ihan kiva välitila

Elämään koskee. Maailmaan sattuu. Oleminen särkee.

Pienet ajatukset valtaavat mietteet. Miltä tuntuu istua jonkun kodissa kissa sylissä posket täynnä marmelaadia. Miltä tuntuu puhaltaa niskaan kaupungin yllä. Miltä tuntuu herätä hetki ennen junan lähtöä tavarat ja raajat levällään. Miltä tuntuu luovuttaa. Miltä tuntuu soittaa etydi ilman housuja.

Jossain on kai tänään joulu. Onhan mullakin, muttei pitopöydän antimista löytynyt oransseja kalanmunia. Syntyi tyhjä olo, jolle pöydässä vain naurettiin. Pikakuvien valtakuntaan johtava sovellus on rikki, hetket ovat jäädä tallentumatta. Torttujakin saa leipoa vasta pyhänä.

Olen kirjoittanut joskus siitä, millaisessa idiolektin dilemmassa rämmin, kun en suunnattomasti välitä tykätä, mutta pelkään raastavani loppuun rakastaa. Silti rakastan sanaa rakastaa. Rakastuminen on helppoa ja rakkauden kohteeksi voi valita lähes mitä vain.

Olen kirjoittanut joskus siitä, että lokeroista sen sijaan en pidä. Tiedän, että itsekin ihmisenä hahmotan olevaa niiden avulla väkisin, mutta ne täytyy tiedostaa. Jos taitaisin, poistaisin ne mieluusti kokonaan, ja sen toiveen myötä niiden tiedostamisesta tulee entistä raskaampaa. Viimeistään huoli painaa maahan asti. Huolin kollektiivisien yhteislokeroiden seinien vahvuutta. Seinät jämeröityvät yllättävästi ja vaivihkaa, kun kaikki muut ihmiset eivät aktiivisesti jaksa tiedostaa lokeroitaan.

Olen kirjoittanut joskus siitä, kuinka paljon ympäröivät tilat ja tilanteet vaikuttavat jokaiseen hetkeen osineen. Hetken osan voi irrottaa kokonaisesta kuvasta ja vapauttaa ajasta. Sellaista voi käsitellä, pyöritellä, tutkia ja ihailla. Kaiken siitä irtoavan ilon voi käyttää ja sen epätäydellisyydet muuttaa näennäisen rationaaliseksi tiedoksi. Lopulta se tulee kuitenkin palauttaa paikoilleen, jolloin irrottajan jättämät jäljet pyyhkiytyvät pois, koska ne eivät merkitse mitään koko kaikkeuden kontekstissa. Irrottaja huomannee subjektiivisesti kokeneensa jotain. Mikäli ei ennen seuraavan palan irrottamista yritä nähdä itsensä yli, kerää ennemmin tai myöhemmin vakuuttavan määrän stabiilia ymmärrystä. Stabiilille ymmärrykselle rakentuu kaikki se, mikä ei olisi olemassa, jos yksikään olento ei olisi tässä hetkessä samoja asioita kuin edellisessä.

Tarkoitus oli johdattaa muutamalla lauseella vallitsevaan olotilaan, jossa yhtäkkiä kaikki sisältää kaiken eikä mikään mitään. Ääripäät hämärtyvät ja neutraalistakin tulee latautunutta. Enkä varmaan edes tiedä, mitä rakastaminen on.

Öisen syntaksini mallipuutarha rehottaa.




Moraalinen tekstikrapula syntyy juuri tällaisista kertomuksista, jotka käsittelevät liian paljoa ja selittävät liian suppeasti.

raato

Salaisissa haaveissani olen halunnut olla se, joka istuskelee maailma sylissään pehmoisissa lakanoissa. Lakanat kiertävät patjoja parketin päällä ja parketti alkaa siitä, mihin ikkunalaudan alla puksuttava retropatteri päättyy. Sekaisin kanssani kiertävät valot ja lämpö. Aamuyöstä kommuuni alkaa hiljetä.

En oikeastaan ole varma, löytyikö salaisistakaan haaveista näin hienoa kotia.

Kaikki on hieman hassua. Pienessä ajassa pakkasin kamat, vaihdoin metron sporaan, idän länteen. Sisällä vallitsee outo rauha. Rauhantuntu muuttuu vähän liikuteltaessa. Idässä käydessä velloo eri rauha kuin täällä uudessa maassa. Täällä lauantai on edelleen viikon päivistä potentiaalisesti ilakoitavin ja aamuisin ihailen ikkunasta oravien kaltaisia metsänolentoja. Keittiön välitilassa vieraita odottaa keksipurkki. Keksipurkkien kulttuuri on suomalaisessa keittiössä hieman marginaalissa, mutta niin olemme mekin. Byrokratia on näyttänyt itsestään paljon sellaista, jonka olisin jättänyt näkemättä. Meidän marginaalimme on ihan turvallinen vielä, silti marginaalin ovien raottuessa alkaa heikomman polvia tutisuttaa.

Jossain kohtaa aikaa aloin kirjoittaa irrallisesta olosta. Nyt en rikastuisi juurikaan niistä konkreettisista tunneista. En olisi rikastunut varmaan vuosiin. Silti hyllyni kaipaa pientä lasipurnukkaa, jonka kyljessä lukisi "penni konkreettisesta hetkestä". Eikä mulla edes ole enää yhtään pennejä. Vähävaraisena on raskaudestaan huolimatta antoisa matkustaa.

Kävin valloittamassa Joensuun. Istuin yksin brunssilla nimi toista päivää poissa asunnottomien kirjoista. Kaikki oli hyvin eikä mikään lumimaisemaista ikkunaa vasten höyryävää kahvia kauniimpaa.

mutta kuka on martti

Haluni laittaa hiljaisuus kesän piikkiin on ääretön tällä hetkellä. En laita sitä kesän piikkiin, se on varmasti jo tarpeeksi syntinen kasa piikitettyjä asioita. Samoin en laittanut kaatunutta punaviinia kissan piikkiin. Molemmissa tapauksissa syy sijaitsee osittain myös kyseisissä osapuolissa, mutta olen saanut tehdä ja nähdä niin paljon hienoja asioita tänä nimenomaisena kesänä, että otan muutamat negatiivissävyiset tarinat mielelläni omalle vastuulleni. Todellisuudessa sosiaalisehkon median jutut ovat jääneet kirjoittamatta ja kuvat lisäämättä, koska olen halunnut viettää yllättävän harvinaiset kotitunnit ajattelematta mitään (hankittiin siis netflix ja videotykki). Seuraavana hetkenä saattaa olla jo kiire uuteen seikkailuun miettimään uusia juttuja ja etsimään uusia kuvia.

Todellisuudessa kissa oli mun sylissä ja kaipasi kovakouraisesti rakkautta. Mikäli onnettomuus olisi sattunut kenelle tahansa muulle kuin mulle, jonka vastuuntunto ystäviltä lainatusta omaisuudesta lähes riipii sisältä päin ja jonka äiti on opettanut, kuinka punaviinitahrat saadaan katoamaan, syyttäisinkin ehkä kissaa. Mikäli kissa olisi hieman vähemmän rakastettava.

Jälleen tapahtumia on ollut välissä lukuisia. Kävin taas Turussa olemassa hetken aikaa vilpittömän huoleton ja onnellinen. Ensimmäistä kertaa jouduin matkaamaan pitkiä matkoja yksin. Kävelin kenkäni ja varpaani pilalle. Helsinki on ainoa kaupunki, jossa osaan sijoittaa joitain paikkoja myös kartalle, Turussa osaan sijoittaa paikkoja joen ja kävelymatkan määräämään koordinaatistoon. Olin rakentamassa festivaalia telakalle, ajelin förillä ja etsin mukavan näköisiä taloja, joihin muuttaa, jos joskus olisin valmis muuttamaan Turkuun. Pohdin fiilistelymielessä, kuka on se Martti, jolla on kirkko, kaupunginosa, silta ja snägäri (toim. huom. vastaus on todellisuudessa tylsästi Luther). Mitä pienempi mies, sitä kiehtovampi tarina. Historiassa on aloitettu sota ranskalaisten leivosten tähden, uskon maailmassa olevan järjettömiä syy-seuraussuhteita.

Suodatin tuntuu olevan edelleen epäkunnossa.

Kävellessäni festivaaleilta pois perjantaina joskus Absoluuttisen Nollapisteen jälkeen maailma tuntui syleilevältä ja minä nuorelta. Ilmassa oli loppukesä ja mielessä menneisyys. Kaikki elämän positiiviset asiat yhdistyivät hetkessä vähemmän imelästi kuin miltä se kirjoittaessa tuntuu. Tuuli liikkui hitaasti, aurinko oli lähtemäisillään, nöyhtäkukat tunkivat hengitysteihin ja Turku esitteli takapuoltaan. Taempaa raikasivat juhlat, joissa miljöö koristeineen sai haaveilemaan tulevaisuudesta ja valoissa leijuva musiikki pysähtymään hetkeen. Sit mä hymyilin keskel sitä kaikkee.

Huomasin löytyväni festivaalin internetistä vähemmän edustavana mutta kaiketi aivan onnellisena kohtalosta. Näin tytön pyöräilevän ojaan yöllä, kun sen kaveri huristeli ohitse. Kysyin avuntarpeesta, koska aikaisemmin samana päivänä mietin, olenko tavallinen toisen pulaan jättävä itsekäs häiriövihaaja. Turku puhututtaa sisäisesti. Viimeisenä yönä juoksentelin alasti metsässä uusien ystävien kanssa, kun kilju oli lopussa. Vihaan liian kylmää punaviiniä.

Olen aina pienesti ihmetellyt sellaisia henkilöitä, jotka virallisessa Aikuisten Iässä™ ymmärtävät, ettei lapsen aivoilla kuviteltu aikuisuus tulekaan annettuna yhdessä yössä. Tietoisuuteni tosiasiasta on ollut hyvin selkeä pitkään. Viime aikoina olen jostain syystä yllättänyt itseni miettimästä, miten turhauttavaa onkaan, ettei annettua ole olemassa. Oikeassa maailmassa joutuu olemaan lapsi vielä todella kauan.

Parvekkeelle on kynitty (tai kyniytynyt) lokki. Menen tänään sitsailemaan lokkipuvussa.

kerättyjä (elinvoimaton haasteehko 4/5)

Mitä oikein?

Taannoin eräällä (jos on hidas, tapahtuu kaikki taannoin) menomatkalla kohtasin nopeasti kiven vieressä onnellisia luonnonlapsia. Jos olisin havainnut ne vähän aikaisemmin, olisin vastannut kutsuihin ja pysähtynyt ihmettelemään. Luulen, että niillä oli retkipöydällä tarjolla teetä. On aina sääli pyyhältää ohi teekutsuilta.

Valkovuokkojen äitienpäiväominaisuus valkenee aivan uudella tavalla ensimmäisen etelän rannoilla tanssitun kevään jälkeen. Epäilen, että kouluaikojen tunnistustehtävät suosivat hieman etelän kollegoita. Pidempään paikalliset eivät innostu joka kerta mustarastaan nähdessään.

Laatikollinen vaatteita lähti luotani pois, vaikka osassa paidoista tuoksui vahva menneisyys. Suunnaton nostalgia valahti päälle ja ympäröi tiiviisti. Sen takia ei kuitenkaan voi säilöä paitoja, vaikka kuinka tekisi mieli.

Ystävä kysyi, olenko onnellinen. Sanoin olevani, koska onnellisuuden ei tarvitse olla lähelläkään täydellistä ollakseen olemassa. Olen tosi onnellinen. Sanoin paljon muutakin, luultavasti ohi suuni aamuyön rannalla.

Muutenkin alkanut kesä on suosinut aamuöitä ja rantoja. Lähes jokaisena aamuyönä olen ihmetellyt käsissä pyörivää maisemaa. Aamuöillä on tapana saapua vaivihkaa ja vilahtaa sitten ohi ennen kuin huomaakaan. Rantojen kokeilun ohella olen pohtinut seurassa sen semantiikkaa.

Jääkiekkotilanteen muuttumisen saattoi kuulla kadulle asti (tai painaa korvan simpukkaan). Joka paikassa kulki ambulanssi. Joen varrelta saattoi löytää ihailijoita tahtomattaan. Kilpparilta roikkui pyllystä kakkaa, koska sen elämänfilosofia on huoleton. Yöllä kioskimamma möi herkullisen purilaisen kahdelle nälkäiselle yökyöpelille. Muutaman korttelin päästä löytyi aarre, aarteelle piti juosta, ettei se katoa.

Toivoisin elämääni enemmän kahden ylläolevan kuvan näköisiä aamuja, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Kissa ei ole oma, vaikka helppo on erehtyä.

Turku on ihana.

En ole aivan varma, onko lähtökohtaisesti olemassa kahdenlaisia ihmisiä (niitä, jotka innostuvat museoista, linnoituksista, paikoista, rakennelmista sekä tarinankertojista ja niitä, jotka eivät) vai tuleeko kaikista ihmisistä vartuttuaan innostuvia. Joko kyseinen innostuvaisuus on ominaisuutena hypännyt rakkaiden sisarusten yli tai sitten olen saavuttanut innostuvaisuusiän huomattavasti heitä nopeammin.

Kunnes maailma pääsee tutkimuksessaan vastaukseen asti, kierrän ihan tyytyväisenä äitin kanssa ahkerasti kaikki ihmeteltävyydet samalla kun sisarusto innostuu aivan muunlaisista asioista.

Matkallani osuin yhteen onnelliseen asuntoon. Siellä oli ikkuna auki ja tieltä raikasi autojen ja ihmisten ääniä. Muutamat niistä opettivat toisilleen suomen kielen tärkeimpiä fraaseja, kuten olet kaunis.

Sekasorrossa elää kissoja.

Viimeisimmät juhlat olivat aivan violetit. Niissä juhli vanhoja ja uusia ystäviä ja ne jatkuivat ihan aamuun asti. Viimeisimpien juhlien viimeiset näkemiit kerrottiin vasta aamulla, kun aurinko oli jo vanhasti läsnä. Violettiuus oli jo kadonnut, mutta rakkautta oli vielä paljon jäljellä. Vähän liikaakin, istun kotona ja mietin edelleen, mitä tehdä tällä kaikella ylimääräisellä.

Useampia juttuja en saanut enää sanoiksi, joten yritän ryhdistäytyä heti, kun seuraava juttu tulee mieleen, ettei kaikkea tarvitse korvata kuvilla.

Kissa jäi reissun päälle. Ikävissäni olen kasvattanut korvaavaa lemmikkiä auringonkukanaluista.