on aina taskussa ylimääräiset kolmekymmentä (kuusikymmentä) euroa seikkailua varten.

Keskimaassa haistoin ensimmäisen lupauksen kesästä. Menneenä suvena lihansyöjäkasvissa kanssani työskennellyt henkilö istui erään illan tuoksinassa seurassani uuden juottolan sohvalla (toim. huom. useamman juottolan vessajonon soisi ohjautuvan mukavalle sohvalle). Henkilö tuoksui kesältä ja abstrakteilta lupauksilta. Keskustelussa höyrysi luova ala ja punaviini. Itsensä kaltaisiin henkilöihin törmää usein, koska karkeasti ystävät valitsee yhdistävän samankaltaisuuden tai vastakohdan perusteella. Samassa kapakissakin kanssani oli lisää luovan alan rakastajia, nugettien ystäviä, lihansyöjäkasvin rakentajia, helsinkiläisiä, jyväskyläläisiä, normeiltaan epävarmoja, teatteri-ihmisiä, kimppavessailijoita, vaaleanpunaisten leivossateenvarjojen pauloihin joutuneita ystäviä ja vieraita. Jokaisesta riittäisi tarinoita ja jokainen ansaitsisi tarinan. Tänään tarinan sai kesäntuoksuinen henkilö, joka ensimmäisenä henkilönä maailmassani yhtyi mielipiteeseen punaviinin ja teen samasta tasosta henkisinä tunnelmanluojina.

On hassua, miten pitkänkin ajan päähän muistaa ympäröivät ajatukset. Kun mietin kiireitä, ympärillä oli ajatuksia elollistetuista niittykukista ja lokeista. Menen myöhemmin tänään viettämään vuosijuhlia pukukoodilla smart casual. Laitan kirkkaanvärisen ja lapsellisen mekon. Huolettoman jakun lisään pelkkää intoani lyödä leikiksi, koska kuinka smart ja kenen casual.