valheellista seesteyttä

Pääni on niin täynnä tekstintutkimusta, että pelkään sen räjähtävän hetkenä minä hyvänsä. Vuorokauteni vaihtuu tällä hetkellä noin kuusi tuntia myöhemmin kuin keskivertosuomalaisen. Kaipaan porealtaaseen idyllisesti nauttimaan halvoista juomista. Ajattelin opetella seikkailemaan uusilla kielillä ja tatuoida kulkemani reitin otsaan, jotta osaisin tarvittaessa takaisin. Olisipa kerrostaloja myös yövirkuille. Viime viikolla joku kehaisi eeppistä runoelmaa kuumimmaksi tekstilajiksi kautta aikojen. Huomasin, ettei koskaan ole niin kiire, etteikö kerkeäisi kulkea maisemareittiä. Luulen, että maisemareitit vetävät toisia ihmisiä puoleensa taianomaisemmin kuin toisia.

En nyt oikeasti tatuoisi mitään otsaan. Sellainen villeys minusta puuttuu.

itse laulat minä vain juttelen

Levittelen selitellen käsiäni ulkorappusilla. Tulisin käymään, jos vielä huolittaisi. Toiset ihmiset aiheuttaa aistien ympärille pilviä, en ymmärrä enää oikeasti olemassa olevaa maailmaa, en kuule enkä näe. Aisteille ei voi yhtä aikaa olla olemassa paljaita konstruktioita ja lihaa niiden ympärillä. Vituttaa.

Palautan kandin viikon päästä.

Oli se valmis tai ei. Minä en ole. Olen äärimmäisen syvässä akateemis-eksistentiaalisessa kriisimontussa. Pohjalla virtaa vesi ympyrää, joten päähän sattuu. Mudan läpi kulkeutuu kosteutta, joka valuu järviin ihanaksi puhtaan neitseelliseksi pohjavedeksi, mutta minä en ole nestettä toisin kuin kissat. Ollapa kissa.

Äitienaamu helli auringolla, mutta pian Helsinki kulutti kauniin sään loppuun. Kohta sataa taas lisää vettä monttuun ja valkovuokot menee kiinni. En ehtinyt käydä ottamassa pohjoisen mummille niistä kuvaa. Pohjoisessa valkovuokot vaikuttavat uhanalaisilta, samoin mustarastaat.

Kävin Turussa. On taas pussikaljasää. Viihdyn yksin kotona. Työpöytä lisäisi ahkeruutta. Ehkäpä joku kauppa pitää ovia auki sellaiselle, jonka äiti asuu kaukana.