Jotkut asiat kasvaa sellaisiin mittasuhteisiin, että niitä alkaa olla hankala käsitellä. Esseelle Waltarin Suuren illusionin vanhoista sanavalinnoista kävi niin. Ensin en tehnyt sitä eräpäivään mennessä. Sitten en tehnyt sitä jouluun mennessä. Kohta se oli vuoren kokoinen musta asia, joka oli pakko ylittää, kun sitä ei voinut kiertää. Eikä alittaa. Oikeastaan edellisiin elämäni viikkoihin ei ole kuulunut mitään muuta kuin asioista välittämättä jättämistä ja oman pikkuriikkisyyden syvää huokailua sen vuoren juurella.
Edellisillä viikoilla mikään ei ole edennyt minnekään, koska vuori on ollut edessä. Tekemättä on yhden käsen sormilla laskettuna miljoona asiaa, jotka odottavat kuumeisina niihin tarttumista. Vuori on kuitenkin eniten myöhässä (ja siitä riippuu kevään lakkibailut. ainoastaan siitä). Hyväksi onnekseni ja henkiseksi terveydekseni voin nyt myöntää kiivenneeni vuorelle ja alkaneeni liu'utella toista rinnettä alas keveästi kuin tammikuun kukka. Huomenna käyn kaupassa ostamassa paketin konseptipaperia ja viimeistelen käytettyyn aikaan ja aivoenergiaan nähden säälittävän lopputuloksen, joka kuitenkin poisti yhden alasimen jostain sydämen tienoilta.
Että mikäs tässä ollessa, kun lukio on konseptia vailla purkissa! Konseptia ja muutamaa kirjoitussessiota vailla. Liirumlaarumin suoltaminen jäi päälle, ja internetpäiväkirjaan sitä saa suoltaa vapaana liian tiukoista asiatekstisäännöistä. Ja välittämättä liian rankoista kielioppirajoista. Ha.
Residenssin housut ulkoiluttaa edelleen aivojaan Kajjaanin huudeilla viikkoisin ja me kissan kanssa pidetään taloa pystyssä. Annoin kissalle uuden nimen, Richard [ritsard], koska Piin elämä oli elokuvateatterissa niin kaunis ja meinasin itkeä joka kerta, kun Richard Parker edes mainittiin. Mulla oli eväänä lakritsiteetä termarissa. Tee on hyvää, juon sitä ehkä litran päivässä. Meno ei ole ollut tämmöinen moneen vuoteen!
Eteisen kaaos, kurkkusalaattimies sekä Richard työntäneenä päänsä muovipussin kahvasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti