ympäriinsä

No niin. Syksy on mennyt jonnekin muualle kuin näihin riveihin. Ikkunan alla oli tänään lehdenpuhaltajahenkilöitä. Nyt lehdetkin ovat menneet johonkin.

Kävin seikkailemassa itäisessä Keski-Euroopassa. Näin, koin, kävelin ja haistelin. Kiipeilin vuorille, kävin kirkoissa, vierailin lähiöissä, analysoin kieliä. Osa musta haluaisi kirjoittaa kaikki hetket lauseiksi, että voin palata niihin sellaisenaan myöhemmin. Osa ei jaksa, vaan toivoo muistin palaavan niihin muutenkin. Toisina päivinä heräsin yhdeksäksi aamiaiselle ja nukahdin ennen puoltayötä jaksaakseni imeä sisääni mahdollisimman paljon kulttuuria. Toisina päivinä yö ja päivä menettivät merkityksensä, ja ainoastaan ihmisillä, keskusteluilla, paikoilla ja oluella oli väliä. Yhtenä päivänä heräsin kuudelta illalla siihen, että vuodesohva oli muuttunut avaruusavoautoksi ja kiisi me kyydissään tilan ja ajan tavoittamattomissa.

Olen takonut kielitiedettä sellaisella hartaudella, etten taida päästä koskaan pinnalle takaisin. Kuuntelen suurella murheella uutisia siitä, kuinka ihmisten oikeutta hukuttautua rakastamiinsa asioihin kavennetaan hetki hetkeltä enemmän. Koska maailmassa tärkeintä on raha. Kuvitteellisina numeroina toteutuva raha. Ei ihminen. Ei sivistys. Raha.

Ihmisistä ja pahuudesta ahdistuneena olen myös lahjoittanut mahdollsimman paljon kolikoita pois. Varmaan puhdistumisen toivossa. On rankkaa kokea suuria tunteita näin tunteettomassa maailmassa.

Kävipä synkäksi. Juoksumetsä on parhaimmillaan, eikä nuhaakaan enää. Ajatukset käyvät vilkkaina. Olen oppinut venäjän kyrillisen aakkoston, melkein udmurtin myös. Kukaan ei voi viedä kauniita kuvia pois.

taianomatiikkaa ja itsetutkimusta päivien ajalta

Klassinen musiikki soi ja minä siemailen alasti punaviiniä kristallilasista.

Minussa on vahva tunne siitä, ettei elämässä ole mitään järkeä. Ainoakaan päätös ei ole ollut hyvä eikä millään tekemällään saavuta mitään.

Toisena päivänä pakahdun mahdollisuuksiin ja siihen, että mulla on kaikkea.

Mitä kaikkea olisikaan, jos aloittaisi aina aamunsa tulahtamalla lakanoihin.

Ikkunan alla on ihan oikea pupun onkalo.

On pissahätä, mutta unohtaa käydä vessassa, kun jää puhumaan sukupuolipoliittisista kysymyksistä. Rakennan tällaisesta somepresenssini. #vainkommuunijutut

Tiskaan kymmenen litran kahviastiaa. Astiasta kahvi valuu hitaasti pois ja keskelle muodostuu hiljalleen suureneva pyörre. Jos kurkistaa astiaan, voi asettaa pyörteen hornansilmäksi, -suuksi tai -sieraimeksi.

Minä en ole mukava tyttö. Enkä ole mukava poika. En ole mukava henkilö. En ole mukava. Olen vittupää.

Istahtaapa sammalmättäälle ja vuotaa siihen pää edellä varpaita myöten. Varpaani ovat kohtuullisen huolettomat ja kevyempää kuin sammal.

Keväällä aurinko jättää raskaita varjoja.

Ei ole enää kevät.

Viini rätisee lasissa kauniimmin kuin mikään muu punainen ja rätisevä. Lasissa.

Yksi elämän suurista opeista on se, että oppii laittamaan lapasen hihan sisään, vaikka toisessa kädessä on jo lapanen.

Ja jotain muuta, mitä? Olisinpa muuttunut, soittaisinpa vielä banjoa tai olisinpa leikannut hiukseni. Kävin juhlimassa ihmisten juhlaa Seinäjoella, kirjoitin paremman tutkielman kuin olisin (tai kukaan muu olisi) ikinä uskonut, opin täyttämään tuoppeja. Kerran ravintolassa, johon ei olisi ollut varaa, viereiseen pöytään istahti kissa. Sen omistaja pyysi vahtimaan tavaroita. Vahdittiin. Eilen pyöräillessäni sorvilta kotiin löysin risteyksestä suunnilleen kymmenen auki revittyä kiikaripakkausta. Voin vain kuvitella, kuinka tilanteeseen on päädytty. Tahtoisin käyttää lausunnallisia pilkkuja, lukea vessassa sivistyssanakirjaa, ja sitten pysähtyä pitkästä aikaa vain yhteen asiaan, jotta asia saisi kaikki ansaitsemansa sanat.

Jätin sateenvarjoni lounaspaikkaan, koska maailma oli jo terassilla liian rankka takaisin palattavaksi.

valheellista seesteyttä

Pääni on niin täynnä tekstintutkimusta, että pelkään sen räjähtävän hetkenä minä hyvänsä. Vuorokauteni vaihtuu tällä hetkellä noin kuusi tuntia myöhemmin kuin keskivertosuomalaisen. Kaipaan porealtaaseen idyllisesti nauttimaan halvoista juomista. Ajattelin opetella seikkailemaan uusilla kielillä ja tatuoida kulkemani reitin otsaan, jotta osaisin tarvittaessa takaisin. Olisipa kerrostaloja myös yövirkuille. Viime viikolla joku kehaisi eeppistä runoelmaa kuumimmaksi tekstilajiksi kautta aikojen. Huomasin, ettei koskaan ole niin kiire, etteikö kerkeäisi kulkea maisemareittiä. Luulen, että maisemareitit vetävät toisia ihmisiä puoleensa taianomaisemmin kuin toisia.

En nyt oikeasti tatuoisi mitään otsaan. Sellainen villeys minusta puuttuu.

raato

Salaisissa haaveissani olen halunnut olla se, joka istuskelee maailma sylissään pehmoisissa lakanoissa. Lakanat kiertävät patjoja parketin päällä ja parketti alkaa siitä, mihin ikkunalaudan alla puksuttava retropatteri päättyy. Sekaisin kanssani kiertävät valot ja lämpö. Aamuyöstä kommuuni alkaa hiljetä.

En oikeastaan ole varma, löytyikö salaisistakaan haaveista näin hienoa kotia.

Kaikki on hieman hassua. Pienessä ajassa pakkasin kamat, vaihdoin metron sporaan, idän länteen. Sisällä vallitsee outo rauha. Rauhantuntu muuttuu vähän liikuteltaessa. Idässä käydessä velloo eri rauha kuin täällä uudessa maassa. Täällä lauantai on edelleen viikon päivistä potentiaalisesti ilakoitavin ja aamuisin ihailen ikkunasta oravien kaltaisia metsänolentoja. Keittiön välitilassa vieraita odottaa keksipurkki. Keksipurkkien kulttuuri on suomalaisessa keittiössä hieman marginaalissa, mutta niin olemme mekin. Byrokratia on näyttänyt itsestään paljon sellaista, jonka olisin jättänyt näkemättä. Meidän marginaalimme on ihan turvallinen vielä, silti marginaalin ovien raottuessa alkaa heikomman polvia tutisuttaa.

Jossain kohtaa aikaa aloin kirjoittaa irrallisesta olosta. Nyt en rikastuisi juurikaan niistä konkreettisista tunneista. En olisi rikastunut varmaan vuosiin. Silti hyllyni kaipaa pientä lasipurnukkaa, jonka kyljessä lukisi "penni konkreettisesta hetkestä". Eikä mulla edes ole enää yhtään pennejä. Vähävaraisena on raskaudestaan huolimatta antoisa matkustaa.

Kävin valloittamassa Joensuun. Istuin yksin brunssilla nimi toista päivää poissa asunnottomien kirjoista. Kaikki oli hyvin eikä mikään lumimaisemaista ikkunaa vasten höyryävää kahvia kauniimpaa.

todellinen elämä todellisuudeton henkilö jonkinlainen todellisuus

"Eilen vietin niin tiiviin kahdenkeskeisen päivän kielitieteen kanssa, etten ehtinyt riisua yökkäriä tai käydä kauppaa edempänä kalassa. Vähän ehdin vilauttaa pikkusormea eräälle sivuaineelle ja elämäni mielitiloja internetille. Muutoin pysyin visusti vaativan rakastajani seurassa. Koska kaikki tavarani ovat muuttaneet erinäisiin asemiin ympäri muuta Helsinkiä, en voinut nousta patjalta sorvin ääreen, vaan jouduin luomaan sorvimaiset olosuhteet patjalle. Aamiainen ei ollut kuin Tiffanylla. Eikä ollut lounaskaan."

En pidä dikotomioista. Harvoja maailman asioita on mahdollista sijoittaa kiistatta kahteen erilaiseen laatikkoon. Eron muutos käy vähintään lineaarisesti ja linjat päällekäin. Perustavanlaatuisuuteen pureutuminen on hieman mielenkiintoisempaa. Mukavampi sukeltaa, hivelee mieltä pehmeämmin.

Maailma myös näyttää suuremmalta auringonpaisteessa. Ahdistuneessa mielentilassa suuruus pelottaa. Ilmiöillä lienee yhteys, vaikka syissä seurauksineen onkin epäselvyyksiä. Kerääkö masentuneisuus harmautta ympärilleen magneetin lailla, vai kulkevatko ihmiset masentuneina aina silmät kiinni. Alakuloiset silmät ovat kuitenkin vähän hauraat ja kirkkaus julmaa. Mitä ei näe, ei osaa todellisuudeksi panna, siksi aurinkoiset päivät eivät esiinny mielialaltaan harmaissa kertomuksissa. Aion uskoa huteraan teoriaan, sillä kieli muokkaa todellisuutta. Ja toisin päin, oli alun jäljille pääsy kuinka hankalaa tahansa.

Ihan ok -mielentilassa maailman suuruus on tyydyttävää.

Johonkin takataskuun jäi konkreettiset kertomukset isänpäivästä, mutta oikeasti päivien koostumuksesta kertoo se, että selkein juttu luennolla on kirjan metafysiikka. Senkin selkeys piilee siinä, että selkeyttämättömässä tilassa tunnistaa maailmakseen vain tavallisesta selkeydestä poikkeavan

Muutan joskus.

Sanat ovat valtavia. Sanat voivat tehdä kenestä tahansa hetkessä sankarin tai tekopyhän mulkun. Myös sanomattomat ja sanotuiksi kuvitellut sanat pystyvät samaan. En voi kuin toivoa sanovani ja jättäväni sanomatta elämässä oikein, koska aina puolueettomuuteen ei riitä hiljaisuus tai kauniit sanat.

Jaa.

tai ehkä aika on vain tekosyy

Olon kirjoittamisen yksinkertaisuus on illuusio. Joskus aistien edessä on enemmän kuraa ja hetkellisesti luulee taitavansa sanallistamisen kuin hengittämisen. Tänään näen kirkkaasti ja haistan hyvin. Kuulossa ei ole mitään vikaa ja ruumiiseen koskee.

Sammutin tuulettimen 25. elokuuta. 31. elokuuta uskoin vahvasti, että taakseni oli juuri jäänyt elämäni pisin viikko. Viikon ja muutamien vuosien välillä on hyvin vähän perustavanlaatuisia eroavasuuksia, sillä kaikki mitä käy asettuu kuitenkin vain massaksi mielen perukoille.Kirjoitin kolme kertaa ylös, kuinka paljon lämpöä sieluun helähtää, kun näen lähimmän suojatien liikennevalohenkilön vinossa. Kallellaan olevan henkilön olo vaikuttaa hetkessä suoria kollegoitaan letkeämmältä. Joskus isona saavutan sellaisen samanlaisen ulkoisen letkeyden, että ohikulkijat tiedostamattaan kirjoittavat sen ylös kolmesti.

Välillä toivoisi voivansa istua julkisen liikenteen vietävänä ikuisuuden, ja ettei matka päättyisi koskaan, sitten toisella kerralla kokee ruumista rutistavan pakottavaa tarvetta jäädä pois jo Sörnäisissä, ettei matka jatkuisi enää hetkeäkään. Välillä matkan kaltaisten muotojen merkitysten välinen vellonta tuulettaa raikastavasti korvien välistä, sitten toisella kerralla vellonnan soisi lakkaavan edes hetkeksi.

Olisivatpa uudetkin tarinat niin hyviä, että ne tekisi mieli kertoa aina uudestaan ja paremmin. Tai olisipa edes niitä keskinkertaisia tarinoita, joista ei ole aivan varma, onko ne jo kerrottu vai ei. Mahdollisesti elämäni loppuun saakka haluan aina palata tarinaan, jossa leikin ketun kanssa pikkutunteina hiekkarannalla, vaikka kukaan ei edes usko mua, koska oli pimeää ja kettu oli lähempänä kuin mikään pitkään aikaan ennen sitä. Luultavasti aina silloin tällöin muistan, kuinka kuljin räntäsateessa ja ajattelin alkaa harrastaa mielenosoituksia. Tämän jälkeen jonnekin on kirjoitettu elämään se yksi niin isokätinen setä, että kahvikuppi näytti sen otteessa kananmunalta, ja ehkä joskus palaan minun ja kahden puolityhjän Gato Negron arvoituksen pariin.

Seuraavaksi voisin tutkia hetkeä, kun jalat irtaantuvat ruumiista. Millaiset olosuhteet se vaatii ja yhdistääkö hetkiä jokin muukin. Jatkotutkimus käsittelee jalkojen ja pään irtaumuksellisten ominaisuuksien eroja.

Viime viikolla nukuin kaksi yötä samassa mekossa, koska maailma on taitava mahdollisuuksien myyntimies. Koin seesteisen ruskaretriitin Laajasalon idyllissä ja torkuin riippukeinussa. Seurasin raitiotievaunukiskojen asentajamiehiä sunnuntaiyössä, sillä pidän hitsausjätteenä syntyvästä tähtisäteestä. Sänky on täynnä glitteriä. Olo on ok.