levällään loppuvuoden ja vuoden lopun välissä + joulukliseet

Ohuenohuet sukkahousut repeilee, kun vedän niitä jalkaan. Onneksi on toiset alla, mitä en näe, ei ole olemassa. Ei ritinä välttämättä kerro mitään, tai se, että sormi uppoaa melkein joka kohdasta kaksien sukkahousujen väliin. Olen lyhyessä ajassa ihastunut pökerryttävästi ohuenohuisiin sukkahousuihin, joissa on hailakoita pikkupisteitä.

Jäin viime kerralla miettimään, voihan tyyni ja sees varmasti olla olemassa myös toisistaan irrallisina. Kyllä ne voi. Toisen olemattomuus ei sulje toista pois. Täytyy vain hyväksyä se, että joidenkin mielesetä sulkee.

Kuinka oma alpakka olisikaan komea parvekkeella.

Kuinka tahtoisinkaan julhiin, joissa voisin sonnustautua valokaapelista kieritettyyn leninkiin. Haluaisin tuntea vatsanpohjassa sen jännityksen, mikä syntyy paristojen virranlähteellisestä epävarmuudesta. Henkilökohtainen pilkku voisi iskeä koska tahansa.

Tapaninpäivänä edellinen juhla loppuu ja seuraavan odottelu alkaa. Edellisenä juhlana olisin ehkä pärjännyt pienemmällä määrällä torttuja ja vihreitä kuulia. Olen aina luullut kuuluvani lähtemättömästi yhteen muiden perinteisten luumumarmeladityttöjen kanssa, mutta tänä vuonna jouduin remontoimaan sisäisiä muottejani. Teen nyt töitä hyväksyäkseni viimein uuden omena-kanelimarmeladitytön identiteettini. Identiteettiä tunnustellessani olen edennyt torttu tortulta lähemmäs tämän joulun viiden kilon tavoitetta (en siis turhaan ole matkustanut kotipitäjään asti, uutisissa sanottiin, että suomalaiset lihovat keskimäärin viisi kiloa joulussa, otin sen myös omaksi tavoitteeksi, jottei tammikuussa tarvitse sitten käyttää rahaa ruokaan).

Ollaan nukuttu siskon kanssa siskonpetissä ensimmäistä kertaa sitten pikkulapsuusvuosien. Toisina iltoina ollaan oltu toisillemme vihaisia, toisina iltoina ollaan naurettu yhdessä kippurassa (yhtenä kippurana) paikallisille youtube-rap-staroille, toisina iltoina ollaan vain yskitty stereona, sillä toin tuliaisena itseäni yli kolme viikkoa viihdyttäneen vilustuineisuuteni. Täällä hanavesi on hyvää. Olen opetellut tekemään ranskanletin, sen reitti kulkee aina tahallaan vinoon.

Kyseenalaistan Monopolyn ironisen joulupelimonopoliaseman. Otettiin yksi vaillinainen erä sitäkin. Pelaako kukaan sitä koskaan loppuun, vai onko Monopolyn loppu vain suuri joulumyytti. Scrabblen jumalat, ruojat, hylkäsivät ja pyllistelivät mulle koko eilisen:

"no hei tää sais alkaa ässällä tai hoolla tai sitten loppua peehen, onko ajatuksii?"

toim. huom. meillä pelataan ihan oikeeta scrabblee, eikä nynnyillä kaikenlaisten lyhenteiden ja sinne päin -juttujen kanssa

Joulu on sellainen sukulaisten nurkissa suoritettava löysähkö ajanjakso, joka päättää loppuvuoden, mutta vuosi ei ole vielä päättynyt. Koko vuosi on elettynä, mutta uusi ei ole ehtinyt alkaa. Oon sanonu joskus, että suhtaudun hartaalla vakavuudella kaikenlaisten aikayksiköiden vaihtumiseen, se pitää kutinsa edelleen. Jouluna on eristyksessä yleensä ympäröivästä maailmasta, jolloin ajatukset saa liikaa aikaa, ne irtautuu musta ja konteksteistaan. Ne leijailevat jossain suklaaseen keskittyvän minun läheisyydessä irrallisina ja absurdeina saaden olonkin irralliseksi ja absurdiksi. Kirjoille aika on otollinen, sillä valmiiksi leijailevat ajatukset järjestyvät helposti romaanin maailman mukaisesti, jolloin eläytymisprosessi on täydellisempi kuin muulloin. Tänä jouluna sain lahjaksi Jokapäiväisen elämämme.

Joulukuun inspiraatio on ilmaantunut vähän klönteittäin.

mutkikkaimpanakaan hetkenä

Mä en oikein tiedä, missä kaupungissa sijaitsen. Mä en oikein tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Epätietoisuuteeni nautin suklaata ja liukenen romaaniin.

Pyhät ahtautuu pieniin neliöihin, paljon naisia, kolme eläintä ja yksi veli (parka). Juhlan kunniaksi tapeltiin ensimmäisen kerran jo ennen aamupuuroa, mutta kyllä rauha laskeutui hetki kerrallaan. Suomen Turku julisti sillai. Viimeistään, kun Robin lauloi radiossa tulkoon joulu, tuli mielestä sees.

Tyyni valitettavasti tipahti jollekin viime yön unettomista tunneista.

On se peli en oo koskaan. En ollut aikaisemmin koskaan käynyt lenkillä jouluaattona, enkä koskaan ole tajunnu sanoo sitä pelissä. En oo koskaan -pelin moraalinen, yhteiskunnallinen ja viihteellinen olemus olisi kiehtovaa kartoitettavaa. En ollu vieraillu vanhalla juoksupolulla koskaan sen jälkeen kun muutin äitin huomasta pois. Kaksi vuotta on kierähtänyt eteenpäin jättäen jälkensä polkuun. Vanha lakutehdas näkyy nykyään kokonaan, koska metsän tilalle on pystytetty parkkipaikka. Kuitenkin polku löytyy yhä täältä ja pystyn yhä ihan hyvin tuntemaan ekan kerran, kun viiden kilometrin raja ei ollut ylittämätön. Tai kymmenen. Elän vähän viimeinen varvas menneisyydessä. Ympäriinsä kulkiessa löytää kasoittain paikkoja, joihin liittyy ainakin pieni tarina tai jokainen paikka liittyy ainakin pieneen tarinaan.

Toisinaan sisäpuolella kytee outo tunne siitä, että todellisuuden mutkikkain abstrakti kompleksi on keskustelu kahden tai useamman olion välissä. Nyt kytee. Kydös kehittyy arvaamatta satunnaisista seinään katkenneista jatkumoista. Vaikkei jatkumo voisikaan olla ikuinen, joskus seinä on tarpeettoman kova ja henki vähän salpautuu.

Olen kuudettatoista vuotta sitä mieltä, että Samu Sirkan joulutervehdyksen yksi antoisimmista pätkistä on Tuhkimon kärrykohtaus, jossa kaikki muuttuu kaikeksi muuksi ja kimaltaa. Ja Helinä-keiju on antoisin hahmo, koska sekin kimaltaa ja sillä on komeat reidet.

Tapahtumat ovat minimaalisia kaikkeen sisäiseen vellontaan(™) nähden.

(olkoon juhlissanne paljon rakkautta ja viheitä kuulia ♥)

missä on runollinen zen (klik)

Heräsin aamulla keskustasta putkiremontin keskeltä. Kirjoitin liikenevällä minuutilla päättömään kettukirjaan, kuinka olotila lienee hetkellisen zen. Ei vuodatuta, vaikka patojen liitokset natissee hiljalleen. Ihminen voi olla iloinen, surullinen tai tyyni myrskyn edellä. Ihminen on sillä lailla aina uudella kierroksella. Ja törkeän Runollinen.

Eilen en käynyt läpi epäselvää menneisyyttäni luonnosarkistossa, vaan karkasin kuuntelemaan tarinoita junamatkan päästä (sinne pääsee myös bussilla). En kovin vakavissani vastustanut pään kokoista korvapuustiakaan. Istuin kiusallisen pitkän ajan penkillä tarkastellen kampaajan kasvoille hitaasti valuvaa epätoivoa, kun se yrittää ammentaa ammattitaidostaan kärsivällisyyttä, jottei turhautuneena heittäisi hiustenkuivaajaa seinään ja laittaisi mua märkäpäisenä kävelemään niine hyvineni mahdollisimman kauas. Tarinankertojani istui henkisenä tukena saman kiusallisen pitkän ajan.

Lisäksi livahdin teatteriin toisten pikkujouluihin kokemaan, kuinka enkeleitä vietellään. Vakuutuin syvästi. Nautin snapsin, ihastelin korkokenkiä, verkkosukkahousuja ja puuhkia. Hurmaannuin lauluista.

Illan päätteeksi piilouduin tuttuun kapakkiin ystävien kanssa. Aamusta avauduin jo. Helsingin tutuimmassa kapakissa olisivat juhlineet toisenlaiset toverit, mutta mä kuljetin töhöpäistä koiraa pissillä kotihoodeilla. Vaikka äiti pakkaakin kodin ja siirtää sen lähemmäs keskustaa, tulee pieni nurkka sitä jäämään tänne, missä samasta alikulkutunnelista löytyy My Little Pony ja Paavo Pesusieni.

Tyhjän paperin hiljaisuus oli tänään paksumpaa kuin koskaan. Sain kauniin kohteliaisuuden ja olen siitä kiitollinen. Sanat arastelevat nyt. Kenties kissa, ruisleipä ja kukkaruukku hämmentävät niin, ettei sitä huomaa.

Loppukevennyksenä:
"Mä saan ottaa suklaata, lääkkeeks tilapäiseen masennukseen."
"Ei hipit masennu."
Kiitti veli.
(toim. huom. en ole hippi)

meta

Jallitan syntikirjaa taas, painan tee merkintä ennen kuin julkaise. Mun elämässä ei ole voinut tapahtua mitään uutta, koska vanhat tarinat on täysin jämähtäneet kilometriluonnokseksi. Se on niin pitkä, ettei sitä voi julkaista enää edes kokonaisena. Tässä siitä pieni, kontekstistaan irroitettuna mitäänsanomaton palanen:

"oh deer. mun elämä jotenkin selittää itseään. oon kokenu pieniä ja suuri tragedioita, ottanu ne kaikki koosta huolimatta tasapuolisen raskaasti, mut blogia oon kirjottanu oikeastaan siitä asti ku oon osannu määritellä ne tragedioiksi. eli tää homma onki mulle vaa suojelukeino. mitäs vittua. miks yllätyin?

kuuntelen jostain syystä täntstänts-musaa. tykkään sellasista naisista, jotka laulaa, vaikka ja koska niillä on vähän hassu ääni.

oon ollu yksin ja etsiny seuraa jostain. en oo etsiny sitä enää täältä, kun viimeksikään ei tärpännyt. tärppääminen on kiven alla, jos tärppäiltäviä on viisi, joista kolmelle on jo soittanu. juttelin kujan kaa blogeista ja menin taas vähän sekasin. tuli pakottava tarve julkaista vielä yksi paskamerkintä ennen kuin alan olla Huippu Blogisti. jarkko laulaa yöradiossa."

Vitsi vain, ei sillä ollut alunperinkään ympäröivää maailmaa selittämässä. Nyt oon turvallisesti J-townissa pahvilaatikoiden keskellä, kun on jonkun muun vuoro muuttaa välillä. Sekalaiset artistit laulavat Jouluradiossa. Eilen mulla ja Seikkailulla oli vuosipäivä. Ei tunnu siltä, mä olin leipoo pipareita. Söin piparitaikinaa niin paljon, että tuli paha olo ja olin mutkalla lattialla.

Kerron myöhemmin vaihtuvista kaupungeista, unettomista öistä, hurmiollisista kokemuksista, kahden viikon flunssasta ja sellaisista. Siihen saakka voitte kuvitella edelliset omille kohdillenne, kertomus tulee olemaan hyvin samanlainen.

Loppukevennyksenä:
"Sun tukka on ihan ku elokuvasta…"
"…"
"Siis Hobitista tai jostain."
Kiitti äiti.

vaaroja, tunturreja ja jokke

On tulossa tyylikäs kuvayrjösetti Turusta. Tässä kuitenkin oon jo turvallisesti kotona.

Ainä välillä pitää kirjottaa sellanen juttu, missä kertoo sisällään vellovasta räjähdysvaarasta, kun on niin paljon sanottavaa ja niin vähän aikaa muotoilla se.

Oon lukenu kyyhkyskirjaa viimein. On kaksi päivää aikaa palauttaa siihen liityvä kymmenen sivun essee. Kaunokirjalliset vireet kiemurtelee ympärillä. Ne yhdistyy menneen viikonlopun Turku-vireisiin, eikä jätä mua rauhaan. Kaikki on a) kaunista, b) raskasta, c) jollain lailla jännittävää, d) kytköksissä kaikkeen muuhun. Suklaa maistuu paremmalta kuin aikoihin. Kaikki maistuu. Mä en tiedä missä sijaitsen, kun junahan saattaa viedä hetkessä maailman ääreen! Selaimella on auki ukrainalaisen mallin joogakuvia, nekään ei oo kauheen todellisia.

Keho on mustelmilla taas ja aivossa muutaman kurtun välissä uusia tarinoita. Kissa on nauttinut tarpeestani makoilla tunteja viltin alla kirja kourassa. Maaten röyhkeästi päällä. En vielä ihan häpäise omaa ilmaisuani, jos lopetan nyt.(..) Toivoin kovasti pääseväni lempijyväskyläläisteni luokse itsenäisyyspäivien, Martikais-keikkojen, kissasynttäreiden ja jou-juhlien viettoon. Valitettavasti yksikään planeetta tai raitiotievaunu ei ole otollisella kohdalla karttaansa. Yhdessä viikonlopussa on kaikki ainekset menettää monta tilaisuutta, mutta myös valtavasti uusia mahdollisuuksia. Olen siirtynyt toivomaan yhteistä pullahetkeä lempimatemaatikkoni kanssa(!).

Voi olla alistumatta yhteiskunnan paineisiin kulkemalla samalla tukalla vaikka viikon. Oon puhunu höpöjä päähäni tosi paljon kaiken tän irrallisuuden nimissä. Toivon, etten hukkaa kaikkia ihmiskontaktejani niihin höpöjuttuihin, vaan muistaisin välillä olla edes keskinkertaisen korrekti.

Onko pakko tehdä koko ajan jotain? Ylioppilasaukiolle ilmaantunut Jeesus-talli on ilostuttava kaikessa heinässään. Huomenna tulee opintotuki ja veronpalautukset. Meen lukemaan kyyhkyskirjan loppuun ja sätkimään sen jälkeen sentimentaalilätäkössä suoden systemaattisesti ajatuksen jokaiselle kivalle ihmiselle.

Turusta löytyi samat miehet ku muutama vuosi sitten. Ovat kärsivällisiä.

Junassa Turkuun askarrellaan! Sensuroin kuvasta silmät pois pupulla, jotta halukkaat pysyisivät anonyymeinä. En todellisuudessa kysellyt kenenkään halukkuutta, mutta kuvan pupu ei liity tapaukseen.

Matkan päätteeksi mä ja mun kanssa päärautatieasemalle asti päässyt toveri (osa tipahti kyydistä aiemmin, sillee voi käydä jos kaikki on liian hysteerisiä pitääkseen toisistaan huolta!) käytiin hankkimassa nää tuikitärkeät tarvikkeet joulunodotukseen.

Turku on sitä, että käy kolme kertaa heseilee yhden yön aikana. Terveisiä erittäin söpölle kassatytölle. Oli niin söpö,  etten oo enää paljon yhtään rikki siitä, et PEHMYTPYÖRRE ei ollu nykyään järin pyörre.

Todistetusti ainoa univormukuva itsestäni.

Univormukuva muista.