Kommuunin vessan oveen saatiin viimein lukko.
Pian vaihtuva vuosi kutkuttelee. Henkinen tyhjä pöytä kirvoittaa ideoita ja peittää vanhat sotkut. Haluaisin jo unohtaa sotkut. Ajattelin ensi vuonna etsiä arkea elämääni, jottei oleminen olisi koko ajan niin tuskaisen tiedostettavaa. Kaipaisin vaikka ihan pieniä arjen murusia, joilla hiljentää oppikirjatodellisuuden takaisen maailman pauhu.
Kerran kävelin heräilevän ja töihin kiiruhtavan Töölön halki, sillä halusin nukkumaan. Vielä tovi aiemmin raekuuron takana piilotellut aurinko virnuili, koska ihmiset menivät lankaan ja luulivat, että olisi kurja sää.
Kerran kävelin Finlandia-talon takana, kun aurinko ei paistanut, muttei ollut vielä pimeääkään. Joutsennuorukaisen oli huono kiihdyttää jäätyneellä lahdella. Joutsenien pyllyjä ei palellut, ollapa joutsen. Lentoja säesti paikallinen roskisrumpali, jonka nopearytmiset teokset uhkasivat jokaisen olevan laulun arvoinen, mikä pitänee kutinsa. Talvella näköhavainnot korostuvat entisestään, kun valoa on niin harvakseltaan.
Kerran kävelin pizzeriaan. Itsenäisyyspäivänä kaupat olivat huonosti auki. Pizzeriassa oli kristallikruunu ja kristallissa oli pizzaa. Kruunun laita oli puhtaampi.
Kerran kävelin raitiotievaunupysäkille päästäkseni raiteita pitkin jonnekin muualle. Nousin seuraavan raitiotievaunun kyytiin. Samaan vaunuun nousi seuraavalta pysäkiltä pitkänhuiskea arvokas salkkumies. Se käveli koko vaunun halki tyynenä, mutta vaivihkaa ympärilleen pälyillen. Samaan vaunuun nousi sitä seuraavalta pysäkiltä pieni viiksimies. Se ei ollut tyyni, vaan oli kaatua lipunleimaajaan. Samaan vaunuun nousi joltain pysäkiltä vain näennäisesti läsnäoleva sätkänpolttaja. Sitä ei kiinnostanut mikään, ei edes tulipalo.
Yhtenä yönä makasin mun pedissä työntäen eteerisesti nugettia naamariini. Muruja löytyy edelleen lakanalta. Mielessäni on silti tietty huolettomuus, sillä viimeaikaiset yövieraat eivät ole koostaneet valituksia.
Elämä on aivan mieletöntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti