pakasteettisyys

Mikä tahansa torstaiaamu, joka alkaa havainnolla maailmantilasta, jossa pakastemarjat on loppu, vaikka on suunnilleen vain marjapuuroa ajatellen jaksanut käynnistää kehonsa aamukuuden jälkeiseen aikaan, johtaa synkeään epätoivoon. Siinä epätoivossa katselee surullista ruispuuroklönttiä universumin suuruudessa päättäen kuin sumussa lisätä siihen maapähkinävoita ja vadelmahilloa. Molempia ihan liikaa. Alahuuli lerpallaan itkee eksoottiselle herkullisuudelle, jonka juuri sai aikaan. Lisää kauppalistaan hitain kirjaimin pakastemustikka, sillä ei auta hairahtaa sellaiseen itsepetokseen, jossa aamu alkaisi aina pyöriä yhdistelmällä maapähkinävoi ja vadelmahillo. Se oli vain sellainen ohikiitävä hetki, positiivinen pilkahdus muutoin synkeään torstaihin. Elämän syvimmät onnet on etsittävä jostain muualta kuin ruuasta.

Kävin keskiviikkoisessa yössä katsomassa Thorin jatko-osan. Mieleeni päällimmäisiksi jäi kiemurtelemaan kaksi sanaa: fan ja service, mut se ei haitannu mua yhtään. Kuolasin mielelläni bambimekolle vähän. Ei mitään likaista, viaton kauneus vain häikäisi.

Ei ole enää torstai eikä keskiviikkokaan. On kulunut laskettavia, mutta nimettömiä päiviä. Olen ostanut pakastevadelmioita mustikoiden sijaan. Eräs toimituskokous muuttui pikkuhiljaa illanvietoksi, kun tila oli varattu yöhön asti. Hupsut asiat saivat mut allekirjoittamaan itsensä. Ehkä herään vuoden päästä käsissäni niin paljon asioita kuin aina ennenkin, vaikka vannoin ettei. Toisaalta en usko pätevyyteeni kovin monessa käsiin jaettavissa asioissa. Voisin väittää, etten käsittele asioita, joille en usko itse riittäväni, mutta se voisi olla valhe niinä uskon epätasapainon hetkinä.

Elämääni on vaivihkaa hivuttautunut eräs vanha ystävä, jonka päivittäisestä seurasta hankkiuduin terveydellisistä syistä eroon jo aikoja sitten. Olemme tavanneet aina välillä erilaisten juhlien ja erityisten päivien myllerryksessä pikaisesti, ohimennen. Seuraavana aamuna ei eilistä ole muisteltu. Tällä viikolla ei ole ainuttakaan päivää, jona en olisi syönyt suklaata.

Oikeastaan koko viikko on ollut juhlaa ja erityisiä päiviä. Usean vuorokauden puolella kävin vähän viihtymässä vieraissa vierailla. Taiteelliset blogimerkinnät jonkun toisen blogiin, perhepizza, öinen seikkailu sykkivässä Helsingissä, post-National ja kahvi maistuvat parhailta univeloissa ja hyvässä seurassa. Olen pahoillani. Onneksi kaapissa oli saunajuhlista jäänyt vaahtokarkkigrilliksi muuntautunut hautakynttilä. Vietiin se yhdessä Hietaniemen hautausmaalle sellaiselle tyhjälle haudalle. Täydet haudat tekivät kauniin yön. Muutoin skeneen vihkiytymättömänä jalat käy aina vähän epävarmoina syksyisellä kirkkomaalla. Se ei kuitenkaan estä mua viettämästä vuoden kovinta kynttiläjuhlaa ihan tosissani. Helsinki keräsi taas pisteitä kotiin, on kelvot hautuumaat. Kotona ei ole Mannerheimia.

En tiedä kuinka suhtautua jostain päin pientä taloamme raikaavaan Joulun kellot -kipaleeseen. En olisi ihmetellyt tätä koskaan vanhassa kodissa, jossa ainakin joku naapureista nautti hartautensa kovaäänisinä television aamujumalanpalveluksina, enkä oikeassa kodissa, jonka alakerrassa asui musiikkiin erikoistunut ala-asteen opettaja. Täällä suon sinänsä harmittomalle ilmiölle muutaman ihmettelevän ajatuksen. Seuraavana soittolistalla seisoi Nyt sydämeeni joulun teen. Ehkä naapurikirkon kanttori on kääntänyt nupit kaakkoon marraskuun ja pyhien miesten päivän kunniaksi.

Asiat jäävät liian pitkäksi aikaa muhimaan, koska lanka karkailee taas. Katkeilee välillä, koska kaiken kruunatakseen kuuntelen samalla radiota. On parempi oksentaa kuin pidätellä pahan olon kiertäessä elimiä. Hetki hetkeltä tuntuu enemmän siltä, että elämäni tarkoitus on tuottaa maailmaan mahdollisimman paljon tekstiä ja kuvaa. Tärkeydestä ja laadusta viis.