kulttuurinurkka: palindromihommissa II

On kulunut tovi, kun viimeksi johdattelin palindromien maailmaan. Sen kummemmitta johdatteluitta (ja aiempaa julkaisulistaa tarkastamatta):

Assi, olit naamat. Astelet satamaan tiloissa.

"Isona pikavene Rioon", anoo Irene, vakipanosi.

Sarjan edellinen osa ja tarkemmat tiedot katsottavissa täällä.

valo mun jääkaapissa

Sisälläni velloo palava halu kehua pääsiäisen juhlallisia ominaisuuksia. Pääsiäinen on viehättävän keskiverto juhla kaiken pramean aatteellisuuden alla. Alastomana se on ihanan askeettinen, suoraviivaisempi kuin joulu mutta mutkikkaampi kuin laskiainen. Keräännytään ilman ilmapiiriä kolhivaa etukäteiskuumotusta syömään lammasta ja suklaamunia. Aikataulullisesti heittelehtivänä henkilönä toki suren hieman kauppojen pitkää pimeyttä.

Pääsiäissiivosin hillojämät jääkaapista nauttien ne keksien päällä. Sain mummun tuomasta suklaamunasta vinonaamaisen dinosauruksen, jolle tein Instagram-tilin, koska mielestäni hän on erittäin karismaattinen nuori dinosaurus, josta huokuu samanlainen halu suorittaa arjen seikkailuita kuin itselläni. Luonani yöpyi perhettä, mutta unissa pilkahtelivat tuttavat vuosien takaa. Perhe ja mä nautittiin falafeleista auringossa. Illalla perhe lähti pois, mutta jääkaappi jäi täyteen onnellisiin hetkiin tarkoitettuja elintarvikkeita.

Ammuin ensimmäistä kertaa jollain muulla kuin vesiaseella. En ollut uskottava enkä hyvä, joten lopetin urani suvannossa. Nyt äidin toveripiiri naureskelee hyväntahtoisesti henkiselle kuilulle kettusukkaisen humanistin ja sotaleikkejä nähneen ilmakiväärin välillä. Se on mielestäni hyväksyttävää, näennäinen läheisyys on aivan riittävä läheisyys tässä suhteessa. Sen sijaan erään kanssahumanistin kanssa mentaalirakentelimme kesäistä performanssia Kauppatorin laidalle. Hävyttömän performanssin ja kettusukkaisen humanistin välillä on paljon pienempi henkinen kuilu.

Vähintäänkin sen yli kulkee tukeva silta.

Nukun aivan liian vähän. Edellisen virkkeen uutisarvo itselleni tai muille on hyvin pieni, mutta kaikesta huolimatta se on suurin kuulumiseni tällä hetkellä. Unettomuus johtaa asioihin, jotka johtavat toisiin, jotka johtavat ajatuksiin, jotka menevät solmulle ja muuttuvat painaviksi kastuessaan. Pääsiäisen aatteellisten höyryjen seassa alan uskoa kaiken itselleni todellisen olevan yhtä suurta kaikkialle ulottuvaa Unenpuutetta.

Ramen.

kulttuurinurkka: palindromihommissa

Kaiken ihmeellisen seassa koen taas vaihteeksi olevani sanoineni yhtä hukassa kuin viikonlopun leit. Pitääkseni maaliskuun elossa ja itseni siinä mukana julkaisen viimein osan syksystä asti jatkuneesta palindromisarjasta. Suuri palindromisti ja toverini J. Nikko johdatti minut ja ainejärjestön palindromimaailmaan, eikä sieltä ole paluuta. Meillä on suunnitelmia.

Itsesi naamioi, sivari, Mira visioi maanisesti.

Täti, epäilys iski: miksi syliä peität?

"Nynny, siitä minut", hoki täti. "Kohtuni mätii, synnyn."

Kaikkien palindromien kehittelystä on vastuussa J. Nikko. 

Täti on irstas henkilö. Aina levittelemässä jalkojaan.

reissukissan ihmeellinen maailma

Vaihtuihan se! Vuosi ja samassa hötäkässä muutama päivä. Ilotulitteista kajasti sumun takaa pääasiallisesti vain harmaita välähdyksiä, mutta mulla on puhelimesssa muutama sellainen kuva, jolla todistetaan kaupungin ilotulitus olemassaolleeksi. Ihanaa tähtipölyä: on ihmeellistä, kuinka aine syttyy, palaa, räjähtää ja muuttuu tähtipölyksi. On myös ihmeellistä, kuinka yli kaksikymmentä ihmistä mathui juhlimaan kolmeenkymmeneenkuuteen neliöön (epäilen kyseessä olevan sama ilmiö, minkä kemian opettaja muinoin esitti: vettä ja jotain alkoholia sekoittaessa molekyylit asettuu limittäin ja vie vähemmän tilaa! niin ihmeellistä) ja kuinka huimasti niistä kaikista ihmisistä tykkään. Niin että yli pursuaa. Rakenneltiin itse improvisoiden juhlajuomaa kylpyhuoneessa salaisten neuvonpitojen hengessä. Ensimmäisen nimeksi tuli Manala ja toisen Keski-Suomen Sairaanhoitopiiri. Aloitettiin vieraskirja ja harrasteltiin pikkutuhmuuksia hyvässä hengessä.

Olen tehnyt alkaneesta vuodesta itselleni pelin ja ihmiskokeen. En ehtinyt lähettää viittäkymmentä suomalaista bändiä takaisin Nytille, ennen kuin oli liian myöhäistä. Hain postista paketin, jolla kamera matkusti takaisin luokseni Turusta. Tekosyy Instagram-kuville tärkeissä teksteissä lakkasi olemasta.

Keskimaassa kävely on ihmeellistä. Sitä kävelee kilometrejä. Viime yönä kävelin sillantakaisesta maasta takaisin suurkaupungin sykkeeseen vietettyäni rakastettavan pikkujuhlan. Myöhäisen joulun pukilta saamani tylypahkapaidan päälle läikähti inhimillistä punaviiniä, mutta onneksi kaapissa oli suolaa ja hanasta sai vettä. Adoptoin hienot pikkuhousut.

Toisena yönä kävelin jostain muualta. Eräs pupu rukka oli vaihtanut jo talvikarvoihin. Mustalla tiellä valkoinen pupu näkyy aika hyvin, vaikkei mulla ollut edes silmälaseja. Elokuvateatterissa mulla oli ensimmäistä kertaa silmälasit elämyslasien alla, nenäni oli porautua irti, mutta haltiat näyttivät hyviltä.

Seikkailuni täällä päin alkaa olla pulkassa. Pakkaan pulkan sukulaisten kyytiin huomenna, sillä lumetta on paha pulkkailla takaisin etelään. Vain yksi suunniteltu pikkujuhla jäi viettämättä, vaikka epäilin äitin muuttopuuhien syövän kaikki ympäristöään tarkkailemattomat juhlat. Aion viettää senkin juhlan, kunhan seikkailut jatkuvat taas. Ja vaikka tänään puuhaillaan vielä, katselin jo eilisen päivän himmentymistä ja vilkkuvia kaupungin valoja tornissa. Pakotan muut kanssani samaan seesteiseen olotilaan kertomalla, kuinka hienosti veljeni puhui reikämuroista:

"Reikämurot luovat illuusion siitä, että olisi paljon muroja, vaikka niitä ei todellisuudessa ole."

Reikämurot ja jugurtti eivät mahdu samaan suhdeteoriaan.

loputon ikuisuus ja

Kerrassaan, oleminen heittelehtii. Tyypillinen tarina tyypillisen kertojaäänen aloittamana: yksi päivistä on kaunis, vaikka sataa, toinen päivistä on harmaa, vaikka sataa ja on keltainen sateenvarjo, poika tapaa tytön, tyttö lisää tyttöjä, olipa kerran. Sitten kertojaääni ymmärtää, ettei ollut oikeassa tarinassa ja hahmon täytyy itse jatkaa olemistaan siitä, mihin kertoja hänet jätti: totaalisesta hukasta.

Juuri näin rationaalinen ja järkevä aivo on tällä hetkellä. Marraskuu on kumma kierolainen. Vuoron perään hetkellisesti välähtelevät autuudet ja onnettomuudet sotkevat toisensa sekä erityisesti tasapainon. Korrektit sanavalinnat ovat sula mahdottomuus. Ihmisen sanoessa jotain arkipäivän sosiaalisen kaavan mukaista vastaan sen kummempia miettimättä jotain pyhäpäivän fyysisen kaavattomuuden vastaista tai muuta sellaista, vähintäänkin inisen kun pitäisi huutaa ja kuiskaan kun pitäisi viedä roskat.

Jos ryhdistäydyn, osaan kuvailla sunnuntain, jollaisena pääsin saunaan ensimmäistä kertaa aikaan, joka tuntuu loputtomalta ikuisuudelta ollen todellisuudessa joitain viikkoja, sain savustettua kalaa ensimmäistä kertaa aikaan, joka ihan oikeastikin on aika lähellä loputonta ikuisuutta, ja matkustelin myöhäisellä lähijunalla, jonka konduktöörismies suhtautui miellyttävän rempseästi tehtäväänsä eikä arastellut jäädä odottelemaan kortinlukijan vastausta viereiselle penkille. Vastaus oli kielteinen.

Voisin miettiä joskus joitain muitakin ihmisiä. Sitte mä tajuan että mietinkin niitä koko ajan.

Kaksi hilpeää veikkoa teatterilla esitteli mut tälle laitteelle reissulla Keskimaahan. Unohdin sen muutaman hetken naurujen jälkeen, kunnes joku oli linkittänyt sen sosiaaliseen mediaan uusi hetki sitten.

Kuuntelen tyytyväisnä maksullisen puolelle livahtaneen Spotifyn epätasaisen musiikin tarjontaa. Surullisna Soul Captain Bandin puutteesta. Tulin muodostaneeksi kaksi kelpo virkettä tähän loppuun, vaikka toisesta puuttuukin predikaatti. Tästä kelpaa jatkaa.

tunnustus ja taidekokeiluja

Joskus opetettava asia roikkuu juuri sen verran kiinnostusrajan alapuolella, että puolivahingossa auenneesta sähköpostikansiosta suorastaan ryöpsähtää silmän kautta aivonystyrään tarve heiluttaa kauniit ja rakastavaiset hyvästit marraskuiselle elämälle. Osallistuin viimeksi nanowrimooon kolme vuotta sitten. Silloin epäonnistuin niin surkeasti, etten sen jälkeen ole kehdannut edes sohaista ajatuksella. Aivonystyrä sai muut vakuuttuneeksi, että yliopisto tarjoaa siis käytännössä rajattoman määrän aikaa kirjoitella ihan mitä huvittaa kuukauden ajan. Suurin osa tenteistäkin on vasta joulukuun puolella kuurajaa, hah.

Luen yhtä blogia, vaikka sen sisältö esittää itsensä comic sansilla (joissain asioissa on oltava äärimmäisen snobi). Luin omaa blogiani ja olen nyt erittäin (kiusallisen) tietoinen henkilökohtaisesta mieluisin valinta -sanastosta. En enää koskaan lue mitään tekstiäni toista kertaa, ei kannata, tulee vain paha mieli (huijaan varmaan).

Aika usein lounasseuranani on Nordea ja raitiovaunut. Ihmisiäkin toisinaan, mutta hyvin harvoin, paitsi odottelijoita. Raitiovaunu kurnuttaa maata, sitten mä ihmettelen, miten helposti luulee kaikkien Nordea-pysäkin odottelijoiden tulevan Nordeasta.

enskariviikon maanantai

Enskariviikko on aina sen verran totinen asia, että otsikot kannattaa valita tilanteen vaatimalla tavalla.

Viikko vaihtui keskikokoisen lihansyöjäkasvin parissa. Opettelin vuoripistoja kiinnitellessäni ikeniä huuleen. Vuoripistoni ovat vielä esteettisesti ja ehkä hieman toiminnallisestikin kehitysvaiheessa, mutta yrittämättä ei kai opi. Pitäisi ymmärtää se. Asennussiiderin ja koirankarvojen pöllytessä pitkin lattiaa pistot muuttuivat pikkuhiljaa osaksi kangasläjää ja edelleen kurkkuavokaadoa muistuttavaa valaslaitetta.

Ladolla makoilin lattialla ja esitin juurta, jotta pomohenkilöni saisi leikattua juurelle kivan pussukan. En ehtinyt jäädä katsomaan kaikkien teatterihekilöiden tämänkertaista tuotosta ensimmäiseen ennakkoon. Kävin treeneissä toteamassa, ettei mun käsivarsissa ole luultavasti ollenkaan lihaksia.

Illalla kävi teevieraita. Ihan hyvä maanantai. Nyt unettaa ja on oikeasti jo tiistai. Pää on juuri näin sanaton.

pakastevihreä

Eilen upposin jonnekin aikaan, kun lähdin yötä vasten käymään läpi suunnatonta vuosien saatossa rakkaudella kerättyä tavarakokoelmaani. Radiolla oli keskiviikko-torstaiseen tapaansa toiveiden yö, eli sieltä soi omituisia kipaleita, joita yötyöläiset ja -kyöpelit haluavat kuulla. Tykkään melkein kaikista niistä.

Siksi oli kuitenkin vaikea herätä tänä aamuna. Keskelle kesken jäänyttä kaaosta. Kerron kaikille, kuinka viihdyn kaaoksessa, kunnes päästän jonkun käymään. Silloin murut, roskat ja likaiset astiat näkee aivan uusin silmin.

Luulen, etteivät kaikki Isot Ihmiset muista enää, millaista oli olla opiskelija. Se oli sellaista, kun ei ollut varaa robottipölynimuriin. Tänään toinen iltapäivälehdistä ja radio kertoivat mulle, ettei kaikilla Isoillakaan Ihmisillä ole varaa sellaiseen. Eikä lääkkeisiin. Minä kävin apteekissa ostamassa Humektania, mutten ottanut siitä kuvaa.

Ruuasta otin kuitenkin taas kuvan, koska itse tein! Ja katoin. Tänään vuorossa oli seitiä ja pakastevihreää sisältävä mössö. Tosi syvältä lautaselta, ettei lämpö mene harakoille. Syvät lautaset ovat myös opiskelijoille tyypillisiä. Ei oo muuten kallis mössö! X-tran seiti ei paljon maksa. Luultavasti Thaimaassa joku kalastaa niitä mulle tahtomattaan liian pienellä palkalla ja kala sisältää myös hevosta. Sain tänään viimeisen kirjan, jolla valmentaa itseäni tuleviin koitoksiin.

Päivä kaksi: Otan edelleen kuvia kissasta. Osa niistä onnistuu ja toiset ei.

Turmio on sinetöity, jos elekrtoniikka sisältää "taidesuotimeksi" kutsutun toiminnon! Tän suotimen nimi on Surullinen Ja Murheellinen Vaikka Hymyilee:

maailma muuttuu

Taannoinen Harjun-reissuni tarjosi kurkistuksen jonkin eläimen jälkiin.

Tässä, kuten edellisessäkin merkinnässä on tarkoituksella sama kuva kaksi kertaa. Edellisessä merkinnässä niitä on kaksi, koska alunperin vahingossa latasin niitä kaksi. Tässä niitä on kaksi, koska yritän selvittää, missä muodossa kuvat kannattaa tänne ladata. Voi olla, ettei sillä näemmä ole juurikaan väliä.

Askartelin iltani ratoksi hieman. Tuloksena on hieno uusi hipsterkuva blogille ja hyvillä peittotoimilla muunnettu maailmanjärjestys. On mahdotonta sanoin kuvailla oloa, kun monen vuoden tauon jälkeen yrittää ottaa uusia lapsen askelia css:än parissa. Vähän kuin ei enää osaisi ajaa polkupyörällä.

Joku kerta lopetan tarinoinnin yhdeksän jälkeisinä aikoina. Se päivä ei ole tänään. Nyt keskityn aloittelemaan uutta viikkoa unilla. Täytyy tankata hieman, sillä viikko sisältää kuudet reenit. Jee!

starprincesses are meant to fly

Sinne menivät päivät, vaikken niistä erityisen kiinnostunut olekaan. Pidän niitä kyllä kuin kukia kämmenilläni, mutta juuri nyt kannattaa murehtia tulevista päivistä. Vaikkapa juuri alkaneesta! Pai tulee luokseni teelle. Seuraavalla kerralla luemme yhdessä filosofiaa, vaikka minä en uusikaan sitä. Pirina ehdotti, että vastaisin jokaiseen filosofiseen kysymykseen historiallisella faktalla, niin tulisimme sujuiksi. Se on mielenkiintoinen ja erittäin varteenotettava ehdotus.

Oli potkijaiset ja oli penkkarit. Ensimmäisissä olin Young Adult Not-So Mutant Almost Turtle DonatElla ja söin pizzaa juhlassa, koska YANSMAT:t tekevät niin. Minulla oli myös loistava partneri. Etsin meistä mitä selvimmin Pirinan ottaman kuvan Vasebookista ja laitan sen hyvin muokattuna tähän, koska mielestäni koko pieni maailma ansaitsee nähdä tämän cosplayn riemuvoiton.

Turvaliivit sponsored by Isi & Co.

Jostain syystä kuvakulma on hämmentävä.

Penkkaripäivänä olin sitten vaatimattomasti prinsessa Leia. Vaatimattomasti siksi, että vanhemman puheenvuorossa kerrottiin, että penkkaripukumme kertovat jotain tulevaisuuksistamme. Oli lystikästä, toivotin monta kertaa hyvää ystävänpäivää. Rekat olivat miellyttäviä kulkuvälineitä. Jämähdin kuitenkin niihin päiviin. Hm. En mennyt vankileiriristeilylle, vaan olin teatterilla kääntelemässä lamppuja.

Eilentänään tulin reenistä kotiin ja oveni takana seisoi nainen. Hän kertoi tekevänsä kyselyjä satunnaisotannalla, ja olin arpoutunut onnekkaaksi. Päästin hänet sisään ja tein vain itselleni kaakaota, mikä röyhkimys. Se piti kissasta ja kyseli juttuja, kuten saanko itse vaatteet päälleni ja koenko bussien kulkevan tarpeeksi läheltä. Loppuillan olen etsinyt kuuntelulaitetta, videokameraa tai jotain muuta jäljitintä, jonka avulla salajärjetö hankkii tietoa liikkeistäni ja murtautuu sitten tänne. No, ei voi mitään. Toivon, ettei kukaan vie kustomoitua pääkallotietokonetta.

Hyvän boogien preliessee meni arvellenkin omia alarajoja hipoen. Syytän pizzan loppumista ja kirjoitussalin huonoa ilmastoa. Sain röörit ja pään tukkoon. YleX:llä oli eilentänään "mikä ei ainakaan ollut oma syyni" -päivä. Ajattelin, tottelisinko suunnitelmiani paremmin, jos kirjoittaisin ne tänne. Luultavasti en. Olen lukulomani muutamana päivänä ehtinyt koukuttua pariin uuteen YouTube-julkaisijaan. Hyvä minä.