elinvoimaton haasteehko 2/5

Vietin kolme tuntia ruuanlaiton ihmemaassa. Opin seuraavia asioita:
1. Jyväquinoa ja hiutalequinoa ovat eri asia (monella tasolla).
2. Tankoparsan keittäminen ei ole yhtä vaikeaa kuin parsakaalin.
3. Maapähkinöistä tulee eksoottisemman makuisia, jos ne paahtaa.
4. Taatelikuutio säilyy jääkaapissa käyttökelpoisena vuosia.

Ruuasta tuli äärimmäisen herkullista ja maukkaampaa kuin mistään valmistamastani ikuisuuteen. Ulkonäöllisesti aikaansaannokseni muistuttaa häkellyttävän paljon yrjöä. Haasteehkoni säännöllisen takautuvasta etenemistahdista johtuen todistan sanani kuvin sitten huomenna.

Tässä kakkososassa astutaan juhlien maailmaan. Mulla on tukassa myrsky suunnilleen 4/5 kaikesta ajastani. Eräs hyvä toverini on sanoittanut pöytäjuhlahittiin oman säkeistön pelkästään mun tukalle. Se kertoo siitä, kuinka mun tukassa, hänessä, on juhlat. Eilen juhlat olivat äityneet villeiksi. Siispä osa 2/5 Kesytön hiusrieha – uhka vai mahdollisuus?

Lopuksi lukijalahjana inhorealistinen teos nimeltä 101 syytä alkaa kissanomistajaksi – Viidakkoseikkailut.

[toim. huom. eläimiä ei satutettu kuvauksissa, mutta omasta silmästäni pääsi vaaraton määrä hurmetta]

elinvoimaton haasteehko 1/5

Naiivi ajatukseni oli, että lauantai-iltapäivähän on mitä idyllisin ajankohta tuottaa kirjoitelmia. Unohdin asuvani opiskelija-asunnossa. Naapureiden mielestä lauantai-iltapäivä on mitä idyllisin ajankohta tuottaa kohtuuttomasti meteliä. Onneksi kipaleet ovat hyviä.

Asia ovat hienoisessa epätasapainossa. Ei ole mitään sellaista sanottavaa, minkä sanottuaan ei olisi tarpeellista sanoa kaikkea. Kaiken sanominen olisi ikävää eikä saavuttaisi koskaan loppuaan. En halua istua loppuelämääni ikuisuudessa, jossa luettelen tunnollisesti kaikkia asioita, jotka mutkien kautta liittyvät nyt lausumattomiin.

Sen sijaan otan Naamassa jylläävään arkisen kuvahaasteen vastaan täällä, koska jo niin moni suhatutuu siihen alkuperäisessä ympäristössään vihamielisesti. Oheen liitetty kuva on sen osa 1/5 Metsiemme kissapedot arjen elämässä. Haasteessa kuuluisi haastaa muita ihmisiä haasteen elinvoimaisuuden säilyttämiseksi, joten kutsun tätä vain elinvoimattomaksi haasteehkoksi.

Onko liian myöhäistä ryhtyä kissapetojen suojelijaksi?

valo mun jääkaapissa

Sisälläni velloo palava halu kehua pääsiäisen juhlallisia ominaisuuksia. Pääsiäinen on viehättävän keskiverto juhla kaiken pramean aatteellisuuden alla. Alastomana se on ihanan askeettinen, suoraviivaisempi kuin joulu mutta mutkikkaampi kuin laskiainen. Keräännytään ilman ilmapiiriä kolhivaa etukäteiskuumotusta syömään lammasta ja suklaamunia. Aikataulullisesti heittelehtivänä henkilönä toki suren hieman kauppojen pitkää pimeyttä.

Pääsiäissiivosin hillojämät jääkaapista nauttien ne keksien päällä. Sain mummun tuomasta suklaamunasta vinonaamaisen dinosauruksen, jolle tein Instagram-tilin, koska mielestäni hän on erittäin karismaattinen nuori dinosaurus, josta huokuu samanlainen halu suorittaa arjen seikkailuita kuin itselläni. Luonani yöpyi perhettä, mutta unissa pilkahtelivat tuttavat vuosien takaa. Perhe ja mä nautittiin falafeleista auringossa. Illalla perhe lähti pois, mutta jääkaappi jäi täyteen onnellisiin hetkiin tarkoitettuja elintarvikkeita.

Ammuin ensimmäistä kertaa jollain muulla kuin vesiaseella. En ollut uskottava enkä hyvä, joten lopetin urani suvannossa. Nyt äidin toveripiiri naureskelee hyväntahtoisesti henkiselle kuilulle kettusukkaisen humanistin ja sotaleikkejä nähneen ilmakiväärin välillä. Se on mielestäni hyväksyttävää, näennäinen läheisyys on aivan riittävä läheisyys tässä suhteessa. Sen sijaan erään kanssahumanistin kanssa mentaalirakentelimme kesäistä performanssia Kauppatorin laidalle. Hävyttömän performanssin ja kettusukkaisen humanistin välillä on paljon pienempi henkinen kuilu.

Vähintäänkin sen yli kulkee tukeva silta.

Nukun aivan liian vähän. Edellisen virkkeen uutisarvo itselleni tai muille on hyvin pieni, mutta kaikesta huolimatta se on suurin kuulumiseni tällä hetkellä. Unettomuus johtaa asioihin, jotka johtavat toisiin, jotka johtavat ajatuksiin, jotka menevät solmulle ja muuttuvat painaviksi kastuessaan. Pääsiäisen aatteellisten höyryjen seassa alan uskoa kaiken itselleni todellisen olevan yhtä suurta kaikkialle ulottuvaa Unenpuutetta.

Ramen.

kunnon ansioita – välitarina

[jutun kuvat eivät liity tapaukseen]

Toisinaan oma kunnollisuus yllättää.

Herättää ihan virkeänä aamuun, vaikka pitää mennä siivoamaan kovempikuntoisten kanssajuhlijoiden viimeöiset jäljet.
Antaa voimaa palauttaa monen kymmenen euron edestä limaisia tölkkejä ja vielä jutella kiltisti vuoroaan odottaville ihmisille.
Kiidättää yhteistoiminnalliselle luennolle pikkutunneilla erinomaisesti haltuunotettu artikkeli mekon taskussa.
Laittaa paljon oikeita sanoja suuhun, jostain syystä saa aivon käymään hyvällä akateemisella vaihteella.
Herättää sisäisen kahvinarkkarin vasta iltapäivällä.
Täyttää kalenterin mustat aukot järkevällä puuhailulla ja jäsentää elämää.
Istuttaa auringonpaisteeseen huomaamaan kaupungin sekä kauneuden.
Kuljettaa ajoissa kotiin.
Syöttää oikeaa ruokaa ensimmäistä kertaa toviin.
Raivaa tilaa aikaan runoillakseen luentopäiväkirjan suurella sydämellä.
Solmii kiinni tossujen nauhat, ettei öisille metsäpoluille tulisi ikävä mua eikä mulle niitä.

Myös toisten kunnollisuus yllättää. Yhtäkkiä se antaa luvan ilakoida omastakin asiallisuudesta.

Aikaisella kotimatkalla tajusin asuvani oikeassa paikassa ja eläväni oikeaa elämää. Tajusin niin kovaa, että sisällä laajeni pakahdukseen asti. Se oli hieman noloa. On edelleen. On ällöttävää, kun mikään ei ole koskaan täydellistä, mutta nauttii siitä silti laajentunein rinnoin. Ahtaammissa mekoissa ahdistaa.

Kissa täytti neljä vuotta toissapäivänä.

nugetit pimeydessä

[muutama kuva puhelinikuisuudesta, jonka siirsin koneelle, koska se ei mahtunut enää synnyinsijoilleen. niissä asuu viime kesä ja päiväkohtainen innostus ysäriin väriboogieen.]

Maailma ei kuulemma ole koskaan valmis, mutta eräs puute pitäisi korjata äärimmäisen pian. Sydämeni halajaa kansallista Nugettien Ystävät -yhdistystä ja sille sähköpostilistaa. Listalla tiedotettaisiin kaikkien nugettien koostumusta kauhistelevien uutisten lisäksi aina, kun jossain päin yliopiston kampustoa olisi tarjolla nugetteja. Ettei ainoankaan Nugettien Ystävän tarvitsisi herätä päivään, jona saa tietää nugettien olleen ruokalistalla eilen.

Empiiriseen tiedonhankintaan perustuvan näennäistieteellisen tutkimukseni mukaan nugetit ovat nuggetteja, jos ne on halpiksen sijaan laadullisen merkin tuottamia (lisäksi pakasteissa esiintyy hieman eineksiä enemmän yhden g:n varianttia, sillä pakastenugettimarkkinoita hallitsee halpismerkit). Kielitoimiston sanakirja esittää yhden g:n kirjoitusasua, sen sijaan Wikipedian artikkeli on nimetty kahden g:n kirjoitusasulla. Toisaalta on hyvä huomata, että kahden g:n variantti esiintyy useimmiten vain edusosana määriteosan kana kanssa. Google antaa joka tapauksessa enemmän osumia yhden g:n vahtoehdolle kuin kahden g:n, määriteosan kanssa tai ilman. Ilmeisesti myös kastike vaikuttaa kirjoitusasuun, sillä Valion reseptiarkistossa limedipin kanssa tarjoiltavat leivitetyt kanapalat ovat nuggetteja, mutta majoneesin kera syötävät leivitetyt kanapalat ovat nugetteja.

Henkilökohtaisessa elämässäni olen päättänyt käyttää kirjoitusasuna varianttia nugetti. Puheessa lausun geminaatan vain erityisissä kiireettömissä tilanteissa, joissa haluan osoittaa arvostusta yöruokalajien kuninkaalle. Yksikään rationaalinen väite ei viene pois emotionaalista ja kulinaristista kiintymystäni nugetteihin.

[lähteet: Kielitoimiston sanakirja, http://www.valio.fi/reseptit, http://fi.wikipedia.org, http://www.google.fi]

Liittymättä sen kummemmin nugetteihin. Makasin keittiöni lattialla laulaen lähes unessa tärkeiden ihmisten välissä Valssia tanssitaidottomille. Nukahdin niin onnellisena, että melkein sattuu. Tänään seurasin ravintolan ikkunasta, kuinka hinausautot siirtelivät kalliita mersuja lakaisulakaisukoneen tieltä ja kuinka painepesurin vesi kimalteli auringossa.
Osuimme katutyyliblogistin kameraan.
Suomen kieli alkaa siitä mihin avaruus päättyy.

Joskus järjestötoiminta on sitä, että keräilee kiviä radan varresta ja kimpullisen pajunkissoja koirankakan seasta. Pimeässä. Pimeässä epäilee helposti katuvalojen olleen joskus kadunmiehiä. Niillä on niin miesmäinen olemus. Pimeässä.

maaliskuu loppui, enkä huijaa vaikka hukassa olenkin

Aina sattuu paljon. Lähes kaikki on jossain vaiheessa laitetty ylös, mutta sensuroituu viimeisessä kaarteessa.

Erityisesti pari kesää sitten olin aktiivinen keittiöni ruokaimprokerhon jäsen. Maaliskuun lopuksi verestelin muistoja tilin huhuillessa tyhjää. Sitten juhlin syntymäpäiviäni.

Pieni masentuneisuus kuuluu kevääseen. Ei mikään radikaali perinteisen tason melankolia, vaan aurinkoa kohtaan kokemistani ristiriitaisista tunteista pulpahteleva pikkuahdistus. Niin paljon rakkautta ja vihaa mahtuu samaan valopalloon, etten pysty käsittelemään niitä yhden käsitteen alla. Aurinko ei anna mun nukkua. Aurinko paljastaa mun liikkuvuudellisuuden hitauden. Silti se saa mut hymyilemään vastaantulevalle ja -tulijoille.

Aurinkomasennus edustaa jokavuotista pysyvyyttä elämässä. Kuluvan kevään uutuustuote on eksistentiaalissävytteinen pohdinta ympäristöhöyryistä ja itsemääräämisoikeudesta. Ovatko ne höyryt, jotka ohjaavat tekemään päätöksiä, valitsemaan mielipiteitä ja riepottelevat kuin eläintä lieassa. Kuuttieläintä. Onko ympäristössä vain niin paljon höyryjä, että näennäinen itsemääräämisoikeuden tuntu pysyy olemassa. Näennäinen riittää mulle kyllä aivan hyvin.

Heräsin joku edellinen tänään sellaiseen todellisuuteen, että kaikilla blogeilla on oma sähköpostiosoite, jonne voi pyytää lähettämään terveisiä terveisien ilmaantuessa. Seikkailulla ei ole. Eikä ehkä tulekaan, mutta leikittelin ajatuksella nostalgisen vieraskirjaperinteen elvyttämisestä. Ajalta ennen.

Määrittelemättömänä hetkenä muutama viikko sitten mulle tuli kurttu otsalle. Metrojen valaistus on sellainen, että se paljastaa otsakurtut tunnelissa tai pimeässä illassa heti, kun vilkaisee ikkunaan. Otsien luonne on toki taipuvainen kurttuuntumiseen muutenkin, mutta tämä kurttu on aivolähtöinen kestokurttu, joka sijaitsee syvemmällä kuin päällepäin näkyy (kuten jäävuoret). Se enteili ehkä viimeöistä henkilökohtaista sirpaloitumista. Sirpaleita keräillessä ja takaisin liimaillessa kurttu jatkaa eloaan vielä hetken, vaikka ajattelin sen saavuttavan loppunsa maaliskuun kanssa yhtä aikaa. Murehdin tovin hukkaan valuvaa elämääni, kunnes muistan taas kuinka monella tavoin hyödyllisesti vuotensa voi kuluttaa ja kasvatan kurtun tilalle sarven.

Kurttu antaa näkökulmaa elämään, mutta luo solmuja. Kurttuotsaiset ihmiset eivät ole automaattisesti kireitä. Saattavat kyllä muuttua sellaisiksi, jos suhtautuvat kurttuun väärin.

"kumitossut ja huppari päälläni
otsa kurtussa
löysin pääsiäissaaret tyyneltämereltä"

"kurttuotsin etiketin mukaan eletään
ja jos se etiketti petti, sitten itketään"

Kaiken tämän keskellä haluan jakaa vain äärimmäisen seesteisiä ja maailmasta irrallisia valokuvia.

Näin unta, että istuin junassa, joka kiisi kavereineen valosana yössä, ja jouduin pitämään penkistä kiinni kaikissa kaarteissa. Tahtoisin kysyä, vietämmekö kesäpäiviä yhdessä. Onko tyhjänpäiväisillä asioilla enemmän arvoa, jos ne julkaistaan reaaliajassa?