Vaikka kevät on ehtinyt piiloutua äärimmäisen syvälle takaisin talveen, se aiheuttaa edelleen huolestuttavaa huolettomuutta.
Käy aivan hassuja juttuja!
Korvan takana on ponitatuointeja torstailta. Jokseenkin hulvatonta sukeltaa lapsuuden aarremuistoihin ja kastella kuvia ihoon. En ikinä tule yhtä taitavaksi kuin äiti. Muutuimme muutaman ystävän kanssa yksisarvisiksi luentojen päätteeksi.
Levitimme ympäristöön rakkautta ja kimallusta.
Toveriyksisarviset löytyivät sateenkaarten värisestä juhlaluolasta.
Yksisarvisten ja robottien lyhyen historian lomassa nautittiin hattaraa koneöljyllä.
Pieni maailma lennätti Kotiseutulaulun houkuttelemana luokseni samoilta juurilta irronneen naisen. Aiemmin maailman luokseni lennättämä mies on sen veli.
Myöhemmin tukka oli rastoilla ja napa täynnä glitteriä. Haluan elää uskossa, ettei kaikkeus koskaan täyty glitteristä, vaan janoaa sitä aina lisää.
Hädin tuskin henkilöksi palautuneena hukutin kokonaisen päivän jonnekin. Yksi pussiolut metroa odotellessa vaihtui puolikkaan yön mittaiseksi kävelytaipaleeksi itähelsinkiläisistä perämetsistä keskustan sykkeeseen. Vaeltava seurueemme lausui runoja Tulenkantajille, ihaili metrojen ja sementtitehtaiden villiä voimaa, pysytteli lähellä raiteita, tanhusi pelimusiikin tahtiin rakennuskuopan reunalla, rekonstruoi, pohti top 1 -biisilistan olemusta, pistäytyi puolimatkassa kievariin ja aina mahdollisuuden tullen Alepaan, valitteli sukupuolten välistä epätasa-arvoa puskapissisektorilla, keskusteli ystävällissävytteisesti virkaintoisen vartijasmiehen kanssa, ylisti ykköskaljan makuteknisiä ominaisuuksia ja päätteli yhden sillan aikana kaikkien kielten kumpuavan kantaruotsista.
Myöhemmin jalat ovat kipeät, mutta sydän voi paremmin kuin edellisenä päivänä. Elämä laskuttaa kaikesta yltäkylläisestä ilosta aina vähän. Unet ja valinnat vaikeutuvat, mutta oppiipahan tekemään luovempia kompromisseja.
Kuka se oli, joka sanoi veistoksen olevan valmiiksi kiven sisällä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti