ihan kiva välitila

Elämään koskee. Maailmaan sattuu. Oleminen särkee.

Pienet ajatukset valtaavat mietteet. Miltä tuntuu istua jonkun kodissa kissa sylissä posket täynnä marmelaadia. Miltä tuntuu puhaltaa niskaan kaupungin yllä. Miltä tuntuu herätä hetki ennen junan lähtöä tavarat ja raajat levällään. Miltä tuntuu luovuttaa. Miltä tuntuu soittaa etydi ilman housuja.

Jossain on kai tänään joulu. Onhan mullakin, muttei pitopöydän antimista löytynyt oransseja kalanmunia. Syntyi tyhjä olo, jolle pöydässä vain naurettiin. Pikakuvien valtakuntaan johtava sovellus on rikki, hetket ovat jäädä tallentumatta. Torttujakin saa leipoa vasta pyhänä.

Olen kirjoittanut joskus siitä, millaisessa idiolektin dilemmassa rämmin, kun en suunnattomasti välitä tykätä, mutta pelkään raastavani loppuun rakastaa. Silti rakastan sanaa rakastaa. Rakastuminen on helppoa ja rakkauden kohteeksi voi valita lähes mitä vain.

Olen kirjoittanut joskus siitä, että lokeroista sen sijaan en pidä. Tiedän, että itsekin ihmisenä hahmotan olevaa niiden avulla väkisin, mutta ne täytyy tiedostaa. Jos taitaisin, poistaisin ne mieluusti kokonaan, ja sen toiveen myötä niiden tiedostamisesta tulee entistä raskaampaa. Viimeistään huoli painaa maahan asti. Huolin kollektiivisien yhteislokeroiden seinien vahvuutta. Seinät jämeröityvät yllättävästi ja vaivihkaa, kun kaikki muut ihmiset eivät aktiivisesti jaksa tiedostaa lokeroitaan.

Olen kirjoittanut joskus siitä, kuinka paljon ympäröivät tilat ja tilanteet vaikuttavat jokaiseen hetkeen osineen. Hetken osan voi irrottaa kokonaisesta kuvasta ja vapauttaa ajasta. Sellaista voi käsitellä, pyöritellä, tutkia ja ihailla. Kaiken siitä irtoavan ilon voi käyttää ja sen epätäydellisyydet muuttaa näennäisen rationaaliseksi tiedoksi. Lopulta se tulee kuitenkin palauttaa paikoilleen, jolloin irrottajan jättämät jäljet pyyhkiytyvät pois, koska ne eivät merkitse mitään koko kaikkeuden kontekstissa. Irrottaja huomannee subjektiivisesti kokeneensa jotain. Mikäli ei ennen seuraavan palan irrottamista yritä nähdä itsensä yli, kerää ennemmin tai myöhemmin vakuuttavan määrän stabiilia ymmärrystä. Stabiilille ymmärrykselle rakentuu kaikki se, mikä ei olisi olemassa, jos yksikään olento ei olisi tässä hetkessä samoja asioita kuin edellisessä.

Tarkoitus oli johdattaa muutamalla lauseella vallitsevaan olotilaan, jossa yhtäkkiä kaikki sisältää kaiken eikä mikään mitään. Ääripäät hämärtyvät ja neutraalistakin tulee latautunutta. Enkä varmaan edes tiedä, mitä rakastaminen on.

Öisen syntaksini mallipuutarha rehottaa.




Moraalinen tekstikrapula syntyy juuri tällaisista kertomuksista, jotka käsittelevät liian paljoa ja selittävät liian suppeasti.

kädelläkävelevä

Kommuunin vessan oveen saatiin viimein lukko.

Pian vaihtuva vuosi kutkuttelee. Henkinen tyhjä pöytä kirvoittaa ideoita ja peittää vanhat sotkut. Haluaisin jo unohtaa sotkut. Ajattelin ensi vuonna etsiä arkea elämääni, jottei oleminen olisi koko ajan niin tuskaisen tiedostettavaa. Kaipaisin vaikka ihan pieniä arjen murusia, joilla hiljentää oppikirjatodellisuuden takaisen maailman pauhu.

Kerran kävelin heräilevän ja töihin kiiruhtavan Töölön halki, sillä halusin nukkumaan. Vielä tovi aiemmin raekuuron takana piilotellut aurinko virnuili, koska ihmiset menivät lankaan ja luulivat, että olisi kurja sää.

Kerran kävelin Finlandia-talon takana, kun aurinko ei paistanut, muttei ollut vielä pimeääkään. Joutsennuorukaisen oli huono kiihdyttää jäätyneellä lahdella. Joutsenien pyllyjä ei palellut, ollapa joutsen. Lentoja säesti paikallinen roskisrumpali, jonka nopearytmiset teokset uhkasivat jokaisen olevan laulun arvoinen, mikä pitänee kutinsa. Talvella näköhavainnot korostuvat entisestään, kun valoa on niin harvakseltaan.

Kerran kävelin pizzeriaan. Itsenäisyyspäivänä kaupat olivat huonosti auki. Pizzeriassa oli kristallikruunu ja kristallissa oli pizzaa. Kruunun laita oli puhtaampi.

Kerran kävelin raitiotievaunupysäkille päästäkseni raiteita pitkin jonnekin muualle. Nousin seuraavan raitiotievaunun kyytiin. Samaan vaunuun nousi seuraavalta pysäkiltä pitkänhuiskea arvokas salkkumies. Se käveli koko vaunun halki tyynenä, mutta vaivihkaa ympärilleen pälyillen. Samaan vaunuun nousi sitä seuraavalta pysäkiltä pieni viiksimies. Se ei ollut tyyni, vaan oli kaatua lipunleimaajaan. Samaan vaunuun nousi joltain pysäkiltä vain näennäisesti läsnäoleva sätkänpolttaja. Sitä ei kiinnostanut mikään, ei edes tulipalo.

Yhtenä yönä makasin mun pedissä työntäen eteerisesti nugettia naamariini. Muruja löytyy edelleen lakanalta. Mielessäni on silti tietty huolettomuus, sillä viimeaikaiset yövieraat eivät ole koostaneet valituksia.

Elämä on aivan mieletöntä.

raato

Salaisissa haaveissani olen halunnut olla se, joka istuskelee maailma sylissään pehmoisissa lakanoissa. Lakanat kiertävät patjoja parketin päällä ja parketti alkaa siitä, mihin ikkunalaudan alla puksuttava retropatteri päättyy. Sekaisin kanssani kiertävät valot ja lämpö. Aamuyöstä kommuuni alkaa hiljetä.

En oikeastaan ole varma, löytyikö salaisistakaan haaveista näin hienoa kotia.

Kaikki on hieman hassua. Pienessä ajassa pakkasin kamat, vaihdoin metron sporaan, idän länteen. Sisällä vallitsee outo rauha. Rauhantuntu muuttuu vähän liikuteltaessa. Idässä käydessä velloo eri rauha kuin täällä uudessa maassa. Täällä lauantai on edelleen viikon päivistä potentiaalisesti ilakoitavin ja aamuisin ihailen ikkunasta oravien kaltaisia metsänolentoja. Keittiön välitilassa vieraita odottaa keksipurkki. Keksipurkkien kulttuuri on suomalaisessa keittiössä hieman marginaalissa, mutta niin olemme mekin. Byrokratia on näyttänyt itsestään paljon sellaista, jonka olisin jättänyt näkemättä. Meidän marginaalimme on ihan turvallinen vielä, silti marginaalin ovien raottuessa alkaa heikomman polvia tutisuttaa.

Jossain kohtaa aikaa aloin kirjoittaa irrallisesta olosta. Nyt en rikastuisi juurikaan niistä konkreettisista tunneista. En olisi rikastunut varmaan vuosiin. Silti hyllyni kaipaa pientä lasipurnukkaa, jonka kyljessä lukisi "penni konkreettisesta hetkestä". Eikä mulla edes ole enää yhtään pennejä. Vähävaraisena on raskaudestaan huolimatta antoisa matkustaa.

Kävin valloittamassa Joensuun. Istuin yksin brunssilla nimi toista päivää poissa asunnottomien kirjoista. Kaikki oli hyvin eikä mikään lumimaisemaista ikkunaa vasten höyryävää kahvia kauniimpaa.

kulttuurinurkka: palindromihommissa II

On kulunut tovi, kun viimeksi johdattelin palindromien maailmaan. Sen kummemmitta johdatteluitta (ja aiempaa julkaisulistaa tarkastamatta):

Assi, olit naamat. Astelet satamaan tiloissa.

"Isona pikavene Rioon", anoo Irene, vakipanosi.

Sarjan edellinen osa ja tarkemmat tiedot katsottavissa täällä.

todellinen elämä todellisuudeton henkilö jonkinlainen todellisuus

"Eilen vietin niin tiiviin kahdenkeskeisen päivän kielitieteen kanssa, etten ehtinyt riisua yökkäriä tai käydä kauppaa edempänä kalassa. Vähän ehdin vilauttaa pikkusormea eräälle sivuaineelle ja elämäni mielitiloja internetille. Muutoin pysyin visusti vaativan rakastajani seurassa. Koska kaikki tavarani ovat muuttaneet erinäisiin asemiin ympäri muuta Helsinkiä, en voinut nousta patjalta sorvin ääreen, vaan jouduin luomaan sorvimaiset olosuhteet patjalle. Aamiainen ei ollut kuin Tiffanylla. Eikä ollut lounaskaan."

En pidä dikotomioista. Harvoja maailman asioita on mahdollista sijoittaa kiistatta kahteen erilaiseen laatikkoon. Eron muutos käy vähintään lineaarisesti ja linjat päällekäin. Perustavanlaatuisuuteen pureutuminen on hieman mielenkiintoisempaa. Mukavampi sukeltaa, hivelee mieltä pehmeämmin.

Maailma myös näyttää suuremmalta auringonpaisteessa. Ahdistuneessa mielentilassa suuruus pelottaa. Ilmiöillä lienee yhteys, vaikka syissä seurauksineen onkin epäselvyyksiä. Kerääkö masentuneisuus harmautta ympärilleen magneetin lailla, vai kulkevatko ihmiset masentuneina aina silmät kiinni. Alakuloiset silmät ovat kuitenkin vähän hauraat ja kirkkaus julmaa. Mitä ei näe, ei osaa todellisuudeksi panna, siksi aurinkoiset päivät eivät esiinny mielialaltaan harmaissa kertomuksissa. Aion uskoa huteraan teoriaan, sillä kieli muokkaa todellisuutta. Ja toisin päin, oli alun jäljille pääsy kuinka hankalaa tahansa.

Ihan ok -mielentilassa maailman suuruus on tyydyttävää.

Johonkin takataskuun jäi konkreettiset kertomukset isänpäivästä, mutta oikeasti päivien koostumuksesta kertoo se, että selkein juttu luennolla on kirjan metafysiikka. Senkin selkeys piilee siinä, että selkeyttämättömässä tilassa tunnistaa maailmakseen vain tavallisesta selkeydestä poikkeavan

Muutan joskus.

Sanat ovat valtavia. Sanat voivat tehdä kenestä tahansa hetkessä sankarin tai tekopyhän mulkun. Myös sanomattomat ja sanotuiksi kuvitellut sanat pystyvät samaan. En voi kuin toivoa sanovani ja jättäväni sanomatta elämässä oikein, koska aina puolueettomuuteen ei riitä hiljaisuus tai kauniit sanat.

Jaa.

eikä ilmaan nouse hengen häivääkään

Koska elämäni on vähän levällään, en ehdi jakaa lämmintä rakkautta sisältäni kenellekään niistä ihmisistä, joille ehdottomasti tahtoisin. Kun sanon vähän, tarkoitan 'hyvin paljon'.

Sitten maailman korville kerääntyy sumua. Sumu sanoo, ettei kukaan ymmärrä mun levähtäneisyyttäni, vaan lakkaa kaipaamasta rakkauttani ylipäätään. Siinäpä sitten seisoisin levälläni ja yksin.

tai ehkä aika on vain tekosyy

Olon kirjoittamisen yksinkertaisuus on illuusio. Joskus aistien edessä on enemmän kuraa ja hetkellisesti luulee taitavansa sanallistamisen kuin hengittämisen. Tänään näen kirkkaasti ja haistan hyvin. Kuulossa ei ole mitään vikaa ja ruumiiseen koskee.

Sammutin tuulettimen 25. elokuuta. 31. elokuuta uskoin vahvasti, että taakseni oli juuri jäänyt elämäni pisin viikko. Viikon ja muutamien vuosien välillä on hyvin vähän perustavanlaatuisia eroavasuuksia, sillä kaikki mitä käy asettuu kuitenkin vain massaksi mielen perukoille.Kirjoitin kolme kertaa ylös, kuinka paljon lämpöä sieluun helähtää, kun näen lähimmän suojatien liikennevalohenkilön vinossa. Kallellaan olevan henkilön olo vaikuttaa hetkessä suoria kollegoitaan letkeämmältä. Joskus isona saavutan sellaisen samanlaisen ulkoisen letkeyden, että ohikulkijat tiedostamattaan kirjoittavat sen ylös kolmesti.

Välillä toivoisi voivansa istua julkisen liikenteen vietävänä ikuisuuden, ja ettei matka päättyisi koskaan, sitten toisella kerralla kokee ruumista rutistavan pakottavaa tarvetta jäädä pois jo Sörnäisissä, ettei matka jatkuisi enää hetkeäkään. Välillä matkan kaltaisten muotojen merkitysten välinen vellonta tuulettaa raikastavasti korvien välistä, sitten toisella kerralla vellonnan soisi lakkaavan edes hetkeksi.

Olisivatpa uudetkin tarinat niin hyviä, että ne tekisi mieli kertoa aina uudestaan ja paremmin. Tai olisipa edes niitä keskinkertaisia tarinoita, joista ei ole aivan varma, onko ne jo kerrottu vai ei. Mahdollisesti elämäni loppuun saakka haluan aina palata tarinaan, jossa leikin ketun kanssa pikkutunteina hiekkarannalla, vaikka kukaan ei edes usko mua, koska oli pimeää ja kettu oli lähempänä kuin mikään pitkään aikaan ennen sitä. Luultavasti aina silloin tällöin muistan, kuinka kuljin räntäsateessa ja ajattelin alkaa harrastaa mielenosoituksia. Tämän jälkeen jonnekin on kirjoitettu elämään se yksi niin isokätinen setä, että kahvikuppi näytti sen otteessa kananmunalta, ja ehkä joskus palaan minun ja kahden puolityhjän Gato Negron arvoituksen pariin.

Seuraavaksi voisin tutkia hetkeä, kun jalat irtaantuvat ruumiista. Millaiset olosuhteet se vaatii ja yhdistääkö hetkiä jokin muukin. Jatkotutkimus käsittelee jalkojen ja pään irtaumuksellisten ominaisuuksien eroja.

Viime viikolla nukuin kaksi yötä samassa mekossa, koska maailma on taitava mahdollisuuksien myyntimies. Koin seesteisen ruskaretriitin Laajasalon idyllissä ja torkuin riippukeinussa. Seurasin raitiotievaunukiskojen asentajamiehiä sunnuntaiyössä, sillä pidän hitsausjätteenä syntyvästä tähtisäteestä. Sänky on täynnä glitteriä. Olo on ok.

tiivistettynä lämmön katoavaisuus

Toiset asiat ovat olemassa ja toiset eivät. Niiden väliin mahtuu erittäin paljon asioita, joiden olemassaolosta ei voi olla varma, voi vain laskeskella todennäköisyyksiä. Lisäksi on olemassa todennäköisyysmittarin asema mahdollisuus, että olemassaolo on lähtökohtaisesti humpuukia.

Yksi epävarmuuslausekkeeseen asetettava muuttuja olen minä, toinen toiset ihmiset, kolmas syksy, neljäs fyysinen todellisuus. 

Idän huvilan naapurit ovat vaihtuneet ja niin olen minäkin. Olen vaeltanut suunnitelmissa, joissa perustamme pienen ja lämpöisen humanistikommuunin, juomme viiniä ja keskustelemme kielitieteestä. Olen vaeltanut kantakaupungin kivillä ja siirtänyt kotini väliaikaisesti pieneen yksiöön lempeiden ystävien luokse.

Eräänä yönä käveltiin hiekkarannalle. Juoksin niin kauas pimeään, että saatoin vain ja ainoastaan kuulla ystävien puhuvan pimeästä ja kaukaa. Pyörin voltteja uimavalvojan telineessä ja juoksin takaisin äänten luokse. Lauloin muutaman kahdeksankymmentäluvun hitin ja lähdin juoksemaan taas. Juoksin ketun luokse ja leikin sen kanssa märällä sukalla. Mitään niin epätodellista en ole tehnyt hetkeen (olemassaolon humpuukimahdollisuudenkin huomioon ottaen).

Eräänä yönä käveltiin kaupungin rajalle. Silloin oli vielä tarpeeksi lämmintä käydä puskapissalla.

Eräiksi öiksi ajettiin mökille. Löysin hetkestä niin täydellisen onnen tunteen, että epäilin sen olemassaoloa. Tunteen, ihmisten, musiikin ja tuoksujen todellisuus saattoi olla vähän epävarma, mutta se epävarmuus ja irrallisuus lisäsi tarvetta paketoida hetki hyvin ja kaivaa esiin joskus huonompana. Harjasin tukkaa kokonaisen päivän. Kylämarketissa kaupunkilaisuuteni piiskasi mua naamaan raivokkaasti ja alkoi vähän pelottaa.

Räjähtää on olemassa vaikka räjätä ei olekaan. Se olisi liian suurpiirteinen kuvaamaan ihmisten maailmaa, mutta maailmankaikkeuden mittakaavassa sille voisi olla käyttöä. 

Lisäksi pyörityksessä ovat olleet kieliopilliset metaforat ja niiden ekologinen lokero, väkivalta ja sen tutkimisen haasteet, yhteiskunnan rakenteelliset vääristymät ja niiden taipumus hävitä silmistä, elämä ja sen sietämätön olomuodottomuus.

Ennen syksyä kävin Berliinissä. Olisin käynyt myös Virossa, elleivät ystävällismieliset laivahenkilökunnan jäsenet olisi käännyttäneet mua pois ennen kuin Helsinki ehti jäädä laiturille. Lintu oli tehnyt pesän terminaalin reunaan. Tein pikaisen ekskursion Heinolaan makaamaan alasti laiturille katselemaan Linnunrataa. Pelasin ensimmäistä kertaa elämässäni beer pongia.

Pitäisi lähteä saunaan, mutta pelkään sen häviävän olemasta jossain tässä matkalla, Helsinki velloo niin voimakkaasti. Oon nukkunut hieman enemmän päivin kuin öin ja surrut hieman enemmän sisältä kuin ulkoa.

katsaus 2: tammerkosken idyllinen lähiympäristö

Acta est fabula, nunc plaudite. Toimittaja haluaa huomauttaa, että tuo ikkuna-Kekkonen on perinteinen tamperelainen nähtävyys. Toimittaja sukulaisineen on palannut vierailemaan sen luona kerta toisensa jälkeen jo kymmenien vuosien ajan (tai ainakin niin kauan kuin toimittajan henkilökohtainen muisti riittää). Se asuu miellyttävän divarin ikkunassa ja on saanut ystävikseen uusia naamoja sitten viime näkemän. Divarissa toimittaja ei ole koskaan käynyt.

katsaus 1: tammerkosken idyllinen lähiympäristö

Semmoisia juttuja juhannuksen aikaan Tannpereella.