missä on runollinen zen (klik)

Heräsin aamulla keskustasta putkiremontin keskeltä. Kirjoitin liikenevällä minuutilla päättömään kettukirjaan, kuinka olotila lienee hetkellisen zen. Ei vuodatuta, vaikka patojen liitokset natissee hiljalleen. Ihminen voi olla iloinen, surullinen tai tyyni myrskyn edellä. Ihminen on sillä lailla aina uudella kierroksella. Ja törkeän Runollinen.

Eilen en käynyt läpi epäselvää menneisyyttäni luonnosarkistossa, vaan karkasin kuuntelemaan tarinoita junamatkan päästä (sinne pääsee myös bussilla). En kovin vakavissani vastustanut pään kokoista korvapuustiakaan. Istuin kiusallisen pitkän ajan penkillä tarkastellen kampaajan kasvoille hitaasti valuvaa epätoivoa, kun se yrittää ammentaa ammattitaidostaan kärsivällisyyttä, jottei turhautuneena heittäisi hiustenkuivaajaa seinään ja laittaisi mua märkäpäisenä kävelemään niine hyvineni mahdollisimman kauas. Tarinankertojani istui henkisenä tukena saman kiusallisen pitkän ajan.

Lisäksi livahdin teatteriin toisten pikkujouluihin kokemaan, kuinka enkeleitä vietellään. Vakuutuin syvästi. Nautin snapsin, ihastelin korkokenkiä, verkkosukkahousuja ja puuhkia. Hurmaannuin lauluista.

Illan päätteeksi piilouduin tuttuun kapakkiin ystävien kanssa. Aamusta avauduin jo. Helsingin tutuimmassa kapakissa olisivat juhlineet toisenlaiset toverit, mutta mä kuljetin töhöpäistä koiraa pissillä kotihoodeilla. Vaikka äiti pakkaakin kodin ja siirtää sen lähemmäs keskustaa, tulee pieni nurkka sitä jäämään tänne, missä samasta alikulkutunnelista löytyy My Little Pony ja Paavo Pesusieni.

Tyhjän paperin hiljaisuus oli tänään paksumpaa kuin koskaan. Sain kauniin kohteliaisuuden ja olen siitä kiitollinen. Sanat arastelevat nyt. Kenties kissa, ruisleipä ja kukkaruukku hämmentävät niin, ettei sitä huomaa.

Loppukevennyksenä:
"Mä saan ottaa suklaata, lääkkeeks tilapäiseen masennukseen."
"Ei hipit masennu."
Kiitti veli.
(toim. huom. en ole hippi)