toistan: tenhoavaa

Koska en koskaan puhu elämästä täällä, voisin tehdä sen nyt. Elän jännittäviä aikoja. Teen järjettömällä syötöllä noloja asioita. Sellaisia, mitä käy kun on pieni ja varomaton elämäänsä kuljettavien virtojen kanssa. Jotka luuli jättäneensä jonnekin menneisyyteen, missä kaikki meni pienuuden ja varomattomuuden varjolla läpi. Nyt olen vastuullinen aikuinen ja oon huomannu, että vastuullinen aikuisuus tuo mukanaan uudestaan nuo samat virtaukset.

Hävettäisi, ellei mun elämä olis samalla myös korkealentoisempaa ja pöhisevämpää kuin aikoihin. Osittain nää kaksi laitaa on täysin toisistaan riippumattomia, mutta luultavasti nolous luo kontrastia korkealentoisuudelle tehden elämästä mukaansatempaavampaa (mukaansatempaavalle esitetään sellaista synonyymia kuin tenhoava! ♥!). Suotta huolestua kuitenkaan. Mulle korkealentoisuuteen riittää esimerkiksi maailma, kahvitärinät ja yllätykselliset jalat. Viime yönä jalat tanssitti mua strobovaloista vilkkuvissa lasinsirpaleissa. Vesi maksoi melkein kolme euroa, enkä ehtinyt väritystyöpajaan. Tänään jalat kieritti kahville ja teelle. Maidolla ja ilman. Kotiin kiinalaisen ravintolan kautta taas, koska vanha ruoka haisi jo pahalta.

Herkistyin Kampin kitschystä joulumeiningistä niin paljon, että aloin yhtäkkiä odottaa joulua enemmän kuin marraskuussa varmaan kuuluisi. Haluan koristella pipareita. Vaikka väkisin.

Blogikaapin ovi pusertuu lähemmäs ja lähemmäs. Kohta oon varmaan ulkona. Joilleki oon jo vilkutellu raosta. Toisaalta kaapissa on lämmin, hyvä ja turvallinen vain ovet kiinni.

ainakin sata nurkka-aarretta

Ihmisillä on ollut tapana juhlistaa maagisia asioita. Sata on maaginen, kymmenen käsiparin sormet. Ei se ihan joulua voita, mutta mulle henkilökohtaisesti sadas blogimerkintä yhdessä ja samassa paikassa on  suunnaton juhla, jota olen saanut viettää tätä ennen ehkä kaksi kertaa.

Juhlan kunniaksi puhdistan ilmaa ja tyhjennän vanhat luonnokset pois nurkista. En nauti tästä, mutta hapesta kylläkin. Aika moni elämän asia on sellainen, joka ei tehdessä tunnu tärkeältä, mutta lopputulos sylissä hymyilyttää.


18.12.2012
"Elämällämme lienee tarkoitus. En ole vielä päättänyt, mikä mun elämän suuri tarkoitus on. Ehkä mekot tai tuleva kissatätiys."

10.1.2013
"Möläyttelyä on monenlaista. Omaa ja muiden, koulussa ja yleisesti."

14.4.2013
"Seuraavassa kuukauden vaateblogikiintiö:

Ah, niin viekoitteleva PS-työ."

22.4.2013
"Hyvät tuoksut ja euforia.
Aurinko paistaa ihan mun varpaille aamupalapöydässä, enkä malta nousta ylös.
Tänään olikin sadepäivä. Kävin lenkillä, tulin onnelliseksi ja venyttelin kissan kanssa."

29.4.2013
"Ihailen kaunista säätä, jota ei huomenna enää ole, sekä herkullisia ruokia, joihin piheyteni ei anna rahaa.
Uunin lasi vihjailee pesutuokiosta, koska joudun avaamaan oven tarkastellakseni pikkubudjetin rakkauskokkailujani."

26.5.2013
"Oon jälleen vähän diagnosoinu itseäni."

8.8.2013
"Vallitsee asuinpaikkarage ja -rakkaus.
Mietiskelen pyykkihommia."

9.8.-6.11.2013
"Suurin osa ajatuksista liittyy aina kliseisiin. Elämässä ja minussa ja maailmassa. Elämässä ja maailmassa ne kliseet on, ja mä ammennan niitä, otan haltuun! Pidän punaviinistä ja juustoista, mielellään yhdessä.

Runoilijoilla on muusia. Ja taidemaalareilla. Ja kirjailijoilla. Myös tavallisilla ihmisillä on. Mun mielestä se on ihastuttavan abstrakti käsite. Yksi iso muusa on syksy, ehdottomasti. Jos se on jostain syystä mennyt ohi joltain.

Oon ottanu miljoona kuvaa omasta naamasta. sitten menin selaamaan kavereita, jotta saisin tietää, mitä profiilikuva nykyään tarkoittaa. Niissä aika usein hymyillään. Välillä on hassu ilme. Osa on jonkun muun ottamia, osa itse otettuja. Oma naama näköjään kuuluisi olla edelleen.

Päätin taannoin antaa mahdollisuuden mintunvihreälle hömpsyhameelle. Sen kanssa voisi pitää vain maihareita, mutta mulla on tällä hetkellä aukko maiharikohdassa.

Haluun ihan oikeesti maiharit.

Jos on tarpeeks epäseksikkäissä vaatteissa lenkillä, ei tarvi pelätä pimeätäkään metsää. Nimim. 'vittu naura mun kaulurille siinä ku oot hakattuna puskassa'.

Vetäsin kokonaisen kiinalaissatsin normaalin puolikkaan sijaan paikatakseni ruoka-aukkoja menneisyydessäni.

Yks puhelin meni rikki, koska se osui seinään."

***


Sellaisia ajatuslentoja. Seuraavaksi vietellään vuosipäivää.

roskamapin antimia V

roskamapin antimia IV

Suuren marraskuisen masennuksen kourissa julkaisen vähän lisää mappia Ö. Ensimmäiset valmistuivat sisältä levottomalla, pinnalta levollisella semantiikan luennolla. Jälkimmäiset ovat valmistuneet lukion viimeisillä englannin kursseilla, kesätyön myllerryksessä sekä aikaisemmin syksyllä.

Huomiseen mennessä olen ehkä ryhdistäytynyt.

WANTED

Kaksi munatonta etsii seuraa perjantai-illaksi. Tarjoavat teetä, teatteria tai sylihurinoita. Toinen munattomista etsii lisäksi Helsingin alueelta uutta ystävää, jolla olisi mukava katto tähtien tuijotteluun ja muuhun sellaiseen.

"Eilen kävin muumitanhulle. Tykkään neutraalisti Muumi-sarjoista (niistä tv-), mutta joskus tulee sellainen olo, että keittiön lattia on tehty muumitanhua varten, eikä siinä ole mitään neutraalia. Ruokavalioni on muodotsunut viime päivien ajan pitkälti taateleista. Pehmeistä ja kuivatuista. Kodin puutoslistalle on päässyt kohta useampi asia kuin kaappiin ja lattioille."

Toivoo uusin eilinen.
(tai nyt jo toiseksi uusin, aika rientää niin kiireellä)

Tänään (eilen) kävin isossa kaupassa Idän Ihmemaassa. Ostin kulmakaupan sedältä kilon cashew-pähkylöitä. Isossa marketissa menin sekaisin tarjouskorien äärellä. Kaikki mahdollinen oli eurolla. Otin mukaani kolme pussia maustetta, joka tekee soijarouheesta ruokaa, sekä kolme patukkaa teollista proteiinia, joiden epäilen maistuvan hirvittäviltä, mutta sain kuitenkin aika monta kaloria sillä eurolla.

Lepäsin viikonlopun pumpulissa, sillä käymässä oli ihana tuttu ja turvallinen. Sanojen tuotannon ei tarvinnut pitää kapuloita rattaissaan eikä hiljaisuudenkaan. Teelitrat ovat virranneet.
Maanantai tuli silti, vaikken halunnut. Välttelin sitä viimeiseen asti, kunnes meil oli lanit. Värikynäpeli, nugetit ja LiveStreamKimble piristivät vähän. Niin paljon, että valvoin tiistaiaamun neljään.

Olet yrittänyt lämmitellä mun ja lenkkipolun välejä taas. Muutaman viikon viileän ilmapiirin jälkeen ollaan nyt treffattu pari kertaa. Vielä se ottaa mut takaisin. Kerroin tämän, jotta voisin käyttää urheilumieli-tägiä.

Päässäni muotoutuu asiaa ihmisille, koska ajatusten tulisi jatkuvasti keskittyä ylihuomiseen (huomiseen) tenttiin.

hajoitetut sielut™

On löydetty: arkistot puhelimen muistioista, koska Turku-toveri kertoi aloittaneensa sellaisten ylläpitämisen myös.
On avattu: uusi kahvipaketti, eikä sen tuoksulle ole kaltaista.
On tavattu: Turku-toverin lisäksi Pai, ja meillä on suunnitelmia!

Elän parhaillani sellaista aikaa, jossa herään tilapäisessä mutta pitkäkestoisessa metafyysisessä epäselvyydessä (ehkä jopa pienessä eksistentiaalisessa kysymyksessä) joka aamu. En ymmärrä omaa suhdettani maailmaan herätyskellon soidessa (mikä on eri asia kuin olla ihan helvetin väsynyt). Näen ehkä vielä unia, ehkä en. Sängyssä on ehkä kylmä, ehkä ei. Kissa vaatii ehkä ruokaa, ehkä nukkuu mun mahalla. Voi olla, että mun pitäisi olla juoksemassa metroon. Mikään ei tunnu tärkeältä ja jokainen asiantila vaatii syventyvää mietiskelyä, sydän hyppii ja veri kohisee. Sitten verkkaisesti jäsennyn päivän mukana.

Viimeksi jäsentyi hyvä päivä. Kävin syömässä teatteriruokaa kellarissa. Yleensä pannukakku ei ole suosikkini, mutta ainakin vuoden tauon jälkeen pursui ihmeellisyyttä. Kun oikea minä menee lepotilaan, ottaa ruumiista vallan selostava sivupersoonani. Se selosti muutaman erittäin jännittävän Uno-pelin. Kissa kiipesi liesituulettimen päälle, pudotti lasimaljan ja naukaisi.

en kissattanikaan sängyssä istuskelisi, ellei

Maailmassa pitäisi olla enemmän lämpöä. Ihan konkreettista lämpöenergiaa, joka ei systemaattisesti tuhoaisi jääkarhujen kotomaita tai valmistaisi taifuuneja, jotka tuhoavat ihmisten kotomaita, vaan kiemurtelisi edes ihan vähän varpaiden välissä sängystä noustessa. Sen sijaan mökin tilkitsemättömistä raoista kiemurtelee viima, enkä mä halua tulla pois peiton alta. Jos nousee, pitää pukea päälle. Kyse ei ole mistään lällystä paita ja sukat -touhusta, pikemminkin paita, toinen paita, huppari tai villapaita, raitahousut, villasukat, toiset villasukat ja kaulahuivi -touhusta.

Kävin eilen 20-luvulla, oli kaunista. Kakku oli hyvää ja laulajat väärissä kohdissa. Moni henkilö osasi enemmän saksaa kuin minä. Sellaisia asiantiloja on kelpo illassa. Päivän kuvassa on pitkästä aikaa oma naama ja lisäksi tukka sillei ku se olisi ollut 1920, ellen olisi hiustenlaiton sijaan juossut sadeviimassa ensin raitiotievaunuun olemaan se teini, joka levittäytyy kolmelle penkille kokoamaan itseään tärketä asioita varten, sitten rientänyt sadeviimassa keskelle alkavia juhlia.

Kotimatkalla sain paljon uusia ystäviä hyvästeltyäni juhlaseuran. Bussipysäkillä mies oli auliin ystävällisesti ja oma-aloitteisesti sekä mun silmät että aikataulu, ei kuulemma kannata myöhästyä yön viimeisestä kyydistä. Se kysy mistä tuun, koska en puhu helsinkiä. Vastasin ylpeänä, vaikka vähän pelkäänkin murrepuolisuutta.

Toinen mies halusi istua mun viereen puolityhjässä bussissa. Emme olisi varmaan koskaan keskustelleet mistään, ellei se olisi alkanut yhtäkkiä manata hiljaa uskomattomalla kirosanarepertuaarilla ja pahoitella aina välissä. Kysyin, mikä masentaa. Se osoitti hiljaa edempänä bussissa istuvaa hilpeää kolmatta miestä, joka oli hetki sitten vilkutellut tälle toiselle. Kolmas mies oli kuulemma paikallinen bussihihhuli ja tulee herkästi kertomaan Jumalan Sanaa. Olin ihan vilpittömän iloinen siitä, että toinen mies istui mun vieressä siinä vaiheessa, kun kolmas tuli bussiin. Vaihdoimme hetken aikaa ajatuksia idässä asumisen ihanuudesta. Kerroin myös sille tulleeni Keski-Suomesta. Se tiedusteli, saako kysyä mistä sieltä. Kerroin. Se lysähti ja huokaisi syvään. Kysyin, mikä masentaa. Sen entinen vaimo ja lapset asuu siellä, eikä sen elämä ollu menny sen luvun osalta ihan kuin suomenruotsalaisessa puuhasteluohjelmassa. Voitiin puhua jostain muusta. Se kertoi, millaista on asua Lontoossa ja painoi mulle nappia oikeessa kohdassa.

Haluaisin kutsua kaikki kanssani itään. Täällä on muutakin kuin vanha iskelmä.

Lily Allen on laulanut uuden kappaleen radioon. Miellyttävää. Sen sijaan kaikille vähän kiusallista tulee  olemaan iltaan istutettu hohtokeilailu. Periaatteen naisena en jätä osallistumatta mihinkään sellaiseen peliin, jossa voin hävitä brutaalisti (mutta jossa mahdolliset urheiluvammat jäävät verrattain pieniksi, Monopoli ja jalkapallo on mustalla listalla).

olen vain vähän salkkareissa

Oikeasti tapahtuu muutakin kuin kahviasioita. Olen vahingossa joutunut seuraan, jossa oli joku muukin Kielitoimiston sanakirjan fani. Riistoyhtiön kauppakeskuksessa oli vihreitä alennuksia. Sain uudet mustat villahousut kymmenen rahaa halvemmalla kuin luulin ensin. Helsinki on taas ihan mukava. Eilen kirjakaupasta oli tarkoitukseni löytää Sofi Oksasen kyyhkyskirja, mutta kahvilassa aloinkin lukea Baby Janea. Sääli, sillä kyyhkyskirjalla saisin opintopisteitä. Elämä risaseks -hetket vilisevät mun tarinassa.

Äsken kirja jo loppui. Olen viettänyt kerrassaan hyvää krapulapäivää, diagnosoinut yhdessä mulle kroonisesti esiintyvän ironisen darran. Ironiseen darraan riittää nukkumattomat yöunet ja mainio ilta kyläilevän ystävän seurassa. Aamulla jokainen maailmanlaita oikein sylkee hilpeyttä eikä keittiön räsymattoa parempaa päikkäripaikkaa ole. Ystävällä on pussissa omenanuuskuja tuliaisina Jyväskylästä ja mä syön niitä onni poskilla, vaikka lupasin mahalle kahden viikon sokeritauon. Onnettomuudessa onni oli, kun opin, että yksittäisen päivän olemassaolon voi hävittää, mikäli ei ollut omassa elämässä vaan Salkkareissa.

Siitä on melko pitkään, kun viimeksi nukuin vuorokausirajalla. Kunnioitan kyllä kaikkia ajallisia sopimuksia, en vain osaa toteuttaa halutulla tavalla. Nää aikajutut lähtee ihan käsistä myös näis tekstihommissa. Ei pitäisi ajoittaa ironista darraa ja kirjan loppua samalle päivälle. Ovat molemmat niin sentimentaaleja asioita, että pää meinaa räjähtää (kuten päät räjähtelivät paljon monologissa Outo homo, joka oli se mainostamani ensimmäinen teatterikokemus pääkaupunkiseudulla, hyvä kokemus olikin, hakekaa tekin sellainen) kaikesta aivossa surraavasta abstraktista tunnepiikittelystä.

Meinasin mennä hajalle myös värikkäiden lahjanarujen osastolla edellisenä päivänä. Villahousumetsällä. Uudestaan asemalla, kun hihhulit lauloivat ylösnousemuksesta keskinkertaisella äänentoistolla. Jotta kaikki olisi mahdollisimman epäkronologista, ennen kaikkea tätä poistin paska-liitteen esseeni edestä. Kuvaamaan se sopii edelleen, mutta valmis essee ei ole paskaessee. Oon aika varma, että taannoiselta valokarnevaalireissulta ei oo kuvia enää kovin moneen juttuun. Ja että peli, jossa pikkusella pikseli-Vaderilla rakennetaan Kuolemantähteä, on yks parhaista ikinä keksityistä jutuista. Ainakin pari päivää on ollut.

pannusta asiaa

Siivosin kahvinkeittimen viime yönä marttojen ohjeita seikkaperäisesti mukaillen. Sen jälkeen uhrasin monta tuntia yöunilta tärkeiden kahvi-infografien tutkiskeluun (vaikka joko siellä tai maailmassa olikin virhe vihreän teen kofeiinimäärän kohdalla). Muistin myös valella tärkeää infoa ympäristööni siihen vastaanottavaan pikkutuntiaikaan.

Aamulla keitin hartaudella puunatussa pannussa oikein tummaa kahvia ja unohdin sen eteiseen lähtiessäni. Metromatkan kyynelehdin henkisesti, yliopistolla nohevoiduin. UniCafen kahvikin maistuu kahville. Kaadoin varmuuden vuoksi puolet siitä ryhmätyökumppanini syliin. Onnekseni sillä oli ruskea hame, joten selvisin kainolla anteeksipyynnöllä.

Uni pujahti silmään jo luennolla, illassa odottelee pääkaupunkiseudun ensimmäinen teatterikokemus. Kaikki tämä traagillisuus johti synnintekoon. Laitoin eteiseen hylätyn kahvin mikroon hetki sitten, kun olin maistellut sitä ensin kylmänä (martat on aika velhoja, muuten).

Ei ole kuvia kahvista, kahvittelutovit on aina niin hektisiä tai väsyneitä. Sen sijaan Instagramista löytyi kuva kissasta, joka tutkii aiheuttamaansa teevahinkoa. Kofeiini mikä kofeiini. Kutsuin tänään ensimmäistä kertaa Helsinkiä paskakaupungiksi, koska kaupasta ei löydy mustia villahousuja.

kuplavainioilla täynnä antamisen riemua

Kuten aina, on hyviä ja huonoja uutisia. Noin kaksikymmentäneljä tuntia sitten painiskelin erään eksistentiaalisen ongelmani kanssa. Selatessani sosiaalisen median päälinnakkeen uusimpia kuulumisia, haluaisin tykätä suunnilleen kaikesta. No, ei niin voi tehdä. Koska henkilökohtainen eksistenssikehikkoni vaati tietyn määrän poissaoloa koko maailman jutuista. Mä pysyn poissa koko maailman jutuista, koko maailma pysyy mun. Siksi mä käytän useita minuutteja punniten poissaolosuhteita ja jätän asian vielä hautumaan taiteellisen Instagram-räpeltelyn ajaksi. Kuvasomen pehmitettyä mua hetken palasin päälinnakkeelle käyttämään elämäni parhaan vittu YOLO -hetken ja tykkäämään ihan vimmatusti kaikesta. Mun elämä on kaikkeuden jännittävintä seikkailua.

Oikeesti isoista seikkailuista ei vain osaa kirjottaa. Kirjoittelen ennemmin asunnossa leijailevasta pesuainehöyrystä. Se nukkuu vähä vähältä itseään pois vastapestyjen tekoainemekkojen hartioilta. Kokeilin ensimmäistä kertaa pesukoneen hienopesuohjelmaa, koska bambimekkoa ei saanut puhdistaa kovakouraisesti. Laitoin kaikki tekoainemekot rumpuun yhtä aikaa, tunsin olevani vastuussa jostain tärkeästä.

Kutsun kaksi viikkoa työn alla muhinutta esseetä paskaesseeksi. Suon myös avokätisesti monille muille käsitteille paska-etuliitettä. En vittupäisyyttäni vaan ihan sellaisesta antamisen riemusta.

Vessapaperi loppui aamulla. Inhoan ostaa vessapaperia. Se on konkreettisin todiste arkielämän realiteeteista, jotka ihan mielellään hautaisi kaiken pilvipuuhastelun* alle. Onneksi löysin samalla villivadelman tuoksuista shampoota, ettei arkielämä tursua ihan yli laitojen.


*laittomuuksiin viittaavat termit ovat todellisuudessa viattomia synonyymeja latteille seikkailuille

loputon ikuisuus ja

Kerrassaan, oleminen heittelehtii. Tyypillinen tarina tyypillisen kertojaäänen aloittamana: yksi päivistä on kaunis, vaikka sataa, toinen päivistä on harmaa, vaikka sataa ja on keltainen sateenvarjo, poika tapaa tytön, tyttö lisää tyttöjä, olipa kerran. Sitten kertojaääni ymmärtää, ettei ollut oikeassa tarinassa ja hahmon täytyy itse jatkaa olemistaan siitä, mihin kertoja hänet jätti: totaalisesta hukasta.

Juuri näin rationaalinen ja järkevä aivo on tällä hetkellä. Marraskuu on kumma kierolainen. Vuoron perään hetkellisesti välähtelevät autuudet ja onnettomuudet sotkevat toisensa sekä erityisesti tasapainon. Korrektit sanavalinnat ovat sula mahdottomuus. Ihmisen sanoessa jotain arkipäivän sosiaalisen kaavan mukaista vastaan sen kummempia miettimättä jotain pyhäpäivän fyysisen kaavattomuuden vastaista tai muuta sellaista, vähintäänkin inisen kun pitäisi huutaa ja kuiskaan kun pitäisi viedä roskat.

Jos ryhdistäydyn, osaan kuvailla sunnuntain, jollaisena pääsin saunaan ensimmäistä kertaa aikaan, joka tuntuu loputtomalta ikuisuudelta ollen todellisuudessa joitain viikkoja, sain savustettua kalaa ensimmäistä kertaa aikaan, joka ihan oikeastikin on aika lähellä loputonta ikuisuutta, ja matkustelin myöhäisellä lähijunalla, jonka konduktöörismies suhtautui miellyttävän rempseästi tehtäväänsä eikä arastellut jäädä odottelemaan kortinlukijan vastausta viereiselle penkille. Vastaus oli kielteinen.

Voisin miettiä joskus joitain muitakin ihmisiä. Sitte mä tajuan että mietinkin niitä koko ajan.

Kaksi hilpeää veikkoa teatterilla esitteli mut tälle laitteelle reissulla Keskimaahan. Unohdin sen muutaman hetken naurujen jälkeen, kunnes joku oli linkittänyt sen sosiaaliseen mediaan uusi hetki sitten.

Kuuntelen tyytyväisnä maksullisen puolelle livahtaneen Spotifyn epätasaisen musiikin tarjontaa. Surullisna Soul Captain Bandin puutteesta. Tulin muodostaneeksi kaksi kelpo virkettä tähän loppuun, vaikka toisesta puuttuukin predikaatti. Tästä kelpaa jatkaa.

pakasteettisyys

Mikä tahansa torstaiaamu, joka alkaa havainnolla maailmantilasta, jossa pakastemarjat on loppu, vaikka on suunnilleen vain marjapuuroa ajatellen jaksanut käynnistää kehonsa aamukuuden jälkeiseen aikaan, johtaa synkeään epätoivoon. Siinä epätoivossa katselee surullista ruispuuroklönttiä universumin suuruudessa päättäen kuin sumussa lisätä siihen maapähkinävoita ja vadelmahilloa. Molempia ihan liikaa. Alahuuli lerpallaan itkee eksoottiselle herkullisuudelle, jonka juuri sai aikaan. Lisää kauppalistaan hitain kirjaimin pakastemustikka, sillä ei auta hairahtaa sellaiseen itsepetokseen, jossa aamu alkaisi aina pyöriä yhdistelmällä maapähkinävoi ja vadelmahillo. Se oli vain sellainen ohikiitävä hetki, positiivinen pilkahdus muutoin synkeään torstaihin. Elämän syvimmät onnet on etsittävä jostain muualta kuin ruuasta.

Kävin keskiviikkoisessa yössä katsomassa Thorin jatko-osan. Mieleeni päällimmäisiksi jäi kiemurtelemaan kaksi sanaa: fan ja service, mut se ei haitannu mua yhtään. Kuolasin mielelläni bambimekolle vähän. Ei mitään likaista, viaton kauneus vain häikäisi.

Ei ole enää torstai eikä keskiviikkokaan. On kulunut laskettavia, mutta nimettömiä päiviä. Olen ostanut pakastevadelmioita mustikoiden sijaan. Eräs toimituskokous muuttui pikkuhiljaa illanvietoksi, kun tila oli varattu yöhön asti. Hupsut asiat saivat mut allekirjoittamaan itsensä. Ehkä herään vuoden päästä käsissäni niin paljon asioita kuin aina ennenkin, vaikka vannoin ettei. Toisaalta en usko pätevyyteeni kovin monessa käsiin jaettavissa asioissa. Voisin väittää, etten käsittele asioita, joille en usko itse riittäväni, mutta se voisi olla valhe niinä uskon epätasapainon hetkinä.

Elämääni on vaivihkaa hivuttautunut eräs vanha ystävä, jonka päivittäisestä seurasta hankkiuduin terveydellisistä syistä eroon jo aikoja sitten. Olemme tavanneet aina välillä erilaisten juhlien ja erityisten päivien myllerryksessä pikaisesti, ohimennen. Seuraavana aamuna ei eilistä ole muisteltu. Tällä viikolla ei ole ainuttakaan päivää, jona en olisi syönyt suklaata.

Oikeastaan koko viikko on ollut juhlaa ja erityisiä päiviä. Usean vuorokauden puolella kävin vähän viihtymässä vieraissa vierailla. Taiteelliset blogimerkinnät jonkun toisen blogiin, perhepizza, öinen seikkailu sykkivässä Helsingissä, post-National ja kahvi maistuvat parhailta univeloissa ja hyvässä seurassa. Olen pahoillani. Onneksi kaapissa oli saunajuhlista jäänyt vaahtokarkkigrilliksi muuntautunut hautakynttilä. Vietiin se yhdessä Hietaniemen hautausmaalle sellaiselle tyhjälle haudalle. Täydet haudat tekivät kauniin yön. Muutoin skeneen vihkiytymättömänä jalat käy aina vähän epävarmoina syksyisellä kirkkomaalla. Se ei kuitenkaan estä mua viettämästä vuoden kovinta kynttiläjuhlaa ihan tosissani. Helsinki keräsi taas pisteitä kotiin, on kelvot hautuumaat. Kotona ei ole Mannerheimia.

En tiedä kuinka suhtautua jostain päin pientä taloamme raikaavaan Joulun kellot -kipaleeseen. En olisi ihmetellyt tätä koskaan vanhassa kodissa, jossa ainakin joku naapureista nautti hartautensa kovaäänisinä television aamujumalanpalveluksina, enkä oikeassa kodissa, jonka alakerrassa asui musiikkiin erikoistunut ala-asteen opettaja. Täällä suon sinänsä harmittomalle ilmiölle muutaman ihmettelevän ajatuksen. Seuraavana soittolistalla seisoi Nyt sydämeeni joulun teen. Ehkä naapurikirkon kanttori on kääntänyt nupit kaakkoon marraskuun ja pyhien miesten päivän kunniaksi.

Asiat jäävät liian pitkäksi aikaa muhimaan, koska lanka karkailee taas. Katkeilee välillä, koska kaiken kruunatakseen kuuntelen samalla radiota. On parempi oksentaa kuin pidätellä pahan olon kiertäessä elimiä. Hetki hetkeltä tuntuu enemmän siltä, että elämäni tarkoitus on tuottaa maailmaan mahdollisimman paljon tekstiä ja kuvaa. Tärkeydestä ja laadusta viis.