27. päivä

Yritin ottaa kuvan TÖRKEÄN suuresta kuupallukasta, mutta parvekkeen lasi oli jumissa, eikä kaikki muukaan ollut aivan kohdallaan. Mutta se oli iso! Oli varmasti.

On välihuutelun paikka. Aivohuuhtelun. Jälleen päivät ovat kulkeneet kiiresumussa. Kirjoittelukiireet vaihtuivat ennakkotehtäväkiireiksi. Kirjoittelukiireet oli siinä määrin miellyttävämpiä, koska piti osata vain päästäkseen läpi pakollisista aineista (olen kyllä pääsemässä läpi varmaankin ja ihan nätisti vielä, ei sillä), sai välillä olla sitä mieltä, että nyt ei jaksa. Ennakkotehtäväkiireessä ei riitä, että kuuluu enemmistöön, joka pääsee läpi. On kuuluttava vähemmistöön, joka pääsee sisään. Jos antaa lungin tulla, saattaa tehtävä jäädä yhtä puolitiehen kuin koulupaikan saavuttaminen.

Nolo tennarikuva todistamaan kevään ensimmäistä tennaripäivää. Hyvät tennarit taitaa joutua vaihtoon viimeistään kesän jälkeen, koska niissä alkaa olla enemmän liimaa ja paikkoja kuin alkuperäistä kenkää.

Tätä naputellessa on vielä 27. päivä. Oikein hyvää 27. päivää kaikille! 27. päivissä on jotain erityistä. Maaliskuussa silloin on kulunut jo tovi omista syntymäpäivistäni, samoin hyvän ystäväni syntymäpäivistä. Tomu on ikään niin laantunut. Luonani kävi kynnelle kykeneviä kamuja nauttimassa sokerista ja vähän myös toistensa seurasta. Olin kerrassaan huumaantunut illalla siitä, että minulla on paljon kamuja sekä siitä, että sain oikeasti myös lahjoja! Yhden lahjan sain tänään (27. päivä) vasta, mutta sitä kannatti odottaa.

"Onko sulla mulle numeroita..." *helman hiplailua ja katseen väistelyä*
- Mitä?
"Onko sulla mulle esseestä numeroita..."
- On mulla.
"..."
- Haluutko kuulla?
"En mä tiedä..."
- Et tiedä.
"Nii, haluunko mä kuulla?"
- No mitä nyt kukakin haluaa kuulla...
"Ähh..."
- Noh?
"Menikö se hyvin?"
- No, mikä nyt kullekin on hyvin...
"Ähh..."
- Noh?
"No okei kerro vaan... Sitte..."

Olen vältellyt kaikkien alustavien tulosten kysymistä, etten masentuisi. Erityisesti äidinkielen kohdalla visioin itselleni tuskan, joka seuraisi huonoja uutisia, joten en käynyt kysymässä. Tänään kuitenkin puolivahingossa kävin edellisen keskustelun esseeni alkutarkastaneen opettajan kanssa. Palkinnoksi kaikesta stressistä meitsin essee lähti täysillä pisteillä YTL:än huomaan. Mieltäni ei oikeastaan varjosta se, että suuret sankarit palaavat usein pienempinä takaisin, koska ainakaan en kirjoittanut pahasti alle omien tavoitteiden. Olen niitä lapsia, jotka kokevat onnen tunnetta esimerkiksi hyvästä meiningistä koulutyön parissa. Kiusallista. Niin on myös loppuun lisäämäni kissapaketti kuluneilta päiviltä.

analysoi ja tulkitse

Yksi mun suosikkityypeistä on ehdottomasti se, joka käy naulaamassa julisteita niille tarkoitettuun seinään. Se on tärkeää työtä. Oon itseki harrastanu sitä. Ikkunan alla olevaan seinään käy monet julistemiehet naulailemassa, mutta yhdellä on reppu ja parta. Luulen ainaki, että sillä on parta, mutta mulla on harvoin silmälasit keittiössä.

Kävin tänään helluntaisalissa eväsretkellä. Toverini sanoja lainaten, olo on "väsynyt mutta onnellinen". Ajattelin ylioppilaskisojen kunniaksi kirjoittaa elämäni ensimmäisen kuvaesseen. Nähtäväksi jää kannattiko riskinotto vai oliko se pelkästään hölmöä. Yli puolet kisoista suorittaneena voin alkaa yleistää: mä viihdyn niissä. Olen aamusta assti hyvällä tuulella ja rakennan eväät viimeisen päälle hyviksi. Tänään hitiksi muodostui manteleita ja rusinoita sisältänyt seikoitus, jota haukuttiin huonoksi valinnaksi vielä aamulla. Hah, ei ollut.

Muutenkin rakastan monimuotoista eväskulttuuria. Eväs on tapa syödä ruoka jossain muualla kuin ilmeisessä tilanteessa ja paikassa. Koska tilanne ja paikka ovat erilaiset kuin normaalisti, eväs maistuu aina tavallista ruokaa paremmalta. Suosikkejani eväsmuotojen saralla ovat kisaeväät, talviurheilueväät, leppoisan kesäpäivän eväät ja kotieväät. En söisi ruskettuneita banaaneja kuin evääksi. Ruskettuneillekin banaaneille tulee antaa mahdollisuus.

Tänään dataan, en mene käymään abitreenisivuilla, juon oikein paljon teetä ja mietin tulevaisuutta historian sijaan. Kissakin on äitilässä hoidossa.

pakastevihreä

Eilen upposin jonnekin aikaan, kun lähdin yötä vasten käymään läpi suunnatonta vuosien saatossa rakkaudella kerättyä tavarakokoelmaani. Radiolla oli keskiviikko-torstaiseen tapaansa toiveiden yö, eli sieltä soi omituisia kipaleita, joita yötyöläiset ja -kyöpelit haluavat kuulla. Tykkään melkein kaikista niistä.

Siksi oli kuitenkin vaikea herätä tänä aamuna. Keskelle kesken jäänyttä kaaosta. Kerron kaikille, kuinka viihdyn kaaoksessa, kunnes päästän jonkun käymään. Silloin murut, roskat ja likaiset astiat näkee aivan uusin silmin.

Luulen, etteivät kaikki Isot Ihmiset muista enää, millaista oli olla opiskelija. Se oli sellaista, kun ei ollut varaa robottipölynimuriin. Tänään toinen iltapäivälehdistä ja radio kertoivat mulle, ettei kaikilla Isoillakaan Ihmisillä ole varaa sellaiseen. Eikä lääkkeisiin. Minä kävin apteekissa ostamassa Humektania, mutten ottanut siitä kuvaa.

Ruuasta otin kuitenkin taas kuvan, koska itse tein! Ja katoin. Tänään vuorossa oli seitiä ja pakastevihreää sisältävä mössö. Tosi syvältä lautaselta, ettei lämpö mene harakoille. Syvät lautaset ovat myös opiskelijoille tyypillisiä. Ei oo muuten kallis mössö! X-tran seiti ei paljon maksa. Luultavasti Thaimaassa joku kalastaa niitä mulle tahtomattaan liian pienellä palkalla ja kala sisältää myös hevosta. Sain tänään viimeisen kirjan, jolla valmentaa itseäni tuleviin koitoksiin.

Päivä kaksi: Otan edelleen kuvia kissasta. Osa niistä onnistuu ja toiset ei.

Turmio on sinetöity, jos elekrtoniikka sisältää "taidesuotimeksi" kutsutun toiminnon! Tän suotimen nimi on Surullinen Ja Murheellinen Vaikka Hymyilee:

yön hiljaisuudessa

Toivoisin, ettei jokaisen tytön blogissa olisi kursorin perässä valuvia tähtiä. Ei siksi, etteivätkö ne olisi hienoja tai ettenkö jäisi leikkimään niillä, mutta tässä tietomasiinassa on niin vähän ytyä, että se alkaa narisemaan liikkuvista kuvista. Edes gifejä en saisi katsella!

On hämmentävää huomata jättävänsä pilkut käyttämättä aina jossain. Se menee kausittain vähän, mutta kuten kaikissa normaaleissa talouksissa, ei kaikille riitä koko ajan kaikkea.

Pilkuksi I:n päälle laitan tähän loppuun ihan paikoillaan pysyvän kuvan omasta rekkailutukastani. Ajalta ennen synttärilahjaa ja siivousta. Siivousta en ole edelleenkään tehnyt.

olen puoleni valinnut

Seuraa nolo avautuminen.

Sellainenhan sieltä paketista paljastui! Arvoin pitkään keskenäni, uskallanko edes mainita laitteen vaihtumisesta. Laite on kuitenkin mielestäni yksi kauneimpia omistamiani esineitä, joten en loppujen lopuksi mitenkään olisi voinutkaan malttaa olla laittamatta sen kuvaa tänne. Tämä päivä on kulunut pitkälti itsekseen hihitellessä ja tällainen ilme naamalla: ( :] ). Tästä alkoi matkani kohti parempia kuvia ja huonompaa loppukevään koulumenestystä.

Ihmisen alitajuinen itsesensuuri on kyllä mielettömän toimiva. Onneksi tämän blogin toinen nimi voisi olla Paskablogi, joten seikkailun alkuvaiheetkin on aivan laillista tallentaa tänne ihmisiä ja itseäni viihdyttämään.

Yllä on ensimmäinen kameralla otettu kuva. Olisin laittanut sen tänne, vaikka se olisi ollut vielä tätäkin turhempi. Muokkaaminen on turhaa, jos kuvat ovat lähtökohtaisesti jo tarpeeksi hölmöjä.

Tällai yksinasujana ei ole kamalasti vaihtoehtoja kuvauskohteiksi. Oikeastaan niitä on kaksi: kissa ja oma naama. Vaikka ihmiset monesti katselevatkin mieluummin toistensa naamoja kuin eläinkuvia (tai internetin kulta-aikana ne voivat olla jo lähes tasavertaisessa asemassa), itse koen tosi hauskaksi sen, että saan lopultakin kissasta kuvia, joissa se ei näytä pelkältä möykyltä. Kuva maalipurkeista oli järjestyksessä toinen kuva, alempi taas tahattomasti hauskin.

Tästä ei nyt sitten ole enää paluuta entiseen. Blogi täyttyy höpinöillä, jotka kaikki kameran omistavat ovat käyneet läpi jo monta vuotta sitten. Samoin olen itse, mutta saan suurta tyydytystä voidessani höpistä jälleen. Olen virallisesti valinnut puoleni tässä ikuisessa sodassa Canon- ja Nikon-tyttöjen välillä. Musta tuli Olympus-tyttö.

Uusi tunniste on omistettu Pirinalle.

elämäni parhaat ranut

Alan ilmeisesti olla sujut tämän kirjoittelumestan kanssa, koska en ole enää ahdistunut blogikirjoittamisesta. Metatekstiä tuotan edelleen hirvittävän paljon, mutta sen siitä saa, kun on asunut tässä taiteellisten pikkutyttöjen ja -poikien valtaamassa maailmassa. Henkisesti alan valmistautua kolmanteen lukijaan. En tiedä vielä kuka se on, mutta mulla on pari hyvää kandidaattia.

Tällä viikolla olen ajatellut hauskaa sattumaa, mikä olisi vielä huvittavampi, jos pitäisin edelleen kaksi blogia sitten blogiani, jossa taka-ajatuksena oli pohtia kotikaupunkini rajoittumista vain yhdelle kadulle. Mun elämä ulottuu tällä hetkellä hyvin vahvasti vain yhdelle kadulle. Kyse ei ole samasta kadusta kuin silloin, vaan yhdestä korttelia ylempänä. Käytännössä yksi katu on kuitenkin teoriassa ja kartalla kaksi katua. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi tien nimen voi mielivaltaisesti vaihtaa kesken matkan.

Tänään opiskelin vuosien 1939-1944 tapahtumia Suomen ulkopolitiikassa. Kuinka paljon pyssyjä saatiin keneltäkin ja kuka oli kenenkin kaveri. Samalla kävin leppoisaa tekstiviestirupattelua pommikenttää viritelleen SuomenMaanPuolustajan kanssa.

Kisu lueskeli mun kanssa saman viltin alla lämmönsäästösyistä.

Niin! Kokkasin tänään taas! Olen ilmiselvästi kulinarisesti kekseliäimmilläni kahdeksan jälkeen illalla, kuten kaikki suuret taiteilijat. Illan valinnaksi päätyi TÄRÄRÄRÄRÄ: ranut! Eli ranskalaiset eli/tai lankkuperunat riippuen vähän siitä minkä muotoisia niistä tekee. Siinä itsessään ei ole vielä mitään kovin erikoista, teen ranuja aika usein, koska peruna on Halpaa. Tällä kertaa menin  kuitenkin vaatimattomana tyttönä paukaisemaan ELÄMÄNI PARHAAT RANUT. Maukkaita ja rapsakoita. Onnettomuus ja onni siinä olivat, että olen täällä aivan yksin syömässä niitä. Haha.

Kyllä, uuni on ihan yhtä likainen kuin se oli pizzapäivänäkin.

Matkani lumisateessa reeneistä kotiin sai yllättävän mutkan postin kautta. Laatikko sisältää puolet fuusiolahjastani. En ole hankkinut mitään erityistä synttäreillä viime vuonna enkä viime jouluna. Uusiin synttäreihin ja kisojen loppumiseen se tulee vähän ajoissa. Palaan sen pariin kuitenkin vasta sitten, kun toinenkin puolisko saapuu mun luokseni!

reseptimaanantai

Saatan ihan oikeasti innostua opiskelusta vielä ennen kuin kaikki kisakemut ovat ohitse. Kulunut ilta on soljunut mukavasti tuijotellen dokumentteja Venäjän keisareista ja toisesta maailmansodasta. Illan taittuessa pikkuhiljaa yöksi, olen tyytyväisenä täyttänyt kirjanmerkkikansion ranskankielisillä vaateblogeilla. Loputkin ennakkotehtävät ovat saapuneet ja toinen kisa pyöräytetty käyntiin.

Luulen, etten suinkaan ole ainoa henkilö, joka tähän aikaan vuodesta taistelee omaa saamattomuuttaan vastaan. Mulla on sen verran hyvä tilanne, että sentään pieni kiinnostuksen poikanen kaikkeen luettavaan asuu päässä. Saamattomuus sen sijaan kisailee megaluokassa. Yritän keksiä hyviä keinoja jymäyttää saamattomuutta ja ujuttaa oppimateriaalia tekemättömyyden sekaan.

Aina satunnaisesti mä pysähdyn ajattelemaan, pitäisikö kirjoittaa jostain yleisesti tärkeästä. Yleensä ajattelen sitä ihan ääneen.

Tänään raahasin itseni täältä kolosesta ihmisten ilmoille päivänvaloon. Kävin koululla syömässä kalakeittoaamiaisen ja juttelemassa vakavia jostain keskeneräisestä maalausprojektista, joka makoilee paraatipaikalla meidän olohuoneessa. Onneksi irtisaamani uutiset olivat lohduttavia, eikä projektin täydy edetä ennen huhtikuuta kovinkaan paljon.

Projektia ajatellessa mietin, kuinka voisin siirtää vanhasta blogista sitä koskevan materiaalin tänne portfolion kasaamista sekä muodikkaan ja kiinnostavan sisällön toivossa. Perillisteemalla jatkaakseni haluaisin edistää hyvin alkanutta ruokablogistin uraani.

Näin herkullisen näköisen mössön tekeminen vaatii vakaata kättä sekä laktoositoleranssia!

PROTEIINIPITOINEN AIVOMÖSSÖ

1 prk maitorahkaa
2 rkl leseitä
1 dl mustikoita
1 kippo

Lusikoi kippoon puolet maitorahkapurkillisesta. Lisää mukaan n. 0,5 dl jääkaapin raikkaita mustikoita mehuineen sekä ripaus eli noin ruokalusikallinen vapaavalintaisia leseitä. Sekoita hyvän väriseksi ja nauti. Toista sama uudelleen nyt lopun maitorahkan kanssa, koska et tullut kylläiseksi puolikkaalla annoksella.

Ja hintaa tuli rahkapurkin verran, mikäli pakastimessa on vielä jäljellä jonkun ystävällisen ihmisen viime kesänä poimimia marjoja! Kyllä palautui ♥

maailma muuttuu

Taannoinen Harjun-reissuni tarjosi kurkistuksen jonkin eläimen jälkiin.

Tässä, kuten edellisessäkin merkinnässä on tarkoituksella sama kuva kaksi kertaa. Edellisessä merkinnässä niitä on kaksi, koska alunperin vahingossa latasin niitä kaksi. Tässä niitä on kaksi, koska yritän selvittää, missä muodossa kuvat kannattaa tänne ladata. Voi olla, ettei sillä näemmä ole juurikaan väliä.

Askartelin iltani ratoksi hieman. Tuloksena on hieno uusi hipsterkuva blogille ja hyvillä peittotoimilla muunnettu maailmanjärjestys. On mahdotonta sanoin kuvailla oloa, kun monen vuoden tauon jälkeen yrittää ottaa uusia lapsen askelia css:än parissa. Vähän kuin ei enää osaisi ajaa polkupyörällä.

Joku kerta lopetan tarinoinnin yhdeksän jälkeisinä aikoina. Se päivä ei ole tänään. Nyt keskityn aloittelemaan uutta viikkoa unilla. Täytyy tankata hieman, sillä viikko sisältää kuudet reenit. Jee!

maljakkoterminaattori

Innostun hirvittävän paljon sisustajablogien söpöistä asetelmista. Alan suunnitella kukkakimppuja ikkunalaudalle. Lasiesineet näyttävät näköjään mielettömän kauniilta pöydällä tuikkukippojen vieressä. Voi jumpe, kun tähän tietokonepöytäänkin saisi uutta iloa parilla keramiikkatuotteella.

Sitten palautan itseni takaisin maahan. Täällä asuu kissa, joka on pikaisten laskujen mukaan vuoden aikana hajottanut kaksi mukia, viisi isoa lasia ja kaksi pientä.

On nieltävä kyyneleet ja keksittävä muita luovia ratkaisuja kauneuden luomiseksi. Sitten vähän myöhemmin.

loppua kohden kaatuva

Dam dam dam. Suunnaton into päivittää kaikkea päivänpolttavaa kaivoi itsensä jostain kolosesta. Maaliskuu on melko varma syyllinen. Olen varma, että kaikki salaa innostuvat omista synttärikuukausistaan. Edes vähän. Mun synttäreihin on vielä aikaa kauan. Ne ovat kaukana kirjoittelurupeaman tuolla puolen. Siitä huolimatta maaliskuu on virallinen harmaa kevät -kuukausi ja mulla on erittäin suuria ajatuksia omasta lahjonnastani.

Uusi reeniohjelma vaihtui eilen. Tykkään siitä! Mane kävi tänään Domino-teellä. Tykkäsin siitäkin! Myös pikkusisar kävi Domino-teellä!

Eilen syvennyin konkreettisten arkistojen sijaan digitaalisiin arkistoihin ja aloin selvittämään mun ja kuvakansioideni välistä pitkään jatkunutta skismaisuutta. Emme ole vieläkään erityisen läheisiä, vaikka joku tolkku löytyi ensimmäisissä kolmessa kansiossa. Kolmestasadasta. Tuli ikävä kesää, yhtä maailmalle päästämääni mekkoa, Pariisia ja ranskaperhettä. Hieman katkerana muistelen myös aikaa, kun Photoshop oli uusi ja mullistava asia ja osasin sillä enemmän temppuja kuin nyt. Olen aina pitänyt mauttomista kuvista, sen näkee. Seuraavissa kuvissa ei ole mitään kikkailua. Paitsi että ne on julkaistu alunperin jossain toisessa mun blogissa.

Ymmärsin jotain. Halu elää muiden elämää kasvaa, kun omassa ei tapahdu mitään. Elämässä ei ole mitään vikaa, päinvastoin rakastan sitä tyynenä ja rauhallisena. Mutta se ei tarkoita ettenkö tähän pysähtyneeseen olotilaani nauttisi ekstra-annosta hienoja ja vähemmän hienoja blogielämiä. Voi kuinka haluaisinkaan yhtäaikaa pystyä ostamaan joka päivä uuden mekon, tekemään jotain niistä mielettömistä ruokalajeista, joita kaihoisana tuijottelen, matkustamaan jokaiseen mielenkiintoiseen paikkaan maailmassa, kirjoittamaan niistä kauniisti ja lisätä vielä pari päräyttävää valokuvaa seikkailuilta. Luulen ainakin haluavani.

Olen juuri sellainen, joka keskittyy miettimään kivoja asioita niin kovasti, että unohtaa loppujen lopuksi tehdä ne. En aina ole, mutta taipumus löytyy. Kirjoitukset yms. kiire herättää taipumuksen. Väitän töksähtelevyyttä tehokeinoksi, vaikka todellisuudessa en vain jaksa muotoilla loppuun saakka.