aluista ja idyllien metsästyksestä

Jostain syystä kertomukset menettävät merkityksensä, jos niitä ei tuota jatkuvasti. Kertomusten luonne lienee sellainen, että niiden tulee esiintyä sarjassa, koska ilman laajaa samanlaisten kertomusten kontekstia ne ovat oikeasti vain synkkiä kertomuksen rääpäleitä, joille ei löydy hyvän muotoista paikkaa. Kurjat.

Lisäksi kertomusten tuottaminen eroaa pyörällä ajamisesta siten, ettei kohmeisen kauden jälkeen jatka siitä mihin jäi vaan siitä mistä aloitti. Siksi palaan aina uudestaan ja uudestaan heräilevässä aivossa kiertävien kysymysten äärelle. Lähtöruudussa on aina samanlaista, vaikka aika vaihtuu.

Uskon puolitosissani: jos tarpeeksi kirjoittaa ylös, mitä tekisi mieli kirjoittaa joskus tulevaisuudessa, on askelen lähempänä valmista. Joskus kirjoitan kokoelman kissarunoja ja novellin henkilöstä, joka elää ainaisessa pelossa, että joku salaa halveksii tämän arvostelukykyä.

Elämään ei kuulu kummoista. Testailin ruumiin kestävyyttä, minkä tuloksena vietän ensimmäistä virallista sairauslomaani. Tulokset osoittavat sormien luiden pirstaloituvan melko helposti. Siunaantuneen ajan olen viettänyt fiktiivisissä maailmoissa, lähinnä sellaisissa, joissa kärsitään sosialistisesta realismista. Taiten paketoitu käsi haisee pahalta, mutta yllättävien idyllien metsästys jatkuu siitä huolimatta.

suomalaisen vihannesosaston kuningas (elinvoimaton haasteehko 5/5)

Väsyneet silmät näkee vähän sumuisesti. Ajattelin suorittaa jotain loppuun asti ja päättää järjettömän haasteehkon. Jämät on hankittu reissuilta Tampereelta, Jyväskylästä ja Seinäjoelta. Juna on kuljettanut ja seurat vaihtuneet. Tampereella tutustuin kaupunkiin ja Seinäjoella ihmisiin. Rakastuinkin kenties. Taas. Ohi viuhuu maisemat ja aika, tuijottelen niitä hymy korvissa! Oon aina ollut etevä tekemään ei mitään ja nauttimaan hetkien kiidosta. Ne puhaltaa mukavasti mennessään.

Käytiin rapujuhlissa ja humalluttiin kesäisestä Helsingistä.
Käytiin katsomassa ensi-illassa lohikäärmeitä.
Käytiin hetken mielijohteesta Suomenlinnassa kokemassa teatteria.

Muuttaisin Suomenlinnaan lähes milloin vain. Samat määrälliset ratkaisut kuvaavat mua ja ihmisiä ihmisistä riippumatta.

Esitin ihmetykseni viuhahtamiseen tarvittavien ihmisten määrästä yksille ihmisille. Saavuimme tulokseen: kyllä, viuhahtamiseen tarvitaan kaksi. Viuhahdus uupuu tyylipuhtautta, jos ei kukaan aisti sitä. Pohdinta jäi kesken niiltä osin, että onko viuhahduksen vastaanottajan oltava tilanteen tasalla (vai riittääkö naapurin koiran läsnäolo tekemään alasti/vähissä vaatteissa hengailusta viuhahduksen). Varmaan.

"oon huono sanomaan hyvästejä. eroissa ja luopumisissa. täytän koloja uusilla luovuttavilla ja itken välillä kaikkea jäänyttä. elelen yhtä aikaa kaivaten eilistä ja odottaen malttamattomana huomista ja nauttien aina välillä tästä olevasta."

Leikkaa tästä nopeasti talteen:
- purjehdusseuran huvimaja sillan alla omalla pikku luodolla
- graffitien värinen paita
- ruusut
- kahden erillisen nupin hana (!!!!)
- musiikkiekstaasi ja -nostalgiapöhinä
- öiset kotikadut
- kesäsade ja huolettomasti rullaillut alamäet
- KISSA (kissa ei ollutkaan lihonut muodottomaksi mummun hoivissa, se oli oikeastaan hyvin pieni. niin suureksi kissaksi.)
- telttanaapurit
- vainjuttujutut
- polviin pitatut ruhjeet ja kadonneet sukat
- punk
- tinakenkätyttö ja sukkula venukseen aamukaraokessa
- yötön yö (= palanut otsa) uusien ystävien kanssa
- freestyle-rap mm. tuorejuustopurkin kyljestä inspiroituneena
- mikki hiiri -tiimitatuoinnit aamuyöllä
- meri
- liisa steampunkmaassa
- miau
- ravunpunainen, maailman vaikein värikoodi
- kallion kesä, tikapuut taivaaseen, pihakeinu, ihmiset

Oon mennyt jonnekin.

kuin kissa kiehdoksissaan (elinvoimaton haasteehko 3/5) [K-16]*

Erääseen juhlaan on kiistelty syy. Seuraukset ovat lähes poikkeuksetta serpentiini, puistojuhlat, ilmapallot ja munkkiöverit. Otin juhlan kunniaksi tatuoinnin.

Juuri ylittyi sellainen raja, että tekee mieli puhkaista hiljaisuus päivittelemällä, kuinka hiljaista onkaan ollut ja kuinka pitkään. Kuukauden hiljaisuudesta seuraa massiivinen räjähdys. Haasteehkoni kompastui ensimmäiseksi kohtalokkaaseen yöhön, jonka vietin liian syvällä Hagridin idiolektin morfologiassa. Oli niin syvää, ettei olisi ollut toivoakaan saada kiinni aikaa hupsuja haasteita varten. Noustuaan haasteehkon jalkapohjia on pistellyt erilaiset aiheet juhlaan, ja lopullisesti eteneminen keskeytyi varmasti jossain päin myrskyistä Itämerta. Tutka petti.

Etelänaapurissa sukukansain maalla ilma tuoksuu erilaiselta. Rannoilla on hyvä tehdä erilaisia tilavuudellisia kokeiluja. [toim. huom. ei sisällä tuotesijoittelua, eikä kannusta ketään mihinkään. temput, joita tarinassa kokeillaan on syytä jättää ammattilaisille ja/tai hölmöille.]

Maailma on ollut kiehtova ja olen ollut siitä kiehdoksissani. Kuin lentäen ovat kuluneet päivät edellisestä 27. uuteen 27. tarinoita keräillen ja itseään kooten. Tarinat ovat hukkuneet sitä mukaa kuin ovat löytyneet. Voisin kaivaa kalenterin esiin ja vuotaa menoja, mutta narratiivisuus ei ole koskaan ollut kirjallinen vahvuuteni. Epäpätevyys hyvässä juonenkuljetuksessa heijastuu myös omaan eloon. Uskon silti vahvasti, että ihminen rakentuu kokonaisemmaksi, vaikka matkanteon metodit olisivatkin hitaita ja epäluotettavia.

Päivien visuaalinen tarkkaavaisuus on osittain syyllinen juonellisuuden puutokseen. Muistan asioita, koska vangitsen ne kömpelösti neliöihin. Toisinaan on toisin päin.

Otteita tulevasta kuvakollaasiteoksestani Pahasti vaurioituneet eläimet.

Jostain ei ole kuvaa.

Yhtenä aamuyönä poljin onnessani aurinkoa vastaan. Kaukana idässä asumisen valoisia puolia ovat toisella laidalla taivasta helottavat keltaiset tulipilvet ja toisella puolella lilalla ysäritaivaalla hymyilevä kuu. Lentokoneessa tuntuu joskus samalta. Joutsen on kuun alla nukkuvan sataman kingi yölläkin. Piilotan kateuteni joutsenia kohtaan, ("ollapa joutsen, niin ei pelkäisi asioita pinnan alla!") koska enhän edes tiedä, mitä joutsenet pelkää.

Purkautumat pääsivät yllättämään ymmärryssensuurin, mutta on vielä miljoona ilmipanematonta tarinaa, jotka sittenkin muistan.

*toimitus haluaa varoittaa herkimpiä lukijoita nuhteellisesta materiaalista

nugetit pimeydessä

[muutama kuva puhelinikuisuudesta, jonka siirsin koneelle, koska se ei mahtunut enää synnyinsijoilleen. niissä asuu viime kesä ja päiväkohtainen innostus ysäriin väriboogieen.]

Maailma ei kuulemma ole koskaan valmis, mutta eräs puute pitäisi korjata äärimmäisen pian. Sydämeni halajaa kansallista Nugettien Ystävät -yhdistystä ja sille sähköpostilistaa. Listalla tiedotettaisiin kaikkien nugettien koostumusta kauhistelevien uutisten lisäksi aina, kun jossain päin yliopiston kampustoa olisi tarjolla nugetteja. Ettei ainoankaan Nugettien Ystävän tarvitsisi herätä päivään, jona saa tietää nugettien olleen ruokalistalla eilen.

Empiiriseen tiedonhankintaan perustuvan näennäistieteellisen tutkimukseni mukaan nugetit ovat nuggetteja, jos ne on halpiksen sijaan laadullisen merkin tuottamia (lisäksi pakasteissa esiintyy hieman eineksiä enemmän yhden g:n varianttia, sillä pakastenugettimarkkinoita hallitsee halpismerkit). Kielitoimiston sanakirja esittää yhden g:n kirjoitusasua, sen sijaan Wikipedian artikkeli on nimetty kahden g:n kirjoitusasulla. Toisaalta on hyvä huomata, että kahden g:n variantti esiintyy useimmiten vain edusosana määriteosan kana kanssa. Google antaa joka tapauksessa enemmän osumia yhden g:n vahtoehdolle kuin kahden g:n, määriteosan kanssa tai ilman. Ilmeisesti myös kastike vaikuttaa kirjoitusasuun, sillä Valion reseptiarkistossa limedipin kanssa tarjoiltavat leivitetyt kanapalat ovat nuggetteja, mutta majoneesin kera syötävät leivitetyt kanapalat ovat nugetteja.

Henkilökohtaisessa elämässäni olen päättänyt käyttää kirjoitusasuna varianttia nugetti. Puheessa lausun geminaatan vain erityisissä kiireettömissä tilanteissa, joissa haluan osoittaa arvostusta yöruokalajien kuninkaalle. Yksikään rationaalinen väite ei viene pois emotionaalista ja kulinaristista kiintymystäni nugetteihin.

[lähteet: Kielitoimiston sanakirja, http://www.valio.fi/reseptit, http://fi.wikipedia.org, http://www.google.fi]

Liittymättä sen kummemmin nugetteihin. Makasin keittiöni lattialla laulaen lähes unessa tärkeiden ihmisten välissä Valssia tanssitaidottomille. Nukahdin niin onnellisena, että melkein sattuu. Tänään seurasin ravintolan ikkunasta, kuinka hinausautot siirtelivät kalliita mersuja lakaisulakaisukoneen tieltä ja kuinka painepesurin vesi kimalteli auringossa.
Osuimme katutyyliblogistin kameraan.
Suomen kieli alkaa siitä mihin avaruus päättyy.

Joskus järjestötoiminta on sitä, että keräilee kiviä radan varresta ja kimpullisen pajunkissoja koirankakan seasta. Pimeässä. Pimeässä epäilee helposti katuvalojen olleen joskus kadunmiehiä. Niillä on niin miesmäinen olemus. Pimeässä.

ainakin sata nurkka-aarretta

Ihmisillä on ollut tapana juhlistaa maagisia asioita. Sata on maaginen, kymmenen käsiparin sormet. Ei se ihan joulua voita, mutta mulle henkilökohtaisesti sadas blogimerkintä yhdessä ja samassa paikassa on  suunnaton juhla, jota olen saanut viettää tätä ennen ehkä kaksi kertaa.

Juhlan kunniaksi puhdistan ilmaa ja tyhjennän vanhat luonnokset pois nurkista. En nauti tästä, mutta hapesta kylläkin. Aika moni elämän asia on sellainen, joka ei tehdessä tunnu tärkeältä, mutta lopputulos sylissä hymyilyttää.


18.12.2012
"Elämällämme lienee tarkoitus. En ole vielä päättänyt, mikä mun elämän suuri tarkoitus on. Ehkä mekot tai tuleva kissatätiys."

10.1.2013
"Möläyttelyä on monenlaista. Omaa ja muiden, koulussa ja yleisesti."

14.4.2013
"Seuraavassa kuukauden vaateblogikiintiö:

Ah, niin viekoitteleva PS-työ."

22.4.2013
"Hyvät tuoksut ja euforia.
Aurinko paistaa ihan mun varpaille aamupalapöydässä, enkä malta nousta ylös.
Tänään olikin sadepäivä. Kävin lenkillä, tulin onnelliseksi ja venyttelin kissan kanssa."

29.4.2013
"Ihailen kaunista säätä, jota ei huomenna enää ole, sekä herkullisia ruokia, joihin piheyteni ei anna rahaa.
Uunin lasi vihjailee pesutuokiosta, koska joudun avaamaan oven tarkastellakseni pikkubudjetin rakkauskokkailujani."

26.5.2013
"Oon jälleen vähän diagnosoinu itseäni."

8.8.2013
"Vallitsee asuinpaikkarage ja -rakkaus.
Mietiskelen pyykkihommia."

9.8.-6.11.2013
"Suurin osa ajatuksista liittyy aina kliseisiin. Elämässä ja minussa ja maailmassa. Elämässä ja maailmassa ne kliseet on, ja mä ammennan niitä, otan haltuun! Pidän punaviinistä ja juustoista, mielellään yhdessä.

Runoilijoilla on muusia. Ja taidemaalareilla. Ja kirjailijoilla. Myös tavallisilla ihmisillä on. Mun mielestä se on ihastuttavan abstrakti käsite. Yksi iso muusa on syksy, ehdottomasti. Jos se on jostain syystä mennyt ohi joltain.

Oon ottanu miljoona kuvaa omasta naamasta. sitten menin selaamaan kavereita, jotta saisin tietää, mitä profiilikuva nykyään tarkoittaa. Niissä aika usein hymyillään. Välillä on hassu ilme. Osa on jonkun muun ottamia, osa itse otettuja. Oma naama näköjään kuuluisi olla edelleen.

Päätin taannoin antaa mahdollisuuden mintunvihreälle hömpsyhameelle. Sen kanssa voisi pitää vain maihareita, mutta mulla on tällä hetkellä aukko maiharikohdassa.

Haluun ihan oikeesti maiharit.

Jos on tarpeeks epäseksikkäissä vaatteissa lenkillä, ei tarvi pelätä pimeätäkään metsää. Nimim. 'vittu naura mun kaulurille siinä ku oot hakattuna puskassa'.

Vetäsin kokonaisen kiinalaissatsin normaalin puolikkaan sijaan paikatakseni ruoka-aukkoja menneisyydessäni.

Yks puhelin meni rikki, koska se osui seinään."

***


Sellaisia ajatuslentoja. Seuraavaksi vietellään vuosipäivää.

tunnustus ja taidekokeiluja

Joskus opetettava asia roikkuu juuri sen verran kiinnostusrajan alapuolella, että puolivahingossa auenneesta sähköpostikansiosta suorastaan ryöpsähtää silmän kautta aivonystyrään tarve heiluttaa kauniit ja rakastavaiset hyvästit marraskuiselle elämälle. Osallistuin viimeksi nanowrimooon kolme vuotta sitten. Silloin epäonnistuin niin surkeasti, etten sen jälkeen ole kehdannut edes sohaista ajatuksella. Aivonystyrä sai muut vakuuttuneeksi, että yliopisto tarjoaa siis käytännössä rajattoman määrän aikaa kirjoitella ihan mitä huvittaa kuukauden ajan. Suurin osa tenteistäkin on vasta joulukuun puolella kuurajaa, hah.

Luen yhtä blogia, vaikka sen sisältö esittää itsensä comic sansilla (joissain asioissa on oltava äärimmäisen snobi). Luin omaa blogiani ja olen nyt erittäin (kiusallisen) tietoinen henkilökohtaisesta mieluisin valinta -sanastosta. En enää koskaan lue mitään tekstiäni toista kertaa, ei kannata, tulee vain paha mieli (huijaan varmaan).

Aika usein lounasseuranani on Nordea ja raitiovaunut. Ihmisiäkin toisinaan, mutta hyvin harvoin, paitsi odottelijoita. Raitiovaunu kurnuttaa maata, sitten mä ihmettelen, miten helposti luulee kaikkien Nordea-pysäkin odottelijoiden tulevan Nordeasta.

tekeillä

Piti kirjoittaa ensimmäinen koulutyö. Tein kuitenkin kannet uuteen kirjaan. Sininen pöllökirja loppui vain kymmenen kuukauden jälkeen, vaikka välillä olin kuukauden ihan hiljaa ja silmittä sinne. Uusi kirja on kettukirja. Siinä on tähtiä, palloja, kolmioita ja ensimmäistä kertaa kaksi oikeaa alkua. Kun kirjat kerran alkavat joka tapauksessa jossain vaiheessa myös toisesta päästä.

Piti myös mennä lenkille.

Testailin yliopiston lähiravintelissa opiskelijaetuuksiani. Sain tarran paperiin ja vihreää teetä. Vihreä tee ei sopinut ranskalaisten ja oluen sekaan hämärään ravintolaan, vaan oli hyvää. On päivä kolme, ja slangisanat alkavat pelottavalla tavalla tarttua minuun. Bisse ja steissi ja femmat ja Portsu. Sanojen loput joutuvat nielaistuiksi, ääni kipuaa lähemmäksi nenää ja intonaatio heittää kuperkeikkaa. Eilen päässä naksahti jotain lopullista: en olekaan täällä vain käymässä. Kadut tuntuvat suopeammilta, jos antaa asioille myöten.

On hyvä pöhinä. Päästään varmaan käymään Jyvääskyläässä viikonloppuna. Ei haittaa, vaikka pitääkin tulla takaisin.

aikomuksista

Aamut paistavat ja mä nukun. Ensi kuussa mulla on kesäloma, sitten valvon muutaman kerran aamuun asti näkemään kurkkivan auringon ja värisemään viileässä.

Mun tekee koko ajan mieli jäätelöä. Kaikenlaista jäätelöä. Voisin korvata kaikki ateriat jäätelöllä ja pysyisin silti äkäistä mahaa lukuunottamatta onnellisena.

keskinkertaisuus – riski vai mahdollisuus

Edesmenneet viikot ovat saaneet mut kokemaan syvää keskinkertaisuutta. En lukenut kirjoituksiin yhtä paljon kuin ystäväni. En ole käyttänyt jokaista liikenevää sekuntia pääsykokeita ajatellen (tai niiden eteen jotain tehden). En ole koskaan käynyt zumbassa enkä edes osta reilun kaupan banaaneja. En myöskään ole heittänyt asioitani hunningolle, jättänyt syömättä tai viettänyt iltojani potkiskellen pizzerioiden ikkunoita. Keskinkertaisuus on melko helppoa, sillä se ei vaadi suunnattomia panoksia puoleen tai toiseen. Mielentila voi olla täysin lamaantunut, eikä se tuhoa keskinkertaista suorittamista.

Mulla on keskinkertaisuuden tunteeseen kaksi erilaista suhtautumistapaa. Välillä se on maailman hienoin flow-tila, jossa kaikki on hyvin ja mulla aikaa kävellä kevätauringossa. Hetken päästä ahdistun siitä, etten pysty parempaan tai edes pyri siihen. Toisaalta nautin stressittömästä maailmanrakenteesta, toisaalta stressaan stressittömyyttä. Satunnaisesti uhraan aktiivisesti aikaa ja aivoenergiaa uusien tasojen saavuttamiseen, mikä varmaan pitää yllä mahdollisuutta flow-tilan kokemukseen. Keskinkertaisuuden alarajalla roikkuminen ei kuitenkaan ole vaihtoehto.

Keskinkertaisuus ei taida olla riski eikä mahdollisuus. Se on lyhyen ikäni kestäneen suorittajaelämän hengähdyspiste. Samalla lailla kuin tähtien tavoittelussa, keskinkertaisuudessakin elellään muutamien tulien välissä, mutta rennommin. Flow-ajan määrä kaikessa keskinkertaisuudessani kasvaa prosentuaalisesti koko ajan. Hitaasti. Teoriani mukaan kaikki keskinkertaiset ovat yhtä lähellä tähtiä kuin näiden tavoittelijat (aurinko pois suljettuna vähintään reippaiden neljän valovuoden päässä). Tämä keskinkertaisuus ei ole laatikko asioiden paremmuusjärjestystä varten, vaan elämäntyyli. Keskinkertainen on synonyymi tietylle stoalaiselle mielentyyneydelle ja fengshuille ja downshiftaamiselle ja muille tovereille.

Eihän se oikeasti ole, mutta on mukavaa ajatella jotain oman lokeron ollessa täysin ennustamaton.

Mulla ei ole valokuvia mun uusista hankinnoista. Niitä ovat halogeenilamppu 3 kpl ja vesivärilehtiö 1 kpl. Inhoan ja rakastan hipsterimuokkauksia jokaisessa internetin valokuvassa. Pitäisi käydä leikkuuttamassa hiusten kuolleet latvakarvat pois.

painan, painan...

Muutama vuosi sitten kirjoittelin nyttemmin muulta maailmalta edesmenneessä blogissani kuntosalin kauheuksista. Syksyltä alkanut tutkimuksellinen treenaamiseni sytytti halun löytää kyseinen teksti. Kahlasin vanhoja arkistoja hetkisen ja löysin sen. Kiteytettynä sisältö:

MITÄ SANOIN

-kuntosalit haisevat pahalle

-kuntosalit maksavat todella paljon liikaa

-kuntosaleilla joutuu tekemisiin muiden ihmisten kanssa ja valitettavan usein he ovat tuttuja

-kuntosali aiheuttaa naisille miesten kädet

-kuntosaleilla joutuu kilpailutilanteeseen tahtomattaan

-on kivempi mennä kävelylle koiran kanssa

Nyt muutaman kuukauden kokeilun jälkeen korjasin väittämäni.

Kuntosalit haisevat edelleen pahalle. Pahinta on oma hiki ja pistävä limaisen raudan haju.

Kuntosalit maksavat edelleen todella paljon liikaa. Siksi olen kiitollinen, että saan kokeilla sitä käytännössä ilmaiseksi.

Kuntosaleilla käy edelleen muita ihmisiä. Siksi olen kiitollinen, että saan kokeilla sitä pienen lähtötasoltaan samanlaisen ryhmän kanssa.

Mulla ei ole ainakaan vielä miesten käsiä, vaikka olenkin nostanut mielestäni utopistisia määriä rautaa. Pelkään miesten käsiä edelleen joka tapauksessa.

Kuntosalien kilpailutilannekin on edelleen olemassa (ps. kai jokainen on lukenut uutisen huomautuksen saaneesta ähkijähenkilöstä... kuolettavaa), mutta edelleen olen kiitollinen salaisesta etumatkasta, jota saan hankkia.

Koiraa ei ole enää lähistöllä, enkä ole tykännyt käydä sen kanssa kävelyllä moneen vuoteen. Vaihdoin hc-modelle eli juoksentelemaan aivan itsekseni.

Korjailun jälkeen huomasin, että olen tehnyt keskimäärin aika hyviä huomioita, syynä hyvä lähtötaso tai olematon kehitys. Kaiken vaivannäköni jälkeen päätin julkaista tutkimukseni tulokset täällä. Lupaan, etten enää puhu kuntosaleista. Ällöttävää. Ällöittävää.

Lohdukkeeksi: tässä mä jonkin jännemmän äärellä.