Jostain syystä kertomukset menettävät merkityksensä, jos niitä ei tuota jatkuvasti. Kertomusten luonne lienee sellainen, että niiden tulee esiintyä sarjassa, koska ilman laajaa samanlaisten kertomusten kontekstia ne ovat oikeasti vain synkkiä kertomuksen rääpäleitä, joille ei löydy hyvän muotoista paikkaa. Kurjat.
Lisäksi kertomusten tuottaminen eroaa pyörällä ajamisesta siten, ettei kohmeisen kauden jälkeen jatka siitä mihin jäi vaan siitä mistä aloitti. Siksi palaan aina uudestaan ja uudestaan heräilevässä aivossa kiertävien kysymysten äärelle. Lähtöruudussa on aina samanlaista, vaikka aika vaihtuu.
Uskon puolitosissani: jos tarpeeksi kirjoittaa ylös, mitä tekisi mieli kirjoittaa joskus tulevaisuudessa, on askelen lähempänä valmista. Joskus kirjoitan kokoelman kissarunoja ja novellin henkilöstä, joka elää ainaisessa pelossa, että joku salaa halveksii tämän arvostelukykyä.
Elämään ei kuulu kummoista. Testailin ruumiin kestävyyttä, minkä tuloksena vietän ensimmäistä virallista sairauslomaani. Tulokset osoittavat sormien luiden pirstaloituvan melko helposti. Siunaantuneen ajan olen viettänyt fiktiivisissä maailmoissa, lähinnä sellaisissa, joissa kärsitään sosialistisesta realismista. Taiten paketoitu käsi haisee pahalta, mutta yllättävien idyllien metsästys jatkuu siitä huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti