Olon kirjoittamisen yksinkertaisuus on illuusio. Joskus aistien edessä on enemmän kuraa ja hetkellisesti luulee taitavansa sanallistamisen kuin hengittämisen. Tänään näen kirkkaasti ja haistan hyvin. Kuulossa ei ole mitään vikaa ja ruumiiseen koskee.
Sammutin tuulettimen 25. elokuuta. 31. elokuuta uskoin vahvasti, että taakseni oli juuri jäänyt elämäni pisin viikko. Viikon ja muutamien vuosien välillä on hyvin vähän perustavanlaatuisia eroavasuuksia, sillä kaikki mitä käy asettuu kuitenkin vain massaksi mielen perukoille.Kirjoitin kolme kertaa ylös, kuinka paljon lämpöä sieluun helähtää, kun näen lähimmän suojatien liikennevalohenkilön vinossa. Kallellaan olevan henkilön olo vaikuttaa hetkessä suoria kollegoitaan letkeämmältä. Joskus isona saavutan sellaisen samanlaisen ulkoisen letkeyden, että ohikulkijat tiedostamattaan kirjoittavat sen ylös kolmesti.
Välillä toivoisi voivansa istua julkisen liikenteen vietävänä ikuisuuden, ja ettei matka päättyisi koskaan, sitten toisella kerralla kokee ruumista rutistavan pakottavaa tarvetta jäädä pois jo Sörnäisissä, ettei matka jatkuisi enää hetkeäkään. Välillä matkan kaltaisten muotojen merkitysten välinen vellonta tuulettaa raikastavasti korvien välistä, sitten toisella kerralla vellonnan soisi lakkaavan edes hetkeksi.
Olisivatpa uudetkin tarinat niin hyviä, että ne tekisi mieli kertoa aina uudestaan ja paremmin. Tai olisipa edes niitä keskinkertaisia tarinoita, joista ei ole aivan varma, onko ne jo kerrottu vai ei. Mahdollisesti elämäni loppuun saakka haluan aina palata tarinaan, jossa leikin ketun kanssa pikkutunteina hiekkarannalla, vaikka kukaan ei edes usko mua, koska oli pimeää ja kettu oli lähempänä kuin mikään pitkään aikaan ennen sitä. Luultavasti aina silloin tällöin muistan, kuinka kuljin räntäsateessa ja ajattelin alkaa harrastaa mielenosoituksia. Tämän jälkeen jonnekin on kirjoitettu elämään se yksi niin isokätinen setä, että kahvikuppi näytti sen otteessa kananmunalta, ja ehkä joskus palaan minun ja kahden puolityhjän Gato Negron arvoituksen pariin.
Seuraavaksi voisin tutkia hetkeä, kun jalat irtaantuvat ruumiista. Millaiset olosuhteet se vaatii ja yhdistääkö hetkiä jokin muukin. Jatkotutkimus käsittelee jalkojen ja pään irtaumuksellisten ominaisuuksien eroja.
Viime viikolla nukuin kaksi yötä samassa mekossa, koska maailma on taitava mahdollisuuksien myyntimies. Koin seesteisen ruskaretriitin Laajasalon idyllissä ja torkuin riippukeinussa. Seurasin raitiotievaunukiskojen asentajamiehiä sunnuntaiyössä, sillä pidän hitsausjätteenä syntyvästä tähtisäteestä. Sänky on täynnä glitteriä. Olo on ok.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti