passiivihko (minä)

"Istun epävarmassa mekossa keittiönpöytäni ääressä ja oon täynnä onnellisuutta. Sukkahousut on vain toisessa jalassa, kynttilä valuttaa pöydälle ja radio rätisee. Oon täydellisen kesken jokaisella mitta-asteikolla, muttei se haittaa tässä onnellisessa pilvihetkessä."

t. viimeisin lauantai, hetkeä ennen tanssimista aamuun asti

Jostain syystä liitokset natisee, eikä rationaalinenkaan epäonni oikein mahdu näkökenttään. Hurmaannus ei ole aivan yhtä suuri kuin viime viikolla, jolloin päivissäni vieraili onnenkantamoisia, sellaisia naamoja, joista mä tykkään.

Tällä viikolla olen varjellut onnea itseltäni salaa. Passiivisuus pysäyttää hetken mukavasti sillei ku tulppa tiskiveden. Tulppa vuotaa tosi hitaasti ja vesi haalenee, mutta kaukaa tarkkailtuna tilanne näyttää stabiililta. Stabiili on tosi ok ennen kuin on henkisesti valmis ottamaan vastaan uuden pyörityskauden. Ei tekstiä, ei kuvaa, ei kommentointia, ei ehdotuksia.

Toimijoiden määrä ei kasva lineaarisesti:

tehdä
teettää
teetättää
teetätyttää
(teetätätyttää)

Ei voi kuljeksia ympäriinsä kostelemassa.
Vaikeustaso sudokuissa kasvaa ainakin tähdellä, jos on kaksi ratkaisijaa.
Koira koostuu koiramolekyyleistä.

Päivät ovat tasaisen kauniita, ei ole todisteita. Pidän paikkakäsitteestä luovat tilat. On miellyttävää fiilistellä luovuutta sellaisen terveellisen etäisyyden päästä. Kävellä postiin ja hakea laulukirja. Anaforinen nolla ja tavallinen nolla menevät sekaisin, enkä ole enää yhtään varma mikä on passiivi ja mikä vain passiivihko. (

)

Ei nollat oikeasti mene sekaisin mutta ovat kyllä.

takaperoisia pikkuhetkiä kissan ja mun elämässä

Ajan kokemus ei ole erityisen lineaarista eikä mukavasti minuutista toiseen pyörähtävää ikuista liikettä. Se on enemmän sellaista kiviin ja kuoppiin kompastelua, oman naaman putsailua ravasta, matkan jatkamista, mutaan makaamaan jäämistä, ehkä muutamia hyviä eväshetkiä ja hienoja kiviä tien reunasta taskuun.

Juttuihin hukkumista.

Luulen, että tulisi olla olemassa satuja Kissan ja Kukkiksen seikkailuista. Kissa ja Kukkis olisivat ylimmät ystävykset, ellei Kissa söisi Kukkiksen oksia sitä mukaa kun niihin ylettyy ruokapöydältä. Kävimme Kissan kanssa vakavaa keskustelua kavereiden pureskelusta.

Satuvalot, V-S ja Kukkis.

Toteutin Paras (ja Ainoa) Sisko -rooliani seisoskellen pakkasvaatteet ympärilläni pienessä ja mieltä kainosti kuumottelevassa putiikissa odottelemassa varmistusviestejä siskolta, joka oli jättänyt Unelmiensa Mekon™ siihen putiikkiin käydessään täällä reissulla. Harmi, että Unelmien Mekkoa™ löytyi kahdesta väristä, eikä sisko ollut vielä päättänyt, kumpi väreistä olisi Unelmampi™.

(hauska fakta -aika! merkki-ikkunassani on kolme suosikkia: ♥, ø ja ™, koska rakastan, teen morfologisia selvityksiä ja nimeän keski-ironisia asioita tuotemerkeiksi)

Etsin erittäin täydestä Lidlistä raejuustoa, joka oli kerran jo nenän alla. Löydettyäni ne toinen nainen keräsi kaksi viimeistä purkkia omaan koriinsa. Nenän alta. Kirosanat sensuroitu.

Unohdan aina mikron oven selälleen ennen kuin yritän käynnistää sen ensimmäisen kerran. Sydän muljahtaa elintovereidensa ympäri, vaikkei mikroaallot lähdekään liikkeelle ovi auki.

Tein suunnilleen maailman parasta kasvissosekeittoa sunnuntaimarketin ja omien kaappien valikoimasta.

Lohdutan huonosti. Osaan kuunnella tarkasti, mutten osaa pukea sisälle muodostuvaa rakkautta ja lohduttavuutta oikeiksi sanoiksi. Tekojenkin kanssa on vähän niin ja näin. Ajankohdat ja esiintymistiheys ovat mielivaltaisia. Umpimähkäisiä. Epäsäännöllisiä.

viimeinen jalka eilisessä

Radiolla on vanhuudensairaus. Se menee rätinästä sekaisin vähän väliä. Sitä pitää malttaa olla hakkaamatta, sillä ikuisuuksien mittaisten muutamien sekuntien jälkeen se muistaa taas kuinka olla rätisemättä. Raukka. Olen vähän sen selän takana haaveillut uudemmasta ja näpsäkämmästä.

Hyviä kertomuksia syntyy aamuista, joina ei herää kotoaan. Silloin on yleensä tarinasyy, miksei. Aurinko tekee kaikista asuinalueista kauniita. Korvennuin hetken aikaa halusta perustaa pieni koti suunnattoman kerrostalon yläikkunan taakse. Metroaseman kapeat liukuportaat rätisivät myös ja hölmö pulu keikisteli lampussa. Olen marssinut eri lähiöhommissa valloistusmielellä: laulanut Tinakenkätyttöä karaokebaarissa ja Päivänsädettä ja menninkäistä bussin takaosassa vieressä istuvalle pikkulapselle, juonut ykköskaljaa opiskelijasolussa, kuunnellut lapsuuteni punk-suosikkeja, eksynyt Puistolaan, ladannut puhelimen akkua Valintatalossa, ajellut lähijunalla ja syönyt tarjousnugetteja. Aina vain haltioidun ihmisistä enemmän ja enemmän. Uusista ja vanhoista.

Samalla kun aika kuluu, mä vaan saan lisää. Elämässä on ihan reilu meininki.

Ei mitään sanottavaa, vaan muisteltavaa ja tämä sanayrjö. Maistoin ensimmäistä kertaa halvan kahvin kuppilan punaviiniä. Lämmitti sielua, muttei korvannut pipoa pakkasella. Mietin kuinka paljon voi olla zen saavuttamatta mielenrauhaa. Hulinaa on niin paljon, etten tiedä miten päin malttaisin odottaa sitä kulloinkin saapuvaksi. En saanut juotua kahvia tänään. Se ei kertakaikkiaan suostunut siirtymään elimistön sisään oraalisesti eikä mustalla magialla. Värilliset jouluvalot lähtivät pikkujouluihin lainaan, joten nautin hetken aikaa monokromaattisesta maailmasta. Hei.

säärejä

"Kynttilät lautasella sammui, ja samalla mun into kaikkeen tuotteliaaseen (haluun vaan mennä ulos katsomaan lumisadetta). Osa menneestä tulee kuitenkin laittaa sanoiksi, ettei se lakkaa olemasta. Sain juustoni takaisin terveenä."

Näin tunnelmallisissa merkeissä aloin pontevasti kertoa juttua, ehkä kolme päivää sitten, ehkä neljä, milloin se lumi satoikaan. Aika on asettunut jotenkin merkityksettömään asemaan, kun deadlinet vasta hakeutuvat paikoilleen. Riittää, jos tietää mikä on huomenna ja mikä tänään. Itselleni tyypillisenä pysyen haluaisin puhua loppumattomasti enkä kertoa mitään. Mahaa rutistaa vähän, mutta pää tuntuu löyhemmältä kuin aine. Se leijailee jouluisissa meiningeissä edelleen sopivan välimatkan päässä.

En oo koskaan -listani lyheni jälleen. Vietin ensimmäiset hetkeni sihteerinä kokouksessa. Maailmasta paljastui uusia sfäärejä. Säären ja sfäärin erottaa vain yksi f, mutta ne käyttäytyvät taivutettaessa hyvin eri tavoin. Kotiin palatessa kassissa oli mustia papuja, fetaa ja tuorejuustoa.

En kuulemma aina ymmärrä käytännön elämää. Yleensä mä ja käytännön elämä kyllä eletään sellaisessa intohimottomassa, mutta yhteisymmärtävässä suhteessa. Nyt suhde rakoilee ihan vähän, koska todellakin luulin, että kolikkopariston saa mistä tahansa pikkumarketista, joka on auki vaikkapa yöllä (jolloin on otollisin aika markettiasioille, tässäkin kohtaa mulla on käytännön elämän kanssa vielä vähän tekemistä). Kaksi päivää kuivunutta kolikkoparistoa takin taskussa kuljettaneena olen edelleen ilman uutta.

Ajattelin, ettei ole mitään sanottavaa. Kissa on laihtunut, minä en. Tässä kuva kissasta:

mandariinimiehen matka tää

En ollut pitkään aikaan ottanut kuvaa omasta naamasta. En ollut vielä kertaakaan ottanut kuvaa uusista jouluvaloista. Nyt on, uusi kalenterikin. Tukka on ollut samalla myrskyllä nyt jo neljä kokonaista päivää. Viides taitaa olla tulossa, ellei myrskyyn epäiltävästi syntynyt sivilisaatio ennen yösuihkua paljasta itseään. Kolmantena päivänä lisäsin kaksi pinniä.

Runosuonessa tuntuu selkeää painetta, koska kävin Kujalla paahtiskesteillä ja eksyin lukemaan jutturunoja lattialta. Olin jäätelöannoksen verran vegaani. Unohdin juustoni jääkaappiin (jos joku haistaa sen siellä jääkaapissa, niin se on mun eikä Kujan, joka suoriutuu erinomaisesti vegaanisesta tammikuusta!).

Keskiviikkona harhailin Stockmannilla yli kaksi tuntia yrittäen tuhlata joitain kymmeniä euroja lahjarahaa. Epäonnistuin surkeasti. Kaikki oli kovin ahdistavaa, ensimmäinen ihana mekko olisi maksanut neljäsataa euroa, toinen tuhat euroa, kolmas vain kaksisataa. Liukuportaiden päässä pikkulapsi pyöri akselinsa ympäri kattoon tuijotellen, jolloin totestin, että on aika poistua ennen omankin aivon sulamista. Poistuessani mulla oli kädessä alennussukkahousut.

Metrossa liikutuin lähes kyyneliin kuunnellessani Mandoliinimiestä. Pieni mandoliinimies sisälläni tanssi sen tahtiin, enkä mä halunnut keskeyttää sitä, vaan kuuntelin uudestaan. Toisen kerran jälkeen peittelin pienen mandoliinimiehen ja haaveeni täyttyi mandariineista. Tänään näin auringon!

kangerrellen

Kaikki on hieman kankeaa. Ensin luulin sängyn halaavan mua tänäkin aamuna niin tiukasti, ettei mikään ylösnousemusyritys johtaisi haluttuun lopputulokseen ja vaihtuisi yrityksestä merkittömään. Onneksi ymmärsin aamupäivän puolella, että mua odottelee keittiössä kotiin pysyvästi palannut mutteripannu sekä pussissa vähän liian kauan aikaa sitten jauhetut pavut. Nyttemmin kuningatarpuuron ja parin latten jälkeen mietiskelen sängyn kehnoja taitoja takertua.

Laitoin loppiaisen kunniaksi viimeisimmät jouluvalot. Tämä tupa on täydellisen sekaisin, henkisesti ja fyysisesti. Suunnittelin vieväni Itäkeskuksen kimaltelevan valobambin ja tuovani sen parvekkeelle lehmän korvikkeeksi.

Eilisen illan lähitulevaisuusrungossa oli luonnosteltuna kirjoittelua, siivoamista ja yks sateinen pururata. Mutta tiistai-illat ovat äärimmäisen herkkiä yllätyspuheluille, jotka leikiten johtavat Kallioon. Saksassa räkälän käsite on kuulemma kauniimpi kuin täällä. En ole koskaan käynyt Saksassa, mutta uskon nuhjuisuusrajojen olevan siellä korkealla. Eräässä oli kulkukoiria. Vannoin, että jos joskus perustan oman räkäläni, adoptoin sinne kaikki alueen kodittoman kissat, koirat ja kyyhkyset. Drinkkilistalle lisään antihistamiinipaukun. Tässä kaupungissa kävelymatkojen päissä ovat pienet kellarikuppilat, joihin täytyy osata mennä tavallisesta ulko-ovesta, ruotsinlaivaa muistuttavat karaokemaailmat sekä pikkukolot, joista kylähullut patistetaan pois vetoamalla miesten iltaan.

Opin paljon uutta. Lahjoitin pyhien miesten päivästä asti takkini taskussa muhjuuntuneen tulitikkurasian tulta kaipaaville kaduntallaajille. Sitä ennen sytytin niillä kynttilän kellarikuppilassa, jossa oli maailman hienoin joulukuusi ja seinällä palanen metrokarttaa.

Jyväskylä-pöhnä on vielä vahvana korvien välissä. Ei kaipuuta, vaan olopaikan vaihtumisesta häkeltynyttä henkisen maailman tasapainoa. Se näkyy valitettavasti tarinoissakin. Laitoin Turusta mukanani tulleet kameran osaset niin hyvään talteen, että se talsi on nyt hukassa.

Kaikki on todella kankeaa.

reissukissan ihmeellinen maailma

Vaihtuihan se! Vuosi ja samassa hötäkässä muutama päivä. Ilotulitteista kajasti sumun takaa pääasiallisesti vain harmaita välähdyksiä, mutta mulla on puhelimesssa muutama sellainen kuva, jolla todistetaan kaupungin ilotulitus olemassaolleeksi. Ihanaa tähtipölyä: on ihmeellistä, kuinka aine syttyy, palaa, räjähtää ja muuttuu tähtipölyksi. On myös ihmeellistä, kuinka yli kaksikymmentä ihmistä mathui juhlimaan kolmeenkymmeneenkuuteen neliöön (epäilen kyseessä olevan sama ilmiö, minkä kemian opettaja muinoin esitti: vettä ja jotain alkoholia sekoittaessa molekyylit asettuu limittäin ja vie vähemmän tilaa! niin ihmeellistä) ja kuinka huimasti niistä kaikista ihmisistä tykkään. Niin että yli pursuaa. Rakenneltiin itse improvisoiden juhlajuomaa kylpyhuoneessa salaisten neuvonpitojen hengessä. Ensimmäisen nimeksi tuli Manala ja toisen Keski-Suomen Sairaanhoitopiiri. Aloitettiin vieraskirja ja harrasteltiin pikkutuhmuuksia hyvässä hengessä.

Olen tehnyt alkaneesta vuodesta itselleni pelin ja ihmiskokeen. En ehtinyt lähettää viittäkymmentä suomalaista bändiä takaisin Nytille, ennen kuin oli liian myöhäistä. Hain postista paketin, jolla kamera matkusti takaisin luokseni Turusta. Tekosyy Instagram-kuville tärkeissä teksteissä lakkasi olemasta.

Keskimaassa kävely on ihmeellistä. Sitä kävelee kilometrejä. Viime yönä kävelin sillantakaisesta maasta takaisin suurkaupungin sykkeeseen vietettyäni rakastettavan pikkujuhlan. Myöhäisen joulun pukilta saamani tylypahkapaidan päälle läikähti inhimillistä punaviiniä, mutta onneksi kaapissa oli suolaa ja hanasta sai vettä. Adoptoin hienot pikkuhousut.

Toisena yönä kävelin jostain muualta. Eräs pupu rukka oli vaihtanut jo talvikarvoihin. Mustalla tiellä valkoinen pupu näkyy aika hyvin, vaikkei mulla ollut edes silmälaseja. Elokuvateatterissa mulla oli ensimmäistä kertaa silmälasit elämyslasien alla, nenäni oli porautua irti, mutta haltiat näyttivät hyviltä.

Seikkailuni täällä päin alkaa olla pulkassa. Pakkaan pulkan sukulaisten kyytiin huomenna, sillä lumetta on paha pulkkailla takaisin etelään. Vain yksi suunniteltu pikkujuhla jäi viettämättä, vaikka epäilin äitin muuttopuuhien syövän kaikki ympäristöään tarkkailemattomat juhlat. Aion viettää senkin juhlan, kunhan seikkailut jatkuvat taas. Ja vaikka tänään puuhaillaan vielä, katselin jo eilisen päivän himmentymistä ja vilkkuvia kaupungin valoja tornissa. Pakotan muut kanssani samaan seesteiseen olotilaan kertomalla, kuinka hienosti veljeni puhui reikämuroista:

"Reikämurot luovat illuusion siitä, että olisi paljon muroja, vaikka niitä ei todellisuudessa ole."

Reikämurot ja jugurtti eivät mahdu samaan suhdeteoriaan.