ympäriinsä

No niin. Syksy on mennyt jonnekin muualle kuin näihin riveihin. Ikkunan alla oli tänään lehdenpuhaltajahenkilöitä. Nyt lehdetkin ovat menneet johonkin.

Kävin seikkailemassa itäisessä Keski-Euroopassa. Näin, koin, kävelin ja haistelin. Kiipeilin vuorille, kävin kirkoissa, vierailin lähiöissä, analysoin kieliä. Osa musta haluaisi kirjoittaa kaikki hetket lauseiksi, että voin palata niihin sellaisenaan myöhemmin. Osa ei jaksa, vaan toivoo muistin palaavan niihin muutenkin. Toisina päivinä heräsin yhdeksäksi aamiaiselle ja nukahdin ennen puoltayötä jaksaakseni imeä sisääni mahdollisimman paljon kulttuuria. Toisina päivinä yö ja päivä menettivät merkityksensä, ja ainoastaan ihmisillä, keskusteluilla, paikoilla ja oluella oli väliä. Yhtenä päivänä heräsin kuudelta illalla siihen, että vuodesohva oli muuttunut avaruusavoautoksi ja kiisi me kyydissään tilan ja ajan tavoittamattomissa.

Olen takonut kielitiedettä sellaisella hartaudella, etten taida päästä koskaan pinnalle takaisin. Kuuntelen suurella murheella uutisia siitä, kuinka ihmisten oikeutta hukuttautua rakastamiinsa asioihin kavennetaan hetki hetkeltä enemmän. Koska maailmassa tärkeintä on raha. Kuvitteellisina numeroina toteutuva raha. Ei ihminen. Ei sivistys. Raha.

Ihmisistä ja pahuudesta ahdistuneena olen myös lahjoittanut mahdollsimman paljon kolikoita pois. Varmaan puhdistumisen toivossa. On rankkaa kokea suuria tunteita näin tunteettomassa maailmassa.

Kävipä synkäksi. Juoksumetsä on parhaimmillaan, eikä nuhaakaan enää. Ajatukset käyvät vilkkaina. Olen oppinut venäjän kyrillisen aakkoston, melkein udmurtin myös. Kukaan ei voi viedä kauniita kuvia pois.

valheellista seesteyttä

Pääni on niin täynnä tekstintutkimusta, että pelkään sen räjähtävän hetkenä minä hyvänsä. Vuorokauteni vaihtuu tällä hetkellä noin kuusi tuntia myöhemmin kuin keskivertosuomalaisen. Kaipaan porealtaaseen idyllisesti nauttimaan halvoista juomista. Ajattelin opetella seikkailemaan uusilla kielillä ja tatuoida kulkemani reitin otsaan, jotta osaisin tarvittaessa takaisin. Olisipa kerrostaloja myös yövirkuille. Viime viikolla joku kehaisi eeppistä runoelmaa kuumimmaksi tekstilajiksi kautta aikojen. Huomasin, ettei koskaan ole niin kiire, etteikö kerkeäisi kulkea maisemareittiä. Luulen, että maisemareitit vetävät toisia ihmisiä puoleensa taianomaisemmin kuin toisia.

En nyt oikeasti tatuoisi mitään otsaan. Sellainen villeys minusta puuttuu.

itse laulat minä vain juttelen

Levittelen selitellen käsiäni ulkorappusilla. Tulisin käymään, jos vielä huolittaisi. Toiset ihmiset aiheuttaa aistien ympärille pilviä, en ymmärrä enää oikeasti olemassa olevaa maailmaa, en kuule enkä näe. Aisteille ei voi yhtä aikaa olla olemassa paljaita konstruktioita ja lihaa niiden ympärillä. Vituttaa.

Palautan kandin viikon päästä.

Oli se valmis tai ei. Minä en ole. Olen äärimmäisen syvässä akateemis-eksistentiaalisessa kriisimontussa. Pohjalla virtaa vesi ympyrää, joten päähän sattuu. Mudan läpi kulkeutuu kosteutta, joka valuu järviin ihanaksi puhtaan neitseelliseksi pohjavedeksi, mutta minä en ole nestettä toisin kuin kissat. Ollapa kissa.

Äitienaamu helli auringolla, mutta pian Helsinki kulutti kauniin sään loppuun. Kohta sataa taas lisää vettä monttuun ja valkovuokot menee kiinni. En ehtinyt käydä ottamassa pohjoisen mummille niistä kuvaa. Pohjoisessa valkovuokot vaikuttavat uhanalaisilta, samoin mustarastaat.

Kävin Turussa. On taas pussikaljasää. Viihdyn yksin kotona. Työpöytä lisäisi ahkeruutta. Ehkäpä joku kauppa pitää ovia auki sellaiselle, jonka äiti asuu kaukana.

kädelläkävelevä

Kommuunin vessan oveen saatiin viimein lukko.

Pian vaihtuva vuosi kutkuttelee. Henkinen tyhjä pöytä kirvoittaa ideoita ja peittää vanhat sotkut. Haluaisin jo unohtaa sotkut. Ajattelin ensi vuonna etsiä arkea elämääni, jottei oleminen olisi koko ajan niin tuskaisen tiedostettavaa. Kaipaisin vaikka ihan pieniä arjen murusia, joilla hiljentää oppikirjatodellisuuden takaisen maailman pauhu.

Kerran kävelin heräilevän ja töihin kiiruhtavan Töölön halki, sillä halusin nukkumaan. Vielä tovi aiemmin raekuuron takana piilotellut aurinko virnuili, koska ihmiset menivät lankaan ja luulivat, että olisi kurja sää.

Kerran kävelin Finlandia-talon takana, kun aurinko ei paistanut, muttei ollut vielä pimeääkään. Joutsennuorukaisen oli huono kiihdyttää jäätyneellä lahdella. Joutsenien pyllyjä ei palellut, ollapa joutsen. Lentoja säesti paikallinen roskisrumpali, jonka nopearytmiset teokset uhkasivat jokaisen olevan laulun arvoinen, mikä pitänee kutinsa. Talvella näköhavainnot korostuvat entisestään, kun valoa on niin harvakseltaan.

Kerran kävelin pizzeriaan. Itsenäisyyspäivänä kaupat olivat huonosti auki. Pizzeriassa oli kristallikruunu ja kristallissa oli pizzaa. Kruunun laita oli puhtaampi.

Kerran kävelin raitiotievaunupysäkille päästäkseni raiteita pitkin jonnekin muualle. Nousin seuraavan raitiotievaunun kyytiin. Samaan vaunuun nousi seuraavalta pysäkiltä pitkänhuiskea arvokas salkkumies. Se käveli koko vaunun halki tyynenä, mutta vaivihkaa ympärilleen pälyillen. Samaan vaunuun nousi sitä seuraavalta pysäkiltä pieni viiksimies. Se ei ollut tyyni, vaan oli kaatua lipunleimaajaan. Samaan vaunuun nousi joltain pysäkiltä vain näennäisesti läsnäoleva sätkänpolttaja. Sitä ei kiinnostanut mikään, ei edes tulipalo.

Yhtenä yönä makasin mun pedissä työntäen eteerisesti nugettia naamariini. Muruja löytyy edelleen lakanalta. Mielessäni on silti tietty huolettomuus, sillä viimeaikaiset yövieraat eivät ole koostaneet valituksia.

Elämä on aivan mieletöntä.

todellinen elämä todellisuudeton henkilö jonkinlainen todellisuus

"Eilen vietin niin tiiviin kahdenkeskeisen päivän kielitieteen kanssa, etten ehtinyt riisua yökkäriä tai käydä kauppaa edempänä kalassa. Vähän ehdin vilauttaa pikkusormea eräälle sivuaineelle ja elämäni mielitiloja internetille. Muutoin pysyin visusti vaativan rakastajani seurassa. Koska kaikki tavarani ovat muuttaneet erinäisiin asemiin ympäri muuta Helsinkiä, en voinut nousta patjalta sorvin ääreen, vaan jouduin luomaan sorvimaiset olosuhteet patjalle. Aamiainen ei ollut kuin Tiffanylla. Eikä ollut lounaskaan."

En pidä dikotomioista. Harvoja maailman asioita on mahdollista sijoittaa kiistatta kahteen erilaiseen laatikkoon. Eron muutos käy vähintään lineaarisesti ja linjat päällekäin. Perustavanlaatuisuuteen pureutuminen on hieman mielenkiintoisempaa. Mukavampi sukeltaa, hivelee mieltä pehmeämmin.

Maailma myös näyttää suuremmalta auringonpaisteessa. Ahdistuneessa mielentilassa suuruus pelottaa. Ilmiöillä lienee yhteys, vaikka syissä seurauksineen onkin epäselvyyksiä. Kerääkö masentuneisuus harmautta ympärilleen magneetin lailla, vai kulkevatko ihmiset masentuneina aina silmät kiinni. Alakuloiset silmät ovat kuitenkin vähän hauraat ja kirkkaus julmaa. Mitä ei näe, ei osaa todellisuudeksi panna, siksi aurinkoiset päivät eivät esiinny mielialaltaan harmaissa kertomuksissa. Aion uskoa huteraan teoriaan, sillä kieli muokkaa todellisuutta. Ja toisin päin, oli alun jäljille pääsy kuinka hankalaa tahansa.

Ihan ok -mielentilassa maailman suuruus on tyydyttävää.

Johonkin takataskuun jäi konkreettiset kertomukset isänpäivästä, mutta oikeasti päivien koostumuksesta kertoo se, että selkein juttu luennolla on kirjan metafysiikka. Senkin selkeys piilee siinä, että selkeyttämättömässä tilassa tunnistaa maailmakseen vain tavallisesta selkeydestä poikkeavan

Muutan joskus.

Sanat ovat valtavia. Sanat voivat tehdä kenestä tahansa hetkessä sankarin tai tekopyhän mulkun. Myös sanomattomat ja sanotuiksi kuvitellut sanat pystyvät samaan. En voi kuin toivoa sanovani ja jättäväni sanomatta elämässä oikein, koska aina puolueettomuuteen ei riitä hiljaisuus tai kauniit sanat.

Jaa.

kotirintaman uutiset

Lähiössä on vierähtänyt vuosi. Olen täysin onnellinen, joskin rahattomana tilanteeseen ajettu lähiöasuja. Uninen elämänmeno sopii vastapainoksi keskustan energisyydelle. Täällä energiaa pursuu lähinnä etnisten ruokapaikkojen vilkkuvat ledivaloteokset. Eilen lähdin kauppaan, enkä pukenut mekon alle tissiliivejä, koska ne eivät tuntuneet tärkeiltä tässä hiljaisuudessa.

Nyt joku on tullut haastamaan rauhallisen kotieloni. Taistelu pyörävaraston herruudesta on alkanut. Kilpailevalla herraehdokkaalla on katkeran suloinen polkupyörä.

Vaikka oli miten oli. Ehkä tämä vieraan pimeyden uhka on oma syyni, koska en ole mahdottomasti kotinurkkia kulutellut kuluneina viikkoina. Seuraavalla lähden taas pois. Kissa ei ole kotona ja viini on joko huoneenlämpöistä (+35°C) tai jääkaappikylmää.

maaliskuu loppui, enkä huijaa vaikka hukassa olenkin

Aina sattuu paljon. Lähes kaikki on jossain vaiheessa laitetty ylös, mutta sensuroituu viimeisessä kaarteessa.

Erityisesti pari kesää sitten olin aktiivinen keittiöni ruokaimprokerhon jäsen. Maaliskuun lopuksi verestelin muistoja tilin huhuillessa tyhjää. Sitten juhlin syntymäpäiviäni.

Pieni masentuneisuus kuuluu kevääseen. Ei mikään radikaali perinteisen tason melankolia, vaan aurinkoa kohtaan kokemistani ristiriitaisista tunteista pulpahteleva pikkuahdistus. Niin paljon rakkautta ja vihaa mahtuu samaan valopalloon, etten pysty käsittelemään niitä yhden käsitteen alla. Aurinko ei anna mun nukkua. Aurinko paljastaa mun liikkuvuudellisuuden hitauden. Silti se saa mut hymyilemään vastaantulevalle ja -tulijoille.

Aurinkomasennus edustaa jokavuotista pysyvyyttä elämässä. Kuluvan kevään uutuustuote on eksistentiaalissävytteinen pohdinta ympäristöhöyryistä ja itsemääräämisoikeudesta. Ovatko ne höyryt, jotka ohjaavat tekemään päätöksiä, valitsemaan mielipiteitä ja riepottelevat kuin eläintä lieassa. Kuuttieläintä. Onko ympäristössä vain niin paljon höyryjä, että näennäinen itsemääräämisoikeuden tuntu pysyy olemassa. Näennäinen riittää mulle kyllä aivan hyvin.

Heräsin joku edellinen tänään sellaiseen todellisuuteen, että kaikilla blogeilla on oma sähköpostiosoite, jonne voi pyytää lähettämään terveisiä terveisien ilmaantuessa. Seikkailulla ei ole. Eikä ehkä tulekaan, mutta leikittelin ajatuksella nostalgisen vieraskirjaperinteen elvyttämisestä. Ajalta ennen.

Määrittelemättömänä hetkenä muutama viikko sitten mulle tuli kurttu otsalle. Metrojen valaistus on sellainen, että se paljastaa otsakurtut tunnelissa tai pimeässä illassa heti, kun vilkaisee ikkunaan. Otsien luonne on toki taipuvainen kurttuuntumiseen muutenkin, mutta tämä kurttu on aivolähtöinen kestokurttu, joka sijaitsee syvemmällä kuin päällepäin näkyy (kuten jäävuoret). Se enteili ehkä viimeöistä henkilökohtaista sirpaloitumista. Sirpaleita keräillessä ja takaisin liimaillessa kurttu jatkaa eloaan vielä hetken, vaikka ajattelin sen saavuttavan loppunsa maaliskuun kanssa yhtä aikaa. Murehdin tovin hukkaan valuvaa elämääni, kunnes muistan taas kuinka monella tavoin hyödyllisesti vuotensa voi kuluttaa ja kasvatan kurtun tilalle sarven.

Kurttu antaa näkökulmaa elämään, mutta luo solmuja. Kurttuotsaiset ihmiset eivät ole automaattisesti kireitä. Saattavat kyllä muuttua sellaisiksi, jos suhtautuvat kurttuun väärin.

"kumitossut ja huppari päälläni
otsa kurtussa
löysin pääsiäissaaret tyyneltämereltä"

"kurttuotsin etiketin mukaan eletään
ja jos se etiketti petti, sitten itketään"

Kaiken tämän keskellä haluan jakaa vain äärimmäisen seesteisiä ja maailmasta irrallisia valokuvia.

Näin unta, että istuin junassa, joka kiisi kavereineen valosana yössä, ja jouduin pitämään penkistä kiinni kaikissa kaarteissa. Tahtoisin kysyä, vietämmekö kesäpäiviä yhdessä. Onko tyhjänpäiväisillä asioilla enemmän arvoa, jos ne julkaistaan reaaliajassa?

kaipuun kissaspesiaali

Olen mekkofilosofisesti erittäin hukassa. Narut eivät ole omissa käsissäni, en edes tiedä onko ne naruja vai nyörejä.

Lisäksi olen henkisesti erittäin hukassa. Paatuneenkin hellevihaajan mielen horisontissa siintää onnelan kesävihannot. Juuri näillä sanoilla. Kesä kurkkii helmikuun lopussa, ja olen siitä ihastuksissani, vaikka pitäisi ajatella jääkarhuja.

Sydänjuureni ovat pitkästä aikaa repeämäisillään halusta haistattaa edelliselle ajalle ja siirtää elämä vähäksi aikaa vaikkapa Pariisin pikkukaduille. Antaisin vallan mekkofilosofiselle pohdinnalle halvoissa hörhelöhelmoissa ja nauttisin jäätelöstä. "Yksi pallo suklaajäätelöä" on ainoa järkevä lause, jonka osaan ranskaksi tuottaa (lisäksi osaan kertoa, että oikeastaan lehmät ovat hienoja).

Yöradio käänsi veistä haavassa joinain menneinä pikkutunteina. Irina Björklund on ranskantanut levyllisen suomalaisia hittejä. Teen vielä kolme päivää myöhemminkin mielikuolemaa Pour Lauralle ja La vie est une fêtelle. Le rêve bleu on muuten ihana, mutta kun huomaan tavailevani ranskan päälle sinisten unien sijaan ginisiä unia, tulee kuolleen ohella vähän paha mieli.

Uusi polku hakkaili niveliä surutta. Influenssa hiipii raoista sisään salakavalasti. Koko päivän olen syönyt mustaherukoita mustikoina ja ruho lämpeni metromatkassa yli kolmenkymmenenseitsemän. Yhdessä maanantaissa meni kokonainen viikko, mutta on aika monta syytä hymyillä räkäsilmistä ja -korvista ja -aivosta huolimatta.

Kirjoitin pitkästä aikaa akustiseen päiväkirjaan huomatakseni, että elämässä on kolo. Kolo ei ole pahanlaatuinen, mutta saattaa aiheuttaa pito-ongelmia hurjastellessa. Maailmalla on runollinen meininki.

vielä kerran kuolemitta

Mulle esitettiin kysymys, miksi edellisestä Instagram-päivityksestä on jo viikko. Jatkokysymyksenä, oonko kuollu. Edellisenä päivänä olin jo kertonut etten ole kuollut, vaikka en ole reagoinut mihinkään kahteen viikkoon.

Diagnosoin lievän luovan välikuoleman.

Inspiraatio on yleensä luokittelussani taruolento, mutta sen yllättäviin seikkauluihin toisaalla on hyvä vedota lievässä luovassa välikuolemassa. Luovuudella on liian paisuteltu merkitys yleisaistittavassa ilmapiirissä, minkä takia joudun lisäämään diagnoosiin aputermin lievä. Jotta voi harjoittaa edes lievää luovuutta, pitäisi arvostaa sitä mitä tekee tai miettii tai on mieltä. Joku tunteista pitäisi osata nostaa käsiteltäväksi. Ennen sitä istuskelen levähtäneen rasian kanssa lattialla ja odotan, että joku muu siivoaa, kun itse yritin jo ja olin huono.

Vitsi. Istun kissan kanssa sylikkäin tuolilla. Eilisellä estetiikan luennolla huppariin pukeutunut kulttuurintutkijamies kertoi, kuinka tuolit ja kengät ja katukivet ovat vain luomassa illuusiota, että ihmiset olisivat jotenkin irrallisia maailmasta, vaikka todellisuudessa viilaamme omiin linsseihimme. Olin jokseenkin ihastuksissani miehen meiningistä. Yleensä suhtaudun varauksella henkilöihin, jotka puhuvat maailmasta ja sen sisältämästä todellisuudesta, koska niistä on vaikea puhua toiselle henkilölle uskottavasti, ellei toisella henkilöllä ole mustaa aukkoa todellisuuslokerossa. Miehen uskottavuus nojasi perusteelliseen ymmärtämiseen. Heikommalla kuuntelemisella olisi alkanut pelottaa, mutta mä nielinkin kakomatta jutut kummittelun infrastruktuureista. Koska ne syötettiin pelkällä katselutavalla yliluonnoitta ja outouksitta.

Alan epäillä, että mulla on sittenkin jossain todellisuuslokeron nurkassa musta aukko pelkän ajelehtivan roskan takana.

Se laatikoista ja kauaksi rannalle jääneestä konkretiasta. Lähden huomenna junalla Jyväskylään katselemaan mäkiä ja järviä. Jos hyvin käy, ehdin leipomaan kakkua! Aion kerätä pahaa-aavistamattomien ystävieni puheesta erilaisia variaatioita tervehdyksistä tai persoonapronominien käytöstä, jotta voin myöhemmin liittää ne aineistoksi analyysiin. Maanantaina tulen junalla pois Jyväskylästä vain lähteäkseni sinne vielä kaksi kertaa ennen maaliskuun loppua.

Tänään retkeilen pohjoisessa Helsingissä.

solmuilla

Toiset henkilöt ymmärtävät olla hiljaa, jos sisällä ei lymyä ainuttakaan sanaa. Eräs pitkäikäisimmistä harrastuksistani on keksiä sanoja sanattomuuden ympärille, jolloin sanojen sisällöllinen arvo jää pieneksi, mutta onpahan yksi likainen voitto lisää.

Henkilökohtaiset voitot ovat muuten vähissä. Saavutan systemaattisesti vain puolet saavutettavasta ja murto-osan kaikesta saavutettavilla olevasta. Helmikuun saavutusmateriaali saa onneksi ollakin vielä vähäinen.

Aamumaidossa on häivähdys appelsiinimehua.

Tunnen musertavaa keskinkertaisuutta ihmissuhteiden kerän vieriessä ja parhaimmillanikin olen erittäin hidas. En ehdi tutustua kaikkiin, en ehdi keskustella kaikkien kanssa, en oikeastaan edes tiedä, mistä keskustella, kun samassa tilanteessa kohtaan kaksi toveria aivan eri maailmoista ja lisäksi yhden, jonka kanssa olen aikaisemmin vaihtanut kaksi sanaa. Jotta viettäisin tulevat kolme päivää täydellisesti henkisessä lukossa, suon ajatuksia myös kaikille niille tovereille, joita en ollut muistanut ollenkaan murehtia.

Kodin ilmassa puolestaan häivähtää vähän kissanpissa, koska kukaan ei ole vienyt pussia eteisestä haisemasta. Ehkä kaksi viikkoa mun on tehnyt mieli vain jutella mekoista ja tukkaruseteista, vaikka mekko- ja tukkarusettivarastoni kumisevatkin tyhjyyttään. Aikojen saatossa tapahtuu materian hiljaista häviämistä. Onnekseni voin kompensoida katoa, kun eräs pikayökylässä pistäytynyt ystävä oli ostanut kauniin sipsutusmekon. On edes jotain sanottavaa.

Lopulta. Pakkaan negatiiviset solmut taskuun ja menen etsimään onnellisia pakokauhuttomia ilmiöitä maailmasta, kunhan osaan valita yhden niistä kahdesta mahdollisesta maailman kohtaamiseen tarkoitetusta mekosta.

takaperoisia pikkuhetkiä kissan ja mun elämässä

Ajan kokemus ei ole erityisen lineaarista eikä mukavasti minuutista toiseen pyörähtävää ikuista liikettä. Se on enemmän sellaista kiviin ja kuoppiin kompastelua, oman naaman putsailua ravasta, matkan jatkamista, mutaan makaamaan jäämistä, ehkä muutamia hyviä eväshetkiä ja hienoja kiviä tien reunasta taskuun.

Juttuihin hukkumista.

Luulen, että tulisi olla olemassa satuja Kissan ja Kukkiksen seikkailuista. Kissa ja Kukkis olisivat ylimmät ystävykset, ellei Kissa söisi Kukkiksen oksia sitä mukaa kun niihin ylettyy ruokapöydältä. Kävimme Kissan kanssa vakavaa keskustelua kavereiden pureskelusta.

Satuvalot, V-S ja Kukkis.

Toteutin Paras (ja Ainoa) Sisko -rooliani seisoskellen pakkasvaatteet ympärilläni pienessä ja mieltä kainosti kuumottelevassa putiikissa odottelemassa varmistusviestejä siskolta, joka oli jättänyt Unelmiensa Mekon™ siihen putiikkiin käydessään täällä reissulla. Harmi, että Unelmien Mekkoa™ löytyi kahdesta väristä, eikä sisko ollut vielä päättänyt, kumpi väreistä olisi Unelmampi™.

(hauska fakta -aika! merkki-ikkunassani on kolme suosikkia: ♥, ø ja ™, koska rakastan, teen morfologisia selvityksiä ja nimeän keski-ironisia asioita tuotemerkeiksi)

Etsin erittäin täydestä Lidlistä raejuustoa, joka oli kerran jo nenän alla. Löydettyäni ne toinen nainen keräsi kaksi viimeistä purkkia omaan koriinsa. Nenän alta. Kirosanat sensuroitu.

Unohdan aina mikron oven selälleen ennen kuin yritän käynnistää sen ensimmäisen kerran. Sydän muljahtaa elintovereidensa ympäri, vaikkei mikroaallot lähdekään liikkeelle ovi auki.

Tein suunnilleen maailman parasta kasvissosekeittoa sunnuntaimarketin ja omien kaappien valikoimasta.

Lohdutan huonosti. Osaan kuunnella tarkasti, mutten osaa pukea sisälle muodostuvaa rakkautta ja lohduttavuutta oikeiksi sanoiksi. Tekojenkin kanssa on vähän niin ja näin. Ajankohdat ja esiintymistiheys ovat mielivaltaisia. Umpimähkäisiä. Epäsäännöllisiä.

kangerrellen

Kaikki on hieman kankeaa. Ensin luulin sängyn halaavan mua tänäkin aamuna niin tiukasti, ettei mikään ylösnousemusyritys johtaisi haluttuun lopputulokseen ja vaihtuisi yrityksestä merkittömään. Onneksi ymmärsin aamupäivän puolella, että mua odottelee keittiössä kotiin pysyvästi palannut mutteripannu sekä pussissa vähän liian kauan aikaa sitten jauhetut pavut. Nyttemmin kuningatarpuuron ja parin latten jälkeen mietiskelen sängyn kehnoja taitoja takertua.

Laitoin loppiaisen kunniaksi viimeisimmät jouluvalot. Tämä tupa on täydellisen sekaisin, henkisesti ja fyysisesti. Suunnittelin vieväni Itäkeskuksen kimaltelevan valobambin ja tuovani sen parvekkeelle lehmän korvikkeeksi.

Eilisen illan lähitulevaisuusrungossa oli luonnosteltuna kirjoittelua, siivoamista ja yks sateinen pururata. Mutta tiistai-illat ovat äärimmäisen herkkiä yllätyspuheluille, jotka leikiten johtavat Kallioon. Saksassa räkälän käsite on kuulemma kauniimpi kuin täällä. En ole koskaan käynyt Saksassa, mutta uskon nuhjuisuusrajojen olevan siellä korkealla. Eräässä oli kulkukoiria. Vannoin, että jos joskus perustan oman räkäläni, adoptoin sinne kaikki alueen kodittoman kissat, koirat ja kyyhkyset. Drinkkilistalle lisään antihistamiinipaukun. Tässä kaupungissa kävelymatkojen päissä ovat pienet kellarikuppilat, joihin täytyy osata mennä tavallisesta ulko-ovesta, ruotsinlaivaa muistuttavat karaokemaailmat sekä pikkukolot, joista kylähullut patistetaan pois vetoamalla miesten iltaan.

Opin paljon uutta. Lahjoitin pyhien miesten päivästä asti takkini taskussa muhjuuntuneen tulitikkurasian tulta kaipaaville kaduntallaajille. Sitä ennen sytytin niillä kynttilän kellarikuppilassa, jossa oli maailman hienoin joulukuusi ja seinällä palanen metrokarttaa.

Jyväskylä-pöhnä on vielä vahvana korvien välissä. Ei kaipuuta, vaan olopaikan vaihtumisesta häkeltynyttä henkisen maailman tasapainoa. Se näkyy valitettavasti tarinoissakin. Laitoin Turusta mukanani tulleet kameran osaset niin hyvään talteen, että se talsi on nyt hukassa.

Kaikki on todella kankeaa.

mutkikkaimpanakaan hetkenä

Mä en oikein tiedä, missä kaupungissa sijaitsen. Mä en oikein tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Epätietoisuuteeni nautin suklaata ja liukenen romaaniin.

Pyhät ahtautuu pieniin neliöihin, paljon naisia, kolme eläintä ja yksi veli (parka). Juhlan kunniaksi tapeltiin ensimmäisen kerran jo ennen aamupuuroa, mutta kyllä rauha laskeutui hetki kerrallaan. Suomen Turku julisti sillai. Viimeistään, kun Robin lauloi radiossa tulkoon joulu, tuli mielestä sees.

Tyyni valitettavasti tipahti jollekin viime yön unettomista tunneista.

On se peli en oo koskaan. En ollut aikaisemmin koskaan käynyt lenkillä jouluaattona, enkä koskaan ole tajunnu sanoo sitä pelissä. En oo koskaan -pelin moraalinen, yhteiskunnallinen ja viihteellinen olemus olisi kiehtovaa kartoitettavaa. En ollu vieraillu vanhalla juoksupolulla koskaan sen jälkeen kun muutin äitin huomasta pois. Kaksi vuotta on kierähtänyt eteenpäin jättäen jälkensä polkuun. Vanha lakutehdas näkyy nykyään kokonaan, koska metsän tilalle on pystytetty parkkipaikka. Kuitenkin polku löytyy yhä täältä ja pystyn yhä ihan hyvin tuntemaan ekan kerran, kun viiden kilometrin raja ei ollut ylittämätön. Tai kymmenen. Elän vähän viimeinen varvas menneisyydessä. Ympäriinsä kulkiessa löytää kasoittain paikkoja, joihin liittyy ainakin pieni tarina tai jokainen paikka liittyy ainakin pieneen tarinaan.

Toisinaan sisäpuolella kytee outo tunne siitä, että todellisuuden mutkikkain abstrakti kompleksi on keskustelu kahden tai useamman olion välissä. Nyt kytee. Kydös kehittyy arvaamatta satunnaisista seinään katkenneista jatkumoista. Vaikkei jatkumo voisikaan olla ikuinen, joskus seinä on tarpeettoman kova ja henki vähän salpautuu.

Olen kuudettatoista vuotta sitä mieltä, että Samu Sirkan joulutervehdyksen yksi antoisimmista pätkistä on Tuhkimon kärrykohtaus, jossa kaikki muuttuu kaikeksi muuksi ja kimaltaa. Ja Helinä-keiju on antoisin hahmo, koska sekin kimaltaa ja sillä on komeat reidet.

Tapahtumat ovat minimaalisia kaikkeen sisäiseen vellontaan(™) nähden.

(olkoon juhlissanne paljon rakkautta ja viheitä kuulia ♥)

vaaroja, tunturreja ja jokke

On tulossa tyylikäs kuvayrjösetti Turusta. Tässä kuitenkin oon jo turvallisesti kotona.

Ainä välillä pitää kirjottaa sellanen juttu, missä kertoo sisällään vellovasta räjähdysvaarasta, kun on niin paljon sanottavaa ja niin vähän aikaa muotoilla se.

Oon lukenu kyyhkyskirjaa viimein. On kaksi päivää aikaa palauttaa siihen liityvä kymmenen sivun essee. Kaunokirjalliset vireet kiemurtelee ympärillä. Ne yhdistyy menneen viikonlopun Turku-vireisiin, eikä jätä mua rauhaan. Kaikki on a) kaunista, b) raskasta, c) jollain lailla jännittävää, d) kytköksissä kaikkeen muuhun. Suklaa maistuu paremmalta kuin aikoihin. Kaikki maistuu. Mä en tiedä missä sijaitsen, kun junahan saattaa viedä hetkessä maailman ääreen! Selaimella on auki ukrainalaisen mallin joogakuvia, nekään ei oo kauheen todellisia.

Keho on mustelmilla taas ja aivossa muutaman kurtun välissä uusia tarinoita. Kissa on nauttinut tarpeestani makoilla tunteja viltin alla kirja kourassa. Maaten röyhkeästi päällä. En vielä ihan häpäise omaa ilmaisuani, jos lopetan nyt.(..) Toivoin kovasti pääseväni lempijyväskyläläisteni luokse itsenäisyyspäivien, Martikais-keikkojen, kissasynttäreiden ja jou-juhlien viettoon. Valitettavasti yksikään planeetta tai raitiotievaunu ei ole otollisella kohdalla karttaansa. Yhdessä viikonlopussa on kaikki ainekset menettää monta tilaisuutta, mutta myös valtavasti uusia mahdollisuuksia. Olen siirtynyt toivomaan yhteistä pullahetkeä lempimatemaatikkoni kanssa(!).

Voi olla alistumatta yhteiskunnan paineisiin kulkemalla samalla tukalla vaikka viikon. Oon puhunu höpöjä päähäni tosi paljon kaiken tän irrallisuuden nimissä. Toivon, etten hukkaa kaikkia ihmiskontaktejani niihin höpöjuttuihin, vaan muistaisin välillä olla edes keskinkertaisen korrekti.

Onko pakko tehdä koko ajan jotain? Ylioppilasaukiolle ilmaantunut Jeesus-talli on ilostuttava kaikessa heinässään. Huomenna tulee opintotuki ja veronpalautukset. Meen lukemaan kyyhkyskirjan loppuun ja sätkimään sen jälkeen sentimentaalilätäkössä suoden systemaattisesti ajatuksen jokaiselle kivalle ihmiselle.

Turusta löytyi samat miehet ku muutama vuosi sitten. Ovat kärsivällisiä.

Junassa Turkuun askarrellaan! Sensuroin kuvasta silmät pois pupulla, jotta halukkaat pysyisivät anonyymeinä. En todellisuudessa kysellyt kenenkään halukkuutta, mutta kuvan pupu ei liity tapaukseen.

Matkan päätteeksi mä ja mun kanssa päärautatieasemalle asti päässyt toveri (osa tipahti kyydistä aiemmin, sillee voi käydä jos kaikki on liian hysteerisiä pitääkseen toisistaan huolta!) käytiin hankkimassa nää tuikitärkeät tarvikkeet joulunodotukseen.

Turku on sitä, että käy kolme kertaa heseilee yhden yön aikana. Terveisiä erittäin söpölle kassatytölle. Oli niin söpö,  etten oo enää paljon yhtään rikki siitä, et PEHMYTPYÖRRE ei ollu nykyään järin pyörre.

Todistetusti ainoa univormukuva itsestäni.

Univormukuva muista.

kuplavainioilla täynnä antamisen riemua

Kuten aina, on hyviä ja huonoja uutisia. Noin kaksikymmentäneljä tuntia sitten painiskelin erään eksistentiaalisen ongelmani kanssa. Selatessani sosiaalisen median päälinnakkeen uusimpia kuulumisia, haluaisin tykätä suunnilleen kaikesta. No, ei niin voi tehdä. Koska henkilökohtainen eksistenssikehikkoni vaati tietyn määrän poissaoloa koko maailman jutuista. Mä pysyn poissa koko maailman jutuista, koko maailma pysyy mun. Siksi mä käytän useita minuutteja punniten poissaolosuhteita ja jätän asian vielä hautumaan taiteellisen Instagram-räpeltelyn ajaksi. Kuvasomen pehmitettyä mua hetken palasin päälinnakkeelle käyttämään elämäni parhaan vittu YOLO -hetken ja tykkäämään ihan vimmatusti kaikesta. Mun elämä on kaikkeuden jännittävintä seikkailua.

Oikeesti isoista seikkailuista ei vain osaa kirjottaa. Kirjoittelen ennemmin asunnossa leijailevasta pesuainehöyrystä. Se nukkuu vähä vähältä itseään pois vastapestyjen tekoainemekkojen hartioilta. Kokeilin ensimmäistä kertaa pesukoneen hienopesuohjelmaa, koska bambimekkoa ei saanut puhdistaa kovakouraisesti. Laitoin kaikki tekoainemekot rumpuun yhtä aikaa, tunsin olevani vastuussa jostain tärkeästä.

Kutsun kaksi viikkoa työn alla muhinutta esseetä paskaesseeksi. Suon myös avokätisesti monille muille käsitteille paska-etuliitettä. En vittupäisyyttäni vaan ihan sellaisesta antamisen riemusta.

Vessapaperi loppui aamulla. Inhoan ostaa vessapaperia. Se on konkreettisin todiste arkielämän realiteeteista, jotka ihan mielellään hautaisi kaiken pilvipuuhastelun* alle. Onneksi löysin samalla villivadelman tuoksuista shampoota, ettei arkielämä tursua ihan yli laitojen.


*laittomuuksiin viittaavat termit ovat todellisuudessa viattomia synonyymeja latteille seikkailuille

suoriutumattomuutta ja metafysiikkaa aamuun

Kohtaismme vanhan koneen kanssa viimeistä kertaa eilen. Lähestyvä hoivaliike loi kipristeleviä toivon pirskahduksia, mutta lopullinen tuomio osoittutui käyvän yksiin pahimman pelon kanssa. Opin, että emolevy on yli seitsemänkymmentä prosenttia koko tietokoneesta, ja sen vaihtaminen tulisi käytännössä kalliimmaksi kuin uusi kone. Vakuutusyhtiö pelottaa enemmän kuin ikinä. Jos selviän kohtaamisesta selkänahka ehjänä, lupaan etten enää ikinä tee mitään uuteen kohtaamiseen johtavaa. Toivoin salaa, että  huoltomiehet olisivat päivittäneet jotain hauskaa mun Naama-seinälle, koska mä itse en osaa.

Lähiviikkoina olen ollut omaan tekniseen elämäsuoritukseeni pettynyt huomattavan usein. Ennen viimeisimpiä kommelluksia olin muotoillut seuraavaa:

"Torstai alkoi kulua todella paljon myöhemmin kuin oli kaiken hyvän tahdon ja maun mukaan tarkoitus. Ollakseni edes jotenkin tärkeä itselleni, kävin hakemassa kirjastosta kirjan, jolla korvataan luennoitsijan kahden viikon sairasloma. Olisin käyttänyt loppupäivän varmasti laahaten naamaa itsesäälin rymymailla, ellei ruokalassa pöytääni olisi eksynyt Iloisia Oikisveikkoja. Raitiovaunuihin verrattuna lakioppilaat ottivat paremmin kontaktia. (Toverini tulkinnan mukaan oikislaiset on hilpeitä, koska niiden tulevaisuus hohkaa keskimääräsiesti enemmän valoa kuin taidehihhulin tai perushumanistin.) Vakuutin, etten ole turhan tarkka pilkkujen suhteen.

Jälkiruokakahviltakin löysin seuraa. Kasvot hämmentyivät, kun säälirypemiset jäivät taas ja aukko täyttyi ihan oikealla keskustelulla ihan oikeiden ihmisten kanssa. Kaikesta tästä hurmioituneena keräsin vielä itsesäälin reunalla sätkivät palaseni takaisin kokoon. Niiden kanssa marssin laskemaan kiveä Kiven alle ja katsomaan kiviaiheisia sekä Kivi-aiheisia elokuvia ihmisten kanssa, joista osan olin tavannut ainakin kerran. Ja mulla oli niin paljon kivaa, mitä nyt voi olla omia palasiaan pitelevällä ihmisellä mukavuusmaailmansa rajametsiä kulkiessaan.

Kuitenkin oon vähän surullinen, ku Parasta ennen olis tänään Jyväskylässä ja minä en. Vielä kahteen viikkoon."

Pakollinen synkkä tilannekatsaus väittää, että oon nauttinut unta ylitse äyräiden, saattanut tietokoneen viimeiselle matkalleen, polttanut tukkani ja ollut henkisesti epäkypsä elämään. Mä väitän, että kaikki tämä hykerryttää nauruhermoja lähitulevaisuudessa. Jo nyt mulla on kamera täynnä eilisen iltaseikkailun satoa ja enemmän kuin miljoona maailman parasta asiaa tiedossa. Kotiretki on lähempänä kuin viikko sitten ja voin aina palata oranssin kupin ääreen pohtimaan sen sisällön metafysiikkaa.

tunnustus ja taidekokeiluja

Joskus opetettava asia roikkuu juuri sen verran kiinnostusrajan alapuolella, että puolivahingossa auenneesta sähköpostikansiosta suorastaan ryöpsähtää silmän kautta aivonystyrään tarve heiluttaa kauniit ja rakastavaiset hyvästit marraskuiselle elämälle. Osallistuin viimeksi nanowrimooon kolme vuotta sitten. Silloin epäonnistuin niin surkeasti, etten sen jälkeen ole kehdannut edes sohaista ajatuksella. Aivonystyrä sai muut vakuuttuneeksi, että yliopisto tarjoaa siis käytännössä rajattoman määrän aikaa kirjoitella ihan mitä huvittaa kuukauden ajan. Suurin osa tenteistäkin on vasta joulukuun puolella kuurajaa, hah.

Luen yhtä blogia, vaikka sen sisältö esittää itsensä comic sansilla (joissain asioissa on oltava äärimmäisen snobi). Luin omaa blogiani ja olen nyt erittäin (kiusallisen) tietoinen henkilökohtaisesta mieluisin valinta -sanastosta. En enää koskaan lue mitään tekstiäni toista kertaa, ei kannata, tulee vain paha mieli (huijaan varmaan).

Aika usein lounasseuranani on Nordea ja raitiovaunut. Ihmisiäkin toisinaan, mutta hyvin harvoin, paitsi odottelijoita. Raitiovaunu kurnuttaa maata, sitten mä ihmettelen, miten helposti luulee kaikkien Nordea-pysäkin odottelijoiden tulevan Nordeasta.

liian lähellä kolmeakymmentä

Olipa kerran sellainen päivä.

Treenien lopun ja töiden alun väliin jäi tänään neljä tuntiä. Ajasta huumaantuneena painoin enter ja loin itselleni uuden Instagram-valtakunnan. Valtakunnasta huumaantuneena otin valokuvan kotikutoisesta kärpäsloukusta. Kärpäsloukkukuvan kalastamista kolmesta tykkäyksestä huumaantuneena mietin maailmanvalloitussuunnitelmia.

Internetin maailma on muuttunut, enkä ole ollut siinä mukana. Muutama vuosi sitten maltoin vielä olla koko ajan uuden hermolla. Vanha ja Konservatiivinen Aikuinen varmaan lopetti uskaliaat kokeilut. Sen sijaan löydän itseni kuuntelemassa maistraatin muuttopuhelimen jonotusmusaa 23 minuuttia. Koska siitä saa rahastaa, ettei ole tajunnut ajoissa muutta kirjojaan virallisesti toiseen kaupunkiin. Sitten saa 23 minuutin jälkeen laittaa luurin korvaan. Hyvät terveiset maistraatin tädeille ja sedille.

Epäonnistumisista huolimatta aamuni päättyi ihan ok, nyt uskaltaa lähteä ulos kolostaan.

Niin.

enskariviikon tiistai

Heikompi saattaisi masentua uutisista. Mä laitan sormet ristiin ja toivon, ettei oman elämän suunnat määräydy pelkästään edellisten sukupolvien lipsauttaman eläkepommin korjausliikkeiden mukaan. On hyviä kiintiöitä ja huonoja kiintiöitä. Tän aamun uutisissa käsiteltiin yhtä uutta huonoa kiintiötä, näin mustavalkoisesti pyöriteltynä.

Mulla on ollut Batman-paidasta huolimatta kova kylmä koko päivän. Lapset neuloivat silti kohmeisin sormin lehtiä lihansyöjakasville. Slipoverin ruudut kutistuivat silitysraudan alla. Kurjuus on ollut niin vahvasti päivän teema, että hymyilyttää. Jäätelössäkin oli kolo.

Unohdin tulleeni bussilla ladolle, joten en ehtinyt treeneihin tänäänkään. Suunnittelin, etten lähde enää mihinkään ilman polkupyörää. Ikinä. Polkupyörän juoksutekniset ominaisudet ovat kuitenkin melko kehnot, joten jätin sen kaikesta huolimatta iltalenkin ajaksi vielä parkkiin.

oma pää ja päästö

Joillain ihmisillä menee elämä ohi, kun ne eivät tajua katsella tai ihastella, ehtivät vain suorittaa. Voikohan elämä mennä ohi ihastelemalla liikaa. Jos jää ihastelemaan yhden asian jokaista nurkkaa pitkäksi aikaa, elämä ja muut ihasteltavat asiat kulkevat toisaalla. Sinne ei ehdi katsoa.

Miksi jotkut ihmiset osaavat ajatella järkeviä asioita? Mä osaan pohtia vain sellaisia juttuja, joiden kirjoittaminen ylös tuntuu ihan typerältä. Asioita, kuten ajan jakautuminen kodille ja kodin ulkopuolelle tulevaisuudessa. Ei sellaisia asioita mietitä etukäteen ja suunnitella. Veri vetää toisia löysäilemään ja toisia huseeraamaan.

Mä istun pomohenkilön kotona pomohenkilön koiran kanssa. Koira kylläkin makoilee, koska se on koirille jotenkin ominaisempaa kuin istuminen, vaikka ihmiset yrittävät kovasti molempia vaatia. Eläimet ovat velmuja. Korkeasaaressa luki, että pikkusammakon iholimalla voi ehkä parantaa hivin ja toisen värisen pikkusammakon iholimalla voi parantaa jotain muuta.

Päivät kuluu ja tunnit valuu. Enskari on alle viikon päästä. Alle kahden viikon päästä mä siirrän takapuoleni toiseen kaupunkiin pidemmäksi aikaa kuin muutamaksi päiväksi. Alle kolmen viikon päästä saan toiseen kaupunkiin vieraita ja kolmen viikon päästä me ollaan jo kaikki kolme siellä. Mua varmaan jännittäisi, jos aika antaisi myötä. Olen liian kiireinen vahtimaan koiraa.