ei tarvitse hävetä, vaikka luovan työn käynnistäminen vaatisi lasin viiniä

Muistin perukoilla on kevyesti havaittavissa viisikymmentä kertaa, jolloin tarina on alkanut siitä, kun olisi pitänyt jo olla nukkumassa. Viimeiset kaksi vuotta kyseisten alkusanojen esiintymistiheys on laskenut laskemistaan, sillä omassa kodissa nukkumaanmenoaika on äärimmäisen liukuva käsite. Pitkästä aikaa pitäisi olla nukkumassa! Eikä siitä edes kuuluisi iloita.

Muistin perukoilla pölyyntyy myös muistot merkinnöistä, joissa nautin sopivasta kiireestä. Jostain syystä myös kiire tuntuu ystävältä. Pitkästä aikaa. Kiire on aivan kaunis, ellei henki ole vaarassa. Lisäksi epäilen, ettei kauneutta vain ehdi katsella kuolemanhädässä.

Kun juna vei mut Keskimaahan edellisen kerran, otti se kyytiinsä myös erään toverini. Toverin mielestä oli hyvä ajatus lähteä kanssani aamujunalla tuntemattomaan kaupunkiin, kun pikkutunnit olivat tyrehdytäneet kaiken julkisen liikenteen omaan kaupunginosaan täällä. Jonain päivänä minäkin pystyn samanlaiseen avoimuuteen maailmaa kohtaan. Ennen kaikkea jonain päivänä mulla on aina taskussa ylimääräiset kolmekymmentä (kuusikymmentä) euroa seikkailua varten.

Keskimaassa haistoin ensimmäisen lupauksen kesästä. Menneenä suvena lihansyöjäkasvissa kanssani työskennellyt henkilö istui erään illan tuoksinassa seurassani uuden juottolan sohvalla (toim. huom. useamman juottolan vessajonon soisi ohjautuvan mukavalle sohvalle). Henkilö tuoksui kesältä ja abstrakteilta lupauksilta. Keskustelussa höyrysi luova ala ja punaviini. Itsensä kaltaisiin henkilöihin törmää usein, koska karkeasti ystävät valitsee yhdistävän samankaltaisuuden tai vastakohdan perusteella. Samassa kapakissakin kanssani oli lisää luovan alan rakastajia, nugettien ystäviä, lihansyöjäkasvin rakentajia, helsinkiläisiä, jyväskyläläisiä, normeiltaan epävarmoja, teatteri-ihmisiä, kimppavessailijoita, vaaleanpunaisten leivossateenvarjojen pauloihin joutuneita ystäviä ja vieraita. Jokaisesta riittäisi tarinoita ja jokainen ansaitsisi tarinan. Tänään tarinan sai kesäntuoksuinen henkilö, joka ensimmäisenä henkilönä maailmassani yhtyi mielipiteeseen punaviinin ja teen samasta tasosta henkisinä tunnelmanluojina.

On hassua, miten pitkänkin ajan päähän muistaa ympäröivät ajatukset. Kun mietin kiireitä, ympärillä oli ajatuksia elollistetuista niittykukista ja lokeista. Menen myöhemmin tänään viettämään vuosijuhlia pukukoodilla smart casual. Laitan kirkkaanvärisen ja lapsellisen mekon. Huolettoman jakun lisään pelkkää intoani lyödä leikiksi, koska kuinka smart ja kenen casual.

kaipuun kissaspesiaali

Olen mekkofilosofisesti erittäin hukassa. Narut eivät ole omissa käsissäni, en edes tiedä onko ne naruja vai nyörejä.

Lisäksi olen henkisesti erittäin hukassa. Paatuneenkin hellevihaajan mielen horisontissa siintää onnelan kesävihannot. Juuri näillä sanoilla. Kesä kurkkii helmikuun lopussa, ja olen siitä ihastuksissani, vaikka pitäisi ajatella jääkarhuja.

Sydänjuureni ovat pitkästä aikaa repeämäisillään halusta haistattaa edelliselle ajalle ja siirtää elämä vähäksi aikaa vaikkapa Pariisin pikkukaduille. Antaisin vallan mekkofilosofiselle pohdinnalle halvoissa hörhelöhelmoissa ja nauttisin jäätelöstä. "Yksi pallo suklaajäätelöä" on ainoa järkevä lause, jonka osaan ranskaksi tuottaa (lisäksi osaan kertoa, että oikeastaan lehmät ovat hienoja).

Yöradio käänsi veistä haavassa joinain menneinä pikkutunteina. Irina Björklund on ranskantanut levyllisen suomalaisia hittejä. Teen vielä kolme päivää myöhemminkin mielikuolemaa Pour Lauralle ja La vie est une fêtelle. Le rêve bleu on muuten ihana, mutta kun huomaan tavailevani ranskan päälle sinisten unien sijaan ginisiä unia, tulee kuolleen ohella vähän paha mieli.

Uusi polku hakkaili niveliä surutta. Influenssa hiipii raoista sisään salakavalasti. Koko päivän olen syönyt mustaherukoita mustikoina ja ruho lämpeni metromatkassa yli kolmenkymmenenseitsemän. Yhdessä maanantaissa meni kokonainen viikko, mutta on aika monta syytä hymyillä räkäsilmistä ja -korvista ja -aivosta huolimatta.

Kirjoitin pitkästä aikaa akustiseen päiväkirjaan huomatakseni, että elämässä on kolo. Kolo ei ole pahanlaatuinen, mutta saattaa aiheuttaa pito-ongelmia hurjastellessa. Maailmalla on runollinen meininki.

kun elämä on juhla

1. En osaa sanoa, koska maito on pilalla, ellei se vyöry kökkäreinä lasiin. Aamulattea nauttiessani saatan tietämättäni pedata mukavaa paikkaa iltaiselle pahalle ololle. Elän sillei vähän reunalla.

2. Jääkaapissa seisoskelee sitsailun jälkeisessä melankoliassa syntynyt jämäkakku, jota varten piti kuitenkin käydä kaksi kertaa kaupassa hakemassa kermaa.

3. Kissa yrjösi erittäin täsmällisesti maton valkoiselle raidalle.

4. Koska valkoisen huonekalumaalin tulee kuivua kuusitoista tuntia, ehdimme ylläpitää kiihkeää kisakatsomoa. Kissan kanssa kahdestaan.

vielä kerran kuolemitta

Mulle esitettiin kysymys, miksi edellisestä Instagram-päivityksestä on jo viikko. Jatkokysymyksenä, oonko kuollu. Edellisenä päivänä olin jo kertonut etten ole kuollut, vaikka en ole reagoinut mihinkään kahteen viikkoon.

Diagnosoin lievän luovan välikuoleman.

Inspiraatio on yleensä luokittelussani taruolento, mutta sen yllättäviin seikkauluihin toisaalla on hyvä vedota lievässä luovassa välikuolemassa. Luovuudella on liian paisuteltu merkitys yleisaistittavassa ilmapiirissä, minkä takia joudun lisäämään diagnoosiin aputermin lievä. Jotta voi harjoittaa edes lievää luovuutta, pitäisi arvostaa sitä mitä tekee tai miettii tai on mieltä. Joku tunteista pitäisi osata nostaa käsiteltäväksi. Ennen sitä istuskelen levähtäneen rasian kanssa lattialla ja odotan, että joku muu siivoaa, kun itse yritin jo ja olin huono.

Vitsi. Istun kissan kanssa sylikkäin tuolilla. Eilisellä estetiikan luennolla huppariin pukeutunut kulttuurintutkijamies kertoi, kuinka tuolit ja kengät ja katukivet ovat vain luomassa illuusiota, että ihmiset olisivat jotenkin irrallisia maailmasta, vaikka todellisuudessa viilaamme omiin linsseihimme. Olin jokseenkin ihastuksissani miehen meiningistä. Yleensä suhtaudun varauksella henkilöihin, jotka puhuvat maailmasta ja sen sisältämästä todellisuudesta, koska niistä on vaikea puhua toiselle henkilölle uskottavasti, ellei toisella henkilöllä ole mustaa aukkoa todellisuuslokerossa. Miehen uskottavuus nojasi perusteelliseen ymmärtämiseen. Heikommalla kuuntelemisella olisi alkanut pelottaa, mutta mä nielinkin kakomatta jutut kummittelun infrastruktuureista. Koska ne syötettiin pelkällä katselutavalla yliluonnoitta ja outouksitta.

Alan epäillä, että mulla on sittenkin jossain todellisuuslokeron nurkassa musta aukko pelkän ajelehtivan roskan takana.

Se laatikoista ja kauaksi rannalle jääneestä konkretiasta. Lähden huomenna junalla Jyväskylään katselemaan mäkiä ja järviä. Jos hyvin käy, ehdin leipomaan kakkua! Aion kerätä pahaa-aavistamattomien ystävieni puheesta erilaisia variaatioita tervehdyksistä tai persoonapronominien käytöstä, jotta voin myöhemmin liittää ne aineistoksi analyysiin. Maanantaina tulen junalla pois Jyväskylästä vain lähteäkseni sinne vielä kaksi kertaa ennen maaliskuun loppua.

Tänään retkeilen pohjoisessa Helsingissä.

solmuilla

Toiset henkilöt ymmärtävät olla hiljaa, jos sisällä ei lymyä ainuttakaan sanaa. Eräs pitkäikäisimmistä harrastuksistani on keksiä sanoja sanattomuuden ympärille, jolloin sanojen sisällöllinen arvo jää pieneksi, mutta onpahan yksi likainen voitto lisää.

Henkilökohtaiset voitot ovat muuten vähissä. Saavutan systemaattisesti vain puolet saavutettavasta ja murto-osan kaikesta saavutettavilla olevasta. Helmikuun saavutusmateriaali saa onneksi ollakin vielä vähäinen.

Aamumaidossa on häivähdys appelsiinimehua.

Tunnen musertavaa keskinkertaisuutta ihmissuhteiden kerän vieriessä ja parhaimmillanikin olen erittäin hidas. En ehdi tutustua kaikkiin, en ehdi keskustella kaikkien kanssa, en oikeastaan edes tiedä, mistä keskustella, kun samassa tilanteessa kohtaan kaksi toveria aivan eri maailmoista ja lisäksi yhden, jonka kanssa olen aikaisemmin vaihtanut kaksi sanaa. Jotta viettäisin tulevat kolme päivää täydellisesti henkisessä lukossa, suon ajatuksia myös kaikille niille tovereille, joita en ollut muistanut ollenkaan murehtia.

Kodin ilmassa puolestaan häivähtää vähän kissanpissa, koska kukaan ei ole vienyt pussia eteisestä haisemasta. Ehkä kaksi viikkoa mun on tehnyt mieli vain jutella mekoista ja tukkaruseteista, vaikka mekko- ja tukkarusettivarastoni kumisevatkin tyhjyyttään. Aikojen saatossa tapahtuu materian hiljaista häviämistä. Onnekseni voin kompensoida katoa, kun eräs pikayökylässä pistäytynyt ystävä oli ostanut kauniin sipsutusmekon. On edes jotain sanottavaa.

Lopulta. Pakkaan negatiiviset solmut taskuun ja menen etsimään onnellisia pakokauhuttomia ilmiöitä maailmasta, kunhan osaan valita yhden niistä kahdesta mahdollisesta maailman kohtaamiseen tarkoitetusta mekosta.

lyhyitä havaintoja ihmiskehosta

Kämmenen päkiät ovat kipeät, koska niillä ei oikeasti kuulu seistä. Jälleen joku sekoitti syntymämerkkini mustelmapusuun. Eräs teki ystävällisesti oikean mustelmapusun syntymämerkin alle havainnollistaakseen eroa.

Silmissä häivähtää kaino punaisuus, koska unien sijaan olin aamukahdeksalta nauttinut vain junaa odottaneen toverin seuraa ja eineshampurilaisen (koska tässä kaupungissa perjantain ja lauantain välisenä aamuyönä ainoa saatavilla oleva ruoka on einestä tai grilliä. tosin tilanne voisi olla kaoottisempikin). Solut huutavat brunssia. Croissantteja, papuja, rypäleitä, tomaattileipää. Käsivartta kiertävät edelleen vihreät menomaalaukset, mutta valotikkuja on vielä jäljellä.

(seuraavaksi sallitaan luultavasti kaksoispassiivi)

(harjoitteleva radiojuontaja on vähän liian ilkeä ollakseen miellyttävää kuunneltavaa)

hermostuksetta itään

On joko suunnaton kiire tai liian tyhjää aikaa. Tarinat tuntuvat vähäisiltä, vaikka oikeastaan uusia juttuja on kertynyt pino. Joko eivät ole tarpeeksi tärkeitä tai sitten ovat niin tärkeitä, että kunnioitan jutuniskijöiden oikeutta omiin yksityissektoreihinsa. Omat jutut on pääasiassa jo vähintään kerran kuultuja. Tein hienon kuvan yöpöydästä, muttei sitä voinut liittää mukaan mobiililaitteella.

Moni ihminen on päässyt niin lähelle, että pelkään kertovani liikaa vanhoja tarinoita. Kaikki sadat päivittäiset muilta kuullut tarinat häkellyttävät niin, ettei tarinarööri pysy kontrollissa, vaan haluan yrittää antaa edes jotain vastineeksi. Keskiviikon suurin uutinen fennistiyhteisössä oli alkaa tekemään. Kaunista. Ilmiöt ovat ihania. Jäätelön ääressä osa tunnusti vivahde-eron kahden eri infinitiivin välillä.

Söin tänä vuonna Runebergin tortun päivän kunniaksi. Aattona kävin alusvaateostoksilla todistamassa ja puuhailemassa viuhahduksia. Juhlimme Runebergia, toisiamme ja itää karaokessa muutama tunti sitten. Helsingissä ole enää metroasemaa, jolla en olisi ollut minäkin. Asiakkaana. Kaikki asemat Kulosaaren itäpuolella ovat todellisuudessa metpoasemia, koska ne ovat melkein yhtä idässä kuin Moskova, missä metron kohdalla lukee metpo. Latasin puhelimeen kyrillisen kirjaimiston, jotta Instagramiin saatiin lisättyä ersänkielinen aihetunniste. Söin myös falafeleja viehättävässä turkkilaisessa vilkkaan tien vieressä, jotta tiellä kulkevilla ihmisillä olisi hymyjä, joita säikkyä.

Kunnioitus on sittenkin pienempää kuin uhkasin. Tykkään lähiöistä ja tykkään edelleen ihmisistä (viel enemmän ihmisistä). Luonnoskirjaan on ilmestynyt jonkun muun taiteilemia tissipiirroksia. Luulin suurentelevani asioita, kun ne tuntuvat ulos tultuaan valtavilta, mutta oikeastaan olenkin vain pienentänyt niitä hieman mahduttaakseni ne pään arkistoihin. Ei tullut niin kauniita sanoja, etteikö kuva olisi ollut paikallaan ([insert my instagram here]).

Kiinalaisten vuodenvaihteessa taivas täyttyi kimalteesta ja raitiotievaunun roskakorista löytyi käyttämätön ranskanleipä.