huoleton taival ja taruolentoja

Vaikka kevät on ehtinyt piiloutua äärimmäisen syvälle takaisin talveen, se aiheuttaa edelleen huolestuttavaa huolettomuutta.

Käy aivan hassuja juttuja!

Korvan takana on ponitatuointeja torstailta. Jokseenkin hulvatonta sukeltaa lapsuuden aarremuistoihin ja kastella kuvia ihoon. En ikinä tule yhtä taitavaksi kuin äiti. Muutuimme muutaman ystävän kanssa yksisarvisiksi luentojen päätteeksi.
Levitimme ympäristöön rakkautta ja kimallusta.
Toveriyksisarviset löytyivät sateenkaarten värisestä juhlaluolasta.
Yksisarvisten ja robottien lyhyen historian lomassa nautittiin hattaraa koneöljyllä.
Pieni maailma lennätti Kotiseutulaulun houkuttelemana luokseni samoilta juurilta irronneen naisen. Aiemmin maailman luokseni lennättämä mies on sen veli.

Myöhemmin tukka oli rastoilla ja napa täynnä glitteriä. Haluan elää uskossa, ettei kaikkeus koskaan täyty glitteristä, vaan janoaa sitä aina lisää.

Hädin tuskin henkilöksi palautuneena hukutin kokonaisen päivän jonnekin. Yksi pussiolut metroa odotellessa vaihtui puolikkaan yön mittaiseksi kävelytaipaleeksi itähelsinkiläisistä perämetsistä keskustan sykkeeseen. Vaeltava seurueemme lausui runoja Tulenkantajille, ihaili metrojen ja sementtitehtaiden villiä voimaa, pysytteli lähellä raiteita, tanhusi pelimusiikin tahtiin rakennuskuopan reunalla, rekonstruoi, pohti top 1 -biisilistan olemusta, pistäytyi puolimatkassa kievariin ja aina mahdollisuuden tullen Alepaan, valitteli sukupuolten välistä epätasa-arvoa puskapissisektorilla, keskusteli ystävällissävytteisesti virkaintoisen vartijasmiehen kanssa, ylisti ykköskaljan makuteknisiä ominaisuuksia ja päätteli yhden sillan aikana kaikkien kielten kumpuavan kantaruotsista.

Myöhemmin jalat ovat kipeät, mutta sydän voi paremmin kuin edellisenä päivänä. Elämä laskuttaa kaikesta yltäkylläisestä ilosta aina vähän. Unet ja valinnat vaikeutuvat, mutta oppiipahan tekemään luovempia kompromisseja.

Kuka se oli, joka sanoi veistoksen olevan valmiiksi kiven sisällä?

kulttuurinurkka: palindromihommissa

Kaiken ihmeellisen seassa koen taas vaihteeksi olevani sanoineni yhtä hukassa kuin viikonlopun leit. Pitääkseni maaliskuun elossa ja itseni siinä mukana julkaisen viimein osan syksystä asti jatkuneesta palindromisarjasta. Suuri palindromisti ja toverini J. Nikko johdatti minut ja ainejärjestön palindromimaailmaan, eikä sieltä ole paluuta. Meillä on suunnitelmia.

Itsesi naamioi, sivari, Mira visioi maanisesti.

Täti, epäilys iski: miksi syliä peität?

"Nynny, siitä minut", hoki täti. "Kohtuni mätii, synnyn."

Kaikkien palindromien kehittelystä on vastuussa J. Nikko. 

Täti on irstas henkilö. Aina levittelemässä jalkojaan.

leipää (nominatiivi)

Kävin matkalla, kuvayrjö on tuloillaan!

Kuinkas silloin kävikään?

Varaslähdettiin torstaina, kainaloviiniteltiin Minnan patsaalla ja tanssittiin reggaen tahtiin Lutakon valoissa kunnes piti päästä vessaan. Löydettiin ystävät perjantaina, syötiin mustikkapiirakkaa tärkeän luennon ravisuttaessa mieltä. Meno alkoi levähtää reisille: oli kolme tyttöä ja yksi piirakka, two girls and one cup, hävytöntä, dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon ja upouudet pikkarit jäivät pöydälle. Hiljennyimme Hobitti-korttipelin äärellä. Lauantaina maalattiin naamat ja pistettiin ykköset ylle. Möyrittiin, mutta ennen kaikkea yhdessä. En ehtinyt käymään äitin luona. Vaihdettiin tikkari sohvaan ja kannettiin se keskustasta ylioppilaskylään veisaten samalla. Mentiin, sitsattiin ja voitettiin.

Matkan aikana huolella hävitin kaksi leitä ja yhdet aurinkolasit, se on turistin kohtalo. Elämän kulku risteää aina välillä vanhan kanssa. Joskus olin turistiopas itselleni, tällä kertaa muille.

Facebook kaipaisi enemmän tykkäysnappeja. Koko maailma kaipaisi enemmän tykkäysnappeja, sillä joskus ei ole mitään sanottavaa, vaan sydämen täydeltä välittämistä. Sunnuntai-iltana aurinko laski selkien taa, muttei tarvinnut ottaa aurinkolaseja nenältä, koska kuu oli niin suuri. Kaiuttimissa Pikku G kehotti keräämään ympärilleen ystäviä ja kertomaan että tykkää niistä. Tein työtä käskettyä. Sittemmin tiiviissä autossa raikasi vain kylki kyljessä -kipaleita ja Sukkula Venukseen. Sain termin ilmiölle pörröinen darra.

On vähän vaikea puhua. Ehkä, koska opintomatkalla unohdin surutta kaiken muun paitsi rekonstruoinnin ja Boom Kahin sanat, ja maanantain tavallinen maailma tuli liian pian. Ehkä, koska takanani istuu joku, eivätkä sanat tule, jos niitä vaanitaan takaapäin. Ehkä, koska lähdin mukaan kutkuttavimpaan pitkään aikaan.

Ruotsalaisesta hammastahnasta tulee vaaleanpunaista harjausjätettä, olen hullaannuksissani.

näivettyneiden tuulten tällä puolen

Vähän säälittävä tekstimaaliskuu. Tieteellisesti ja viihteellisesti. Maaliskuu on muutenkin kummallinen säteillen valoa ja lämpöä maailmaan rännän sijaan. Ehdin pistäytyä Jyväskylässä jo uudestaan ja ylihuomenna lähden sinne jälleen. Kaksi viikkoa sitten saavuin aurinkoista aurinkoisempaan kotikaupunkiin, mikä puristi kevään sydämeen muhimaan. Sieltä se on pirskahdellut esiin auringonvalon kanssa täsmällisesti stereona. Aurinkoinen kesäsää valtaa mut sellaisella ololla, etten osaa edes käsitellä sitä. Kylkiluiden alla kiehuu, mutta se on pakko yrittää teljetä sisään. Hulluna pidetään jo hymystä.

Keskimaassa juhlin ystävääni ystävien kanssa. Kaikki oli vaaleanpunaista höyryä. Nukuin 72 tunnin aikana neljä ja puoli tuntia. Toisella puolen valtamerta jaettiin Oscar-patsaita, Setälä juhli 150-vuotispäiväänsä ja Suomi laskiaista. Silmäpussit lattiaa viistäen luen ilmaisjakelulehdestä univajeen haitoista ajatellen rakkaudella jokaista hereillä koettua hetkeä. Väsyneet keskustelut ennen kuin ryömii sänkyyn aamuseitsemän jälkeen, pöydällä sulavat pakastemacaronit, aiheeseensa hurahtaneen väitöskirjailijan luento, unelmat hernekeittokylvystä ja kermavaahto laskiaispullalla kietoutuvat toisiinsa aivokiemuroissa, sitten meen viimeinkin nukkumaan.

Perjantaina podin ensimmäistä kertaa etelän elämäni aikana hämmentyneitä pelkotiloja juoksumetsällä. Pimeään nurkkaan asettuneet paikalliset teinit huutelivat juhliensa tuoksinasta kannustavia kommentteja, kuten "kuka ihme lenkkeilee tähä aikaa???++1!". Olin vähällä jäädä sivistämään lapsia tulevaisuuden nukkumaanmenoajoista, mutta sitten keräsin zenin rippeet liukkaalta pururadalta. Luultavasti juoksumetsä vain on perjantaipäivällä urheilijoiden ja -yöllä paikallisen nuorison. Kuten Muumipapan uimahuone on talvisin Tuutikin.

Ei ole uusia kuvia, sillä kamera on tällä kertaa Jyväskylässä. Onneksi kuulumisetkin ovat jo hieman elähtäneitä.