levällään loppuvuoden ja vuoden lopun välissä + joulukliseet

Ohuenohuet sukkahousut repeilee, kun vedän niitä jalkaan. Onneksi on toiset alla, mitä en näe, ei ole olemassa. Ei ritinä välttämättä kerro mitään, tai se, että sormi uppoaa melkein joka kohdasta kaksien sukkahousujen väliin. Olen lyhyessä ajassa ihastunut pökerryttävästi ohuenohuisiin sukkahousuihin, joissa on hailakoita pikkupisteitä.

Jäin viime kerralla miettimään, voihan tyyni ja sees varmasti olla olemassa myös toisistaan irrallisina. Kyllä ne voi. Toisen olemattomuus ei sulje toista pois. Täytyy vain hyväksyä se, että joidenkin mielesetä sulkee.

Kuinka oma alpakka olisikaan komea parvekkeella.

Kuinka tahtoisinkaan julhiin, joissa voisin sonnustautua valokaapelista kieritettyyn leninkiin. Haluaisin tuntea vatsanpohjassa sen jännityksen, mikä syntyy paristojen virranlähteellisestä epävarmuudesta. Henkilökohtainen pilkku voisi iskeä koska tahansa.

Tapaninpäivänä edellinen juhla loppuu ja seuraavan odottelu alkaa. Edellisenä juhlana olisin ehkä pärjännyt pienemmällä määrällä torttuja ja vihreitä kuulia. Olen aina luullut kuuluvani lähtemättömästi yhteen muiden perinteisten luumumarmeladityttöjen kanssa, mutta tänä vuonna jouduin remontoimaan sisäisiä muottejani. Teen nyt töitä hyväksyäkseni viimein uuden omena-kanelimarmeladitytön identiteettini. Identiteettiä tunnustellessani olen edennyt torttu tortulta lähemmäs tämän joulun viiden kilon tavoitetta (en siis turhaan ole matkustanut kotipitäjään asti, uutisissa sanottiin, että suomalaiset lihovat keskimäärin viisi kiloa joulussa, otin sen myös omaksi tavoitteeksi, jottei tammikuussa tarvitse sitten käyttää rahaa ruokaan).

Ollaan nukuttu siskon kanssa siskonpetissä ensimmäistä kertaa sitten pikkulapsuusvuosien. Toisina iltoina ollaan oltu toisillemme vihaisia, toisina iltoina ollaan naurettu yhdessä kippurassa (yhtenä kippurana) paikallisille youtube-rap-staroille, toisina iltoina ollaan vain yskitty stereona, sillä toin tuliaisena itseäni yli kolme viikkoa viihdyttäneen vilustuineisuuteni. Täällä hanavesi on hyvää. Olen opetellut tekemään ranskanletin, sen reitti kulkee aina tahallaan vinoon.

Kyseenalaistan Monopolyn ironisen joulupelimonopoliaseman. Otettiin yksi vaillinainen erä sitäkin. Pelaako kukaan sitä koskaan loppuun, vai onko Monopolyn loppu vain suuri joulumyytti. Scrabblen jumalat, ruojat, hylkäsivät ja pyllistelivät mulle koko eilisen:

"no hei tää sais alkaa ässällä tai hoolla tai sitten loppua peehen, onko ajatuksii?"

toim. huom. meillä pelataan ihan oikeeta scrabblee, eikä nynnyillä kaikenlaisten lyhenteiden ja sinne päin -juttujen kanssa

Joulu on sellainen sukulaisten nurkissa suoritettava löysähkö ajanjakso, joka päättää loppuvuoden, mutta vuosi ei ole vielä päättynyt. Koko vuosi on elettynä, mutta uusi ei ole ehtinyt alkaa. Oon sanonu joskus, että suhtaudun hartaalla vakavuudella kaikenlaisten aikayksiköiden vaihtumiseen, se pitää kutinsa edelleen. Jouluna on eristyksessä yleensä ympäröivästä maailmasta, jolloin ajatukset saa liikaa aikaa, ne irtautuu musta ja konteksteistaan. Ne leijailevat jossain suklaaseen keskittyvän minun läheisyydessä irrallisina ja absurdeina saaden olonkin irralliseksi ja absurdiksi. Kirjoille aika on otollinen, sillä valmiiksi leijailevat ajatukset järjestyvät helposti romaanin maailman mukaisesti, jolloin eläytymisprosessi on täydellisempi kuin muulloin. Tänä jouluna sain lahjaksi Jokapäiväisen elämämme.

Joulukuun inspiraatio on ilmaantunut vähän klönteittäin.