suomalaisen vihannesosaston kuningas (elinvoimaton haasteehko 5/5)

Väsyneet silmät näkee vähän sumuisesti. Ajattelin suorittaa jotain loppuun asti ja päättää järjettömän haasteehkon. Jämät on hankittu reissuilta Tampereelta, Jyväskylästä ja Seinäjoelta. Juna on kuljettanut ja seurat vaihtuneet. Tampereella tutustuin kaupunkiin ja Seinäjoella ihmisiin. Rakastuinkin kenties. Taas. Ohi viuhuu maisemat ja aika, tuijottelen niitä hymy korvissa! Oon aina ollut etevä tekemään ei mitään ja nauttimaan hetkien kiidosta. Ne puhaltaa mukavasti mennessään.

Käytiin rapujuhlissa ja humalluttiin kesäisestä Helsingistä.
Käytiin katsomassa ensi-illassa lohikäärmeitä.
Käytiin hetken mielijohteesta Suomenlinnassa kokemassa teatteria.

Muuttaisin Suomenlinnaan lähes milloin vain. Samat määrälliset ratkaisut kuvaavat mua ja ihmisiä ihmisistä riippumatta.

Esitin ihmetykseni viuhahtamiseen tarvittavien ihmisten määrästä yksille ihmisille. Saavuimme tulokseen: kyllä, viuhahtamiseen tarvitaan kaksi. Viuhahdus uupuu tyylipuhtautta, jos ei kukaan aisti sitä. Pohdinta jäi kesken niiltä osin, että onko viuhahduksen vastaanottajan oltava tilanteen tasalla (vai riittääkö naapurin koiran läsnäolo tekemään alasti/vähissä vaatteissa hengailusta viuhahduksen). Varmaan.

"oon huono sanomaan hyvästejä. eroissa ja luopumisissa. täytän koloja uusilla luovuttavilla ja itken välillä kaikkea jäänyttä. elelen yhtä aikaa kaivaten eilistä ja odottaen malttamattomana huomista ja nauttien aina välillä tästä olevasta."

Leikkaa tästä nopeasti talteen:
- purjehdusseuran huvimaja sillan alla omalla pikku luodolla
- graffitien värinen paita
- ruusut
- kahden erillisen nupin hana (!!!!)
- musiikkiekstaasi ja -nostalgiapöhinä
- öiset kotikadut
- kesäsade ja huolettomasti rullaillut alamäet
- KISSA (kissa ei ollutkaan lihonut muodottomaksi mummun hoivissa, se oli oikeastaan hyvin pieni. niin suureksi kissaksi.)
- telttanaapurit
- vainjuttujutut
- polviin pitatut ruhjeet ja kadonneet sukat
- punk
- tinakenkätyttö ja sukkula venukseen aamukaraokessa
- yötön yö (= palanut otsa) uusien ystävien kanssa
- freestyle-rap mm. tuorejuustopurkin kyljestä inspiroituneena
- mikki hiiri -tiimitatuoinnit aamuyöllä
- meri
- liisa steampunkmaassa
- miau
- ravunpunainen, maailman vaikein värikoodi
- kallion kesä, tikapuut taivaaseen, pihakeinu, ihmiset

Oon mennyt jonnekin.

reissukissan ihmeellinen maailma

Vaihtuihan se! Vuosi ja samassa hötäkässä muutama päivä. Ilotulitteista kajasti sumun takaa pääasiallisesti vain harmaita välähdyksiä, mutta mulla on puhelimesssa muutama sellainen kuva, jolla todistetaan kaupungin ilotulitus olemassaolleeksi. Ihanaa tähtipölyä: on ihmeellistä, kuinka aine syttyy, palaa, räjähtää ja muuttuu tähtipölyksi. On myös ihmeellistä, kuinka yli kaksikymmentä ihmistä mathui juhlimaan kolmeenkymmeneenkuuteen neliöön (epäilen kyseessä olevan sama ilmiö, minkä kemian opettaja muinoin esitti: vettä ja jotain alkoholia sekoittaessa molekyylit asettuu limittäin ja vie vähemmän tilaa! niin ihmeellistä) ja kuinka huimasti niistä kaikista ihmisistä tykkään. Niin että yli pursuaa. Rakenneltiin itse improvisoiden juhlajuomaa kylpyhuoneessa salaisten neuvonpitojen hengessä. Ensimmäisen nimeksi tuli Manala ja toisen Keski-Suomen Sairaanhoitopiiri. Aloitettiin vieraskirja ja harrasteltiin pikkutuhmuuksia hyvässä hengessä.

Olen tehnyt alkaneesta vuodesta itselleni pelin ja ihmiskokeen. En ehtinyt lähettää viittäkymmentä suomalaista bändiä takaisin Nytille, ennen kuin oli liian myöhäistä. Hain postista paketin, jolla kamera matkusti takaisin luokseni Turusta. Tekosyy Instagram-kuville tärkeissä teksteissä lakkasi olemasta.

Keskimaassa kävely on ihmeellistä. Sitä kävelee kilometrejä. Viime yönä kävelin sillantakaisesta maasta takaisin suurkaupungin sykkeeseen vietettyäni rakastettavan pikkujuhlan. Myöhäisen joulun pukilta saamani tylypahkapaidan päälle läikähti inhimillistä punaviiniä, mutta onneksi kaapissa oli suolaa ja hanasta sai vettä. Adoptoin hienot pikkuhousut.

Toisena yönä kävelin jostain muualta. Eräs pupu rukka oli vaihtanut jo talvikarvoihin. Mustalla tiellä valkoinen pupu näkyy aika hyvin, vaikkei mulla ollut edes silmälaseja. Elokuvateatterissa mulla oli ensimmäistä kertaa silmälasit elämyslasien alla, nenäni oli porautua irti, mutta haltiat näyttivät hyviltä.

Seikkailuni täällä päin alkaa olla pulkassa. Pakkaan pulkan sukulaisten kyytiin huomenna, sillä lumetta on paha pulkkailla takaisin etelään. Vain yksi suunniteltu pikkujuhla jäi viettämättä, vaikka epäilin äitin muuttopuuhien syövän kaikki ympäristöään tarkkailemattomat juhlat. Aion viettää senkin juhlan, kunhan seikkailut jatkuvat taas. Ja vaikka tänään puuhaillaan vielä, katselin jo eilisen päivän himmentymistä ja vilkkuvia kaupungin valoja tornissa. Pakotan muut kanssani samaan seesteiseen olotilaan kertomalla, kuinka hienosti veljeni puhui reikämuroista:

"Reikämurot luovat illuusion siitä, että olisi paljon muroja, vaikka niitä ei todellisuudessa ole."

Reikämurot ja jugurtti eivät mahdu samaan suhdeteoriaan.

mutkikkaimpanakaan hetkenä

Mä en oikein tiedä, missä kaupungissa sijaitsen. Mä en oikein tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Epätietoisuuteeni nautin suklaata ja liukenen romaaniin.

Pyhät ahtautuu pieniin neliöihin, paljon naisia, kolme eläintä ja yksi veli (parka). Juhlan kunniaksi tapeltiin ensimmäisen kerran jo ennen aamupuuroa, mutta kyllä rauha laskeutui hetki kerrallaan. Suomen Turku julisti sillai. Viimeistään, kun Robin lauloi radiossa tulkoon joulu, tuli mielestä sees.

Tyyni valitettavasti tipahti jollekin viime yön unettomista tunneista.

On se peli en oo koskaan. En ollut aikaisemmin koskaan käynyt lenkillä jouluaattona, enkä koskaan ole tajunnu sanoo sitä pelissä. En oo koskaan -pelin moraalinen, yhteiskunnallinen ja viihteellinen olemus olisi kiehtovaa kartoitettavaa. En ollu vieraillu vanhalla juoksupolulla koskaan sen jälkeen kun muutin äitin huomasta pois. Kaksi vuotta on kierähtänyt eteenpäin jättäen jälkensä polkuun. Vanha lakutehdas näkyy nykyään kokonaan, koska metsän tilalle on pystytetty parkkipaikka. Kuitenkin polku löytyy yhä täältä ja pystyn yhä ihan hyvin tuntemaan ekan kerran, kun viiden kilometrin raja ei ollut ylittämätön. Tai kymmenen. Elän vähän viimeinen varvas menneisyydessä. Ympäriinsä kulkiessa löytää kasoittain paikkoja, joihin liittyy ainakin pieni tarina tai jokainen paikka liittyy ainakin pieneen tarinaan.

Toisinaan sisäpuolella kytee outo tunne siitä, että todellisuuden mutkikkain abstrakti kompleksi on keskustelu kahden tai useamman olion välissä. Nyt kytee. Kydös kehittyy arvaamatta satunnaisista seinään katkenneista jatkumoista. Vaikkei jatkumo voisikaan olla ikuinen, joskus seinä on tarpeettoman kova ja henki vähän salpautuu.

Olen kuudettatoista vuotta sitä mieltä, että Samu Sirkan joulutervehdyksen yksi antoisimmista pätkistä on Tuhkimon kärrykohtaus, jossa kaikki muuttuu kaikeksi muuksi ja kimaltaa. Ja Helinä-keiju on antoisin hahmo, koska sekin kimaltaa ja sillä on komeat reidet.

Tapahtumat ovat minimaalisia kaikkeen sisäiseen vellontaan(™) nähden.

(olkoon juhlissanne paljon rakkautta ja viheitä kuulia ♥)

pakasteettisyys

Mikä tahansa torstaiaamu, joka alkaa havainnolla maailmantilasta, jossa pakastemarjat on loppu, vaikka on suunnilleen vain marjapuuroa ajatellen jaksanut käynnistää kehonsa aamukuuden jälkeiseen aikaan, johtaa synkeään epätoivoon. Siinä epätoivossa katselee surullista ruispuuroklönttiä universumin suuruudessa päättäen kuin sumussa lisätä siihen maapähkinävoita ja vadelmahilloa. Molempia ihan liikaa. Alahuuli lerpallaan itkee eksoottiselle herkullisuudelle, jonka juuri sai aikaan. Lisää kauppalistaan hitain kirjaimin pakastemustikka, sillä ei auta hairahtaa sellaiseen itsepetokseen, jossa aamu alkaisi aina pyöriä yhdistelmällä maapähkinävoi ja vadelmahillo. Se oli vain sellainen ohikiitävä hetki, positiivinen pilkahdus muutoin synkeään torstaihin. Elämän syvimmät onnet on etsittävä jostain muualta kuin ruuasta.

Kävin keskiviikkoisessa yössä katsomassa Thorin jatko-osan. Mieleeni päällimmäisiksi jäi kiemurtelemaan kaksi sanaa: fan ja service, mut se ei haitannu mua yhtään. Kuolasin mielelläni bambimekolle vähän. Ei mitään likaista, viaton kauneus vain häikäisi.

Ei ole enää torstai eikä keskiviikkokaan. On kulunut laskettavia, mutta nimettömiä päiviä. Olen ostanut pakastevadelmioita mustikoiden sijaan. Eräs toimituskokous muuttui pikkuhiljaa illanvietoksi, kun tila oli varattu yöhön asti. Hupsut asiat saivat mut allekirjoittamaan itsensä. Ehkä herään vuoden päästä käsissäni niin paljon asioita kuin aina ennenkin, vaikka vannoin ettei. Toisaalta en usko pätevyyteeni kovin monessa käsiin jaettavissa asioissa. Voisin väittää, etten käsittele asioita, joille en usko itse riittäväni, mutta se voisi olla valhe niinä uskon epätasapainon hetkinä.

Elämääni on vaivihkaa hivuttautunut eräs vanha ystävä, jonka päivittäisestä seurasta hankkiuduin terveydellisistä syistä eroon jo aikoja sitten. Olemme tavanneet aina välillä erilaisten juhlien ja erityisten päivien myllerryksessä pikaisesti, ohimennen. Seuraavana aamuna ei eilistä ole muisteltu. Tällä viikolla ei ole ainuttakaan päivää, jona en olisi syönyt suklaata.

Oikeastaan koko viikko on ollut juhlaa ja erityisiä päiviä. Usean vuorokauden puolella kävin vähän viihtymässä vieraissa vierailla. Taiteelliset blogimerkinnät jonkun toisen blogiin, perhepizza, öinen seikkailu sykkivässä Helsingissä, post-National ja kahvi maistuvat parhailta univeloissa ja hyvässä seurassa. Olen pahoillani. Onneksi kaapissa oli saunajuhlista jäänyt vaahtokarkkigrilliksi muuntautunut hautakynttilä. Vietiin se yhdessä Hietaniemen hautausmaalle sellaiselle tyhjälle haudalle. Täydet haudat tekivät kauniin yön. Muutoin skeneen vihkiytymättömänä jalat käy aina vähän epävarmoina syksyisellä kirkkomaalla. Se ei kuitenkaan estä mua viettämästä vuoden kovinta kynttiläjuhlaa ihan tosissani. Helsinki keräsi taas pisteitä kotiin, on kelvot hautuumaat. Kotona ei ole Mannerheimia.

En tiedä kuinka suhtautua jostain päin pientä taloamme raikaavaan Joulun kellot -kipaleeseen. En olisi ihmetellyt tätä koskaan vanhassa kodissa, jossa ainakin joku naapureista nautti hartautensa kovaäänisinä television aamujumalanpalveluksina, enkä oikeassa kodissa, jonka alakerrassa asui musiikkiin erikoistunut ala-asteen opettaja. Täällä suon sinänsä harmittomalle ilmiölle muutaman ihmettelevän ajatuksen. Seuraavana soittolistalla seisoi Nyt sydämeeni joulun teen. Ehkä naapurikirkon kanttori on kääntänyt nupit kaakkoon marraskuun ja pyhien miesten päivän kunniaksi.

Asiat jäävät liian pitkäksi aikaa muhimaan, koska lanka karkailee taas. Katkeilee välillä, koska kaiken kruunatakseen kuuntelen samalla radiota. On parempi oksentaa kuin pidätellä pahan olon kiertäessä elimiä. Hetki hetkeltä tuntuu enemmän siltä, että elämäni tarkoitus on tuottaa maailmaan mahdollisimman paljon tekstiä ja kuvaa. Tärkeydestä ja laadusta viis.

sukkahousuonnea

Aurinko vaihtui vesisateeksi ja mun vaatekaappi laajeni yllättäen. Tyytyväisenä sukkahousuihin kävin paikallisessa Kelassa esittämässä avuttomuuteni. Kelan nainen oli kuitenkin kiva. Ymmärsi ongelmani, jota itse en ymmärtänyt. Kaipaan vähän vanhaa Kelaa, mutta eiköhän meistä tule vielä uudenkin kanssa oikein hyvät ystävät. Kunnes valmistuminen meidät toivottavasti erottaa.

Parin vuoden aikana olen jossain välissä unohtanut koukuttuneeni aikanaan The Mentalistiin. Viikon verran olen ottanut menetettyjä jaksoja takaisin, koska liika aktiivisuus tai päämärällisyys eivät kuulu lomaan. Ainoa päämääräni on selvitä opiskelubyrokratiasta ajallaan. Kaiken jännittelyn ja jonottelun päätteeksi saan kai kohta ilmoittautua läsnäolevaksi, ehkä ennen kuin pitää olla läsnä.

Puhelimen kuva-arkistojen syöverit kutsuivat mua tänään heti Kela-reissun jälkeen. Tasapainoelin on hämääntynyt pimeydestä, istumisesta ja raittiin ilman puutteesta. Onneksi löysin muutamia satunnaisotoksia miau-eläimestä.

lohikäärmepuu ja muita merkintöjä

En tiedä, voiko ihminen nähdä empatiapainajaisia. Luin Mandin nähneen painajaisia, joten seuraavana yönä juoksin karkuun frankensteineiksi muuttuvia kissoja ja ihmisiä. Viime yönä näin mukavampia unia. Nukuimme parin kaverin kanssa pienellä parvella, koska lattialla asui härkä, joka puraisi poikki ainoan huonekasvini.

Selvitin huonekasvini merkin reilun puolentoista vuoden yhteisen taipaleen kunniaksi. Se olisi pitänyt vaihtaa suurempaan ruukkuun jo kahtena keväänä. Kissa on syönyt siltä neljä lehteä poikki, koska sen uusi koti on matalammalla kuin vanha.

En osaa enää sanoa merkityksettömiä asioita. (Sellaisia itseni kannalta merkityksettömiä. Maailman kannalta merkityksettömiä puhuvat suunnilleen kaikki koko ajan kai.) Ehkä olen oppinut seisomaan sanojeni takana tai hiipimään vähin äänin pois epävarmojen sanojen luota. Jopa "totta" ja "juu" tuottavat uutta ahdistusta, ellen todella ole mieltä "totta" tai "juu". Jään sanattomaksi usein. Tai en, tulee usein sanaton olo.

Vierailijoiden virta jatkuu edelleen. Nyt pelailemme yhdessä Amnesiaa Mattiksen, Vilin ja kylään tulleen Pain kanssa. Eilen syötiin pizzaa. Lähimmässä pizzeriassa on halpa ja huono pizza, seuraavassa kallis ja hyvä. Elämä on sillä tavoin loogista. Illalla katsottiin Unelmien pelikirja. Siitä tuli hyvä mieli. Pidän elokuvista, joista tulee hyvä mieli. Muuta sanottavaa ei taida olla.

enskariviikon keskiviikko

Välillä tuskastun, kun mitään uutta ei löydy. Kai se täytyisi tehdä itse.

Eilinen surkuhupaisuus vaihtui tänään väsyneeksi huumoriksi. Siitä huolimatta sain kotiäitihameet valmiiksi. Kuuntelin paljon ompelukoneen hurinaa, tuli tuottelias olo. Suurimmaksi opetukseksi keskiviikolta nousi ehdottomasti napinläven ompelu omalla koneella. Manuaalistakin manuaalisempaa.

Katsoin Herttuatar-elokuvan. Olen suunnaton onnellisten loppujen ystävä, mutta oikeassa elämässä ei aina ole onnellisia loppuja. Siksi todellisuuteen pohjautuvat elokuvat eivät yleensä lopu onnellisesti, ellei joku venytä totuutta niin paljon, ettei siihen voi enää sanoa pohjautuvan yhtään mitään. (Annan kaikelle kaiken anteeksi, koska elokuva oli niin täynnä kauniita vaatteita, että itketti senkin takia.)

Ja CMX soitti nostalgiabiisejä televisiossa.

Pysyäkseni hetken aiheessa:

Ennakko numero 3 oli huikaiseva, kuten teatteri aika usein on. Alan heltyä jälleen maailmaa syleileväksi.

tarina asioista, jotka kasvavat

Jotkut asiat kasvaa sellaisiin mittasuhteisiin, että niitä alkaa olla hankala käsitellä. Esseelle Waltarin Suuren illusionin vanhoista sanavalinnoista kävi niin. Ensin en tehnyt sitä eräpäivään mennessä. Sitten en tehnyt sitä jouluun mennessä. Kohta se oli vuoren kokoinen musta asia, joka oli pakko ylittää, kun sitä ei voinut kiertää. Eikä alittaa. Oikeastaan edellisiin elämäni viikkoihin ei ole kuulunut mitään muuta kuin asioista välittämättä jättämistä ja oman pikkuriikkisyyden syvää huokailua sen vuoren juurella.

Edellisillä viikoilla mikään ei ole edennyt minnekään, koska vuori on ollut edessä. Tekemättä on yhden käsen sormilla laskettuna miljoona asiaa, jotka odottavat kuumeisina niihin tarttumista. Vuori on kuitenkin eniten myöhässä (ja siitä riippuu kevään lakkibailut. ainoastaan siitä). Hyväksi onnekseni ja henkiseksi terveydekseni voin nyt myöntää kiivenneeni vuorelle ja alkaneeni liu'utella toista rinnettä alas keveästi kuin tammikuun kukka. Huomenna käyn kaupassa ostamassa paketin konseptipaperia ja viimeistelen käytettyyn aikaan ja aivoenergiaan nähden säälittävän lopputuloksen, joka kuitenkin poisti yhden alasimen jostain sydämen tienoilta.

Että mikäs tässä ollessa, kun lukio on konseptia vailla purkissa! Konseptia ja muutamaa kirjoitussessiota vailla. Liirumlaarumin suoltaminen jäi päälle, ja internetpäiväkirjaan sitä saa suoltaa vapaana liian tiukoista asiatekstisäännöistä. Ja välittämättä liian rankoista kielioppirajoista. Ha.

Residenssin housut ulkoiluttaa edelleen aivojaan Kajjaanin huudeilla viikkoisin ja me kissan kanssa pidetään taloa pystyssä. Annoin kissalle uuden nimen, Richard [ritsard], koska Piin elämä oli elokuvateatterissa niin kaunis ja meinasin itkeä joka kerta, kun Richard Parker edes mainittiin. Mulla oli eväänä lakritsiteetä termarissa. Tee on hyvää, juon sitä ehkä litran päivässä. Meno ei ole ollut tämmöinen moneen vuoteen!

Eteisen kaaos, kurkkusalaattimies sekä Richard työntäneenä päänsä muovipussin kahvasta.