levällään loppuvuoden ja vuoden lopun välissä + joulukliseet

Ohuenohuet sukkahousut repeilee, kun vedän niitä jalkaan. Onneksi on toiset alla, mitä en näe, ei ole olemassa. Ei ritinä välttämättä kerro mitään, tai se, että sormi uppoaa melkein joka kohdasta kaksien sukkahousujen väliin. Olen lyhyessä ajassa ihastunut pökerryttävästi ohuenohuisiin sukkahousuihin, joissa on hailakoita pikkupisteitä.

Jäin viime kerralla miettimään, voihan tyyni ja sees varmasti olla olemassa myös toisistaan irrallisina. Kyllä ne voi. Toisen olemattomuus ei sulje toista pois. Täytyy vain hyväksyä se, että joidenkin mielesetä sulkee.

Kuinka oma alpakka olisikaan komea parvekkeella.

Kuinka tahtoisinkaan julhiin, joissa voisin sonnustautua valokaapelista kieritettyyn leninkiin. Haluaisin tuntea vatsanpohjassa sen jännityksen, mikä syntyy paristojen virranlähteellisestä epävarmuudesta. Henkilökohtainen pilkku voisi iskeä koska tahansa.

Tapaninpäivänä edellinen juhla loppuu ja seuraavan odottelu alkaa. Edellisenä juhlana olisin ehkä pärjännyt pienemmällä määrällä torttuja ja vihreitä kuulia. Olen aina luullut kuuluvani lähtemättömästi yhteen muiden perinteisten luumumarmeladityttöjen kanssa, mutta tänä vuonna jouduin remontoimaan sisäisiä muottejani. Teen nyt töitä hyväksyäkseni viimein uuden omena-kanelimarmeladitytön identiteettini. Identiteettiä tunnustellessani olen edennyt torttu tortulta lähemmäs tämän joulun viiden kilon tavoitetta (en siis turhaan ole matkustanut kotipitäjään asti, uutisissa sanottiin, että suomalaiset lihovat keskimäärin viisi kiloa joulussa, otin sen myös omaksi tavoitteeksi, jottei tammikuussa tarvitse sitten käyttää rahaa ruokaan).

Ollaan nukuttu siskon kanssa siskonpetissä ensimmäistä kertaa sitten pikkulapsuusvuosien. Toisina iltoina ollaan oltu toisillemme vihaisia, toisina iltoina ollaan naurettu yhdessä kippurassa (yhtenä kippurana) paikallisille youtube-rap-staroille, toisina iltoina ollaan vain yskitty stereona, sillä toin tuliaisena itseäni yli kolme viikkoa viihdyttäneen vilustuineisuuteni. Täällä hanavesi on hyvää. Olen opetellut tekemään ranskanletin, sen reitti kulkee aina tahallaan vinoon.

Kyseenalaistan Monopolyn ironisen joulupelimonopoliaseman. Otettiin yksi vaillinainen erä sitäkin. Pelaako kukaan sitä koskaan loppuun, vai onko Monopolyn loppu vain suuri joulumyytti. Scrabblen jumalat, ruojat, hylkäsivät ja pyllistelivät mulle koko eilisen:

"no hei tää sais alkaa ässällä tai hoolla tai sitten loppua peehen, onko ajatuksii?"

toim. huom. meillä pelataan ihan oikeeta scrabblee, eikä nynnyillä kaikenlaisten lyhenteiden ja sinne päin -juttujen kanssa

Joulu on sellainen sukulaisten nurkissa suoritettava löysähkö ajanjakso, joka päättää loppuvuoden, mutta vuosi ei ole vielä päättynyt. Koko vuosi on elettynä, mutta uusi ei ole ehtinyt alkaa. Oon sanonu joskus, että suhtaudun hartaalla vakavuudella kaikenlaisten aikayksiköiden vaihtumiseen, se pitää kutinsa edelleen. Jouluna on eristyksessä yleensä ympäröivästä maailmasta, jolloin ajatukset saa liikaa aikaa, ne irtautuu musta ja konteksteistaan. Ne leijailevat jossain suklaaseen keskittyvän minun läheisyydessä irrallisina ja absurdeina saaden olonkin irralliseksi ja absurdiksi. Kirjoille aika on otollinen, sillä valmiiksi leijailevat ajatukset järjestyvät helposti romaanin maailman mukaisesti, jolloin eläytymisprosessi on täydellisempi kuin muulloin. Tänä jouluna sain lahjaksi Jokapäiväisen elämämme.

Joulukuun inspiraatio on ilmaantunut vähän klönteittäin.

mutkikkaimpanakaan hetkenä

Mä en oikein tiedä, missä kaupungissa sijaitsen. Mä en oikein tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Epätietoisuuteeni nautin suklaata ja liukenen romaaniin.

Pyhät ahtautuu pieniin neliöihin, paljon naisia, kolme eläintä ja yksi veli (parka). Juhlan kunniaksi tapeltiin ensimmäisen kerran jo ennen aamupuuroa, mutta kyllä rauha laskeutui hetki kerrallaan. Suomen Turku julisti sillai. Viimeistään, kun Robin lauloi radiossa tulkoon joulu, tuli mielestä sees.

Tyyni valitettavasti tipahti jollekin viime yön unettomista tunneista.

On se peli en oo koskaan. En ollut aikaisemmin koskaan käynyt lenkillä jouluaattona, enkä koskaan ole tajunnu sanoo sitä pelissä. En oo koskaan -pelin moraalinen, yhteiskunnallinen ja viihteellinen olemus olisi kiehtovaa kartoitettavaa. En ollu vieraillu vanhalla juoksupolulla koskaan sen jälkeen kun muutin äitin huomasta pois. Kaksi vuotta on kierähtänyt eteenpäin jättäen jälkensä polkuun. Vanha lakutehdas näkyy nykyään kokonaan, koska metsän tilalle on pystytetty parkkipaikka. Kuitenkin polku löytyy yhä täältä ja pystyn yhä ihan hyvin tuntemaan ekan kerran, kun viiden kilometrin raja ei ollut ylittämätön. Tai kymmenen. Elän vähän viimeinen varvas menneisyydessä. Ympäriinsä kulkiessa löytää kasoittain paikkoja, joihin liittyy ainakin pieni tarina tai jokainen paikka liittyy ainakin pieneen tarinaan.

Toisinaan sisäpuolella kytee outo tunne siitä, että todellisuuden mutkikkain abstrakti kompleksi on keskustelu kahden tai useamman olion välissä. Nyt kytee. Kydös kehittyy arvaamatta satunnaisista seinään katkenneista jatkumoista. Vaikkei jatkumo voisikaan olla ikuinen, joskus seinä on tarpeettoman kova ja henki vähän salpautuu.

Olen kuudettatoista vuotta sitä mieltä, että Samu Sirkan joulutervehdyksen yksi antoisimmista pätkistä on Tuhkimon kärrykohtaus, jossa kaikki muuttuu kaikeksi muuksi ja kimaltaa. Ja Helinä-keiju on antoisin hahmo, koska sekin kimaltaa ja sillä on komeat reidet.

Tapahtumat ovat minimaalisia kaikkeen sisäiseen vellontaan(™) nähden.

(olkoon juhlissanne paljon rakkautta ja viheitä kuulia ♥)

missä on runollinen zen (klik)

Heräsin aamulla keskustasta putkiremontin keskeltä. Kirjoitin liikenevällä minuutilla päättömään kettukirjaan, kuinka olotila lienee hetkellisen zen. Ei vuodatuta, vaikka patojen liitokset natissee hiljalleen. Ihminen voi olla iloinen, surullinen tai tyyni myrskyn edellä. Ihminen on sillä lailla aina uudella kierroksella. Ja törkeän Runollinen.

Eilen en käynyt läpi epäselvää menneisyyttäni luonnosarkistossa, vaan karkasin kuuntelemaan tarinoita junamatkan päästä (sinne pääsee myös bussilla). En kovin vakavissani vastustanut pään kokoista korvapuustiakaan. Istuin kiusallisen pitkän ajan penkillä tarkastellen kampaajan kasvoille hitaasti valuvaa epätoivoa, kun se yrittää ammentaa ammattitaidostaan kärsivällisyyttä, jottei turhautuneena heittäisi hiustenkuivaajaa seinään ja laittaisi mua märkäpäisenä kävelemään niine hyvineni mahdollisimman kauas. Tarinankertojani istui henkisenä tukena saman kiusallisen pitkän ajan.

Lisäksi livahdin teatteriin toisten pikkujouluihin kokemaan, kuinka enkeleitä vietellään. Vakuutuin syvästi. Nautin snapsin, ihastelin korkokenkiä, verkkosukkahousuja ja puuhkia. Hurmaannuin lauluista.

Illan päätteeksi piilouduin tuttuun kapakkiin ystävien kanssa. Aamusta avauduin jo. Helsingin tutuimmassa kapakissa olisivat juhlineet toisenlaiset toverit, mutta mä kuljetin töhöpäistä koiraa pissillä kotihoodeilla. Vaikka äiti pakkaakin kodin ja siirtää sen lähemmäs keskustaa, tulee pieni nurkka sitä jäämään tänne, missä samasta alikulkutunnelista löytyy My Little Pony ja Paavo Pesusieni.

Tyhjän paperin hiljaisuus oli tänään paksumpaa kuin koskaan. Sain kauniin kohteliaisuuden ja olen siitä kiitollinen. Sanat arastelevat nyt. Kenties kissa, ruisleipä ja kukkaruukku hämmentävät niin, ettei sitä huomaa.

Loppukevennyksenä:
"Mä saan ottaa suklaata, lääkkeeks tilapäiseen masennukseen."
"Ei hipit masennu."
Kiitti veli.
(toim. huom. en ole hippi)

meta

Jallitan syntikirjaa taas, painan tee merkintä ennen kuin julkaise. Mun elämässä ei ole voinut tapahtua mitään uutta, koska vanhat tarinat on täysin jämähtäneet kilometriluonnokseksi. Se on niin pitkä, ettei sitä voi julkaista enää edes kokonaisena. Tässä siitä pieni, kontekstistaan irroitettuna mitäänsanomaton palanen:

"oh deer. mun elämä jotenkin selittää itseään. oon kokenu pieniä ja suuri tragedioita, ottanu ne kaikki koosta huolimatta tasapuolisen raskaasti, mut blogia oon kirjottanu oikeastaan siitä asti ku oon osannu määritellä ne tragedioiksi. eli tää homma onki mulle vaa suojelukeino. mitäs vittua. miks yllätyin?

kuuntelen jostain syystä täntstänts-musaa. tykkään sellasista naisista, jotka laulaa, vaikka ja koska niillä on vähän hassu ääni.

oon ollu yksin ja etsiny seuraa jostain. en oo etsiny sitä enää täältä, kun viimeksikään ei tärpännyt. tärppääminen on kiven alla, jos tärppäiltäviä on viisi, joista kolmelle on jo soittanu. juttelin kujan kaa blogeista ja menin taas vähän sekasin. tuli pakottava tarve julkaista vielä yksi paskamerkintä ennen kuin alan olla Huippu Blogisti. jarkko laulaa yöradiossa."

Vitsi vain, ei sillä ollut alunperinkään ympäröivää maailmaa selittämässä. Nyt oon turvallisesti J-townissa pahvilaatikoiden keskellä, kun on jonkun muun vuoro muuttaa välillä. Sekalaiset artistit laulavat Jouluradiossa. Eilen mulla ja Seikkailulla oli vuosipäivä. Ei tunnu siltä, mä olin leipoo pipareita. Söin piparitaikinaa niin paljon, että tuli paha olo ja olin mutkalla lattialla.

Kerron myöhemmin vaihtuvista kaupungeista, unettomista öistä, hurmiollisista kokemuksista, kahden viikon flunssasta ja sellaisista. Siihen saakka voitte kuvitella edelliset omille kohdillenne, kertomus tulee olemaan hyvin samanlainen.

Loppukevennyksenä:
"Sun tukka on ihan ku elokuvasta…"
"…"
"Siis Hobitista tai jostain."
Kiitti äiti.

vaaroja, tunturreja ja jokke

On tulossa tyylikäs kuvayrjösetti Turusta. Tässä kuitenkin oon jo turvallisesti kotona.

Ainä välillä pitää kirjottaa sellanen juttu, missä kertoo sisällään vellovasta räjähdysvaarasta, kun on niin paljon sanottavaa ja niin vähän aikaa muotoilla se.

Oon lukenu kyyhkyskirjaa viimein. On kaksi päivää aikaa palauttaa siihen liityvä kymmenen sivun essee. Kaunokirjalliset vireet kiemurtelee ympärillä. Ne yhdistyy menneen viikonlopun Turku-vireisiin, eikä jätä mua rauhaan. Kaikki on a) kaunista, b) raskasta, c) jollain lailla jännittävää, d) kytköksissä kaikkeen muuhun. Suklaa maistuu paremmalta kuin aikoihin. Kaikki maistuu. Mä en tiedä missä sijaitsen, kun junahan saattaa viedä hetkessä maailman ääreen! Selaimella on auki ukrainalaisen mallin joogakuvia, nekään ei oo kauheen todellisia.

Keho on mustelmilla taas ja aivossa muutaman kurtun välissä uusia tarinoita. Kissa on nauttinut tarpeestani makoilla tunteja viltin alla kirja kourassa. Maaten röyhkeästi päällä. En vielä ihan häpäise omaa ilmaisuani, jos lopetan nyt.(..) Toivoin kovasti pääseväni lempijyväskyläläisteni luokse itsenäisyyspäivien, Martikais-keikkojen, kissasynttäreiden ja jou-juhlien viettoon. Valitettavasti yksikään planeetta tai raitiotievaunu ei ole otollisella kohdalla karttaansa. Yhdessä viikonlopussa on kaikki ainekset menettää monta tilaisuutta, mutta myös valtavasti uusia mahdollisuuksia. Olen siirtynyt toivomaan yhteistä pullahetkeä lempimatemaatikkoni kanssa(!).

Voi olla alistumatta yhteiskunnan paineisiin kulkemalla samalla tukalla vaikka viikon. Oon puhunu höpöjä päähäni tosi paljon kaiken tän irrallisuuden nimissä. Toivon, etten hukkaa kaikkia ihmiskontaktejani niihin höpöjuttuihin, vaan muistaisin välillä olla edes keskinkertaisen korrekti.

Onko pakko tehdä koko ajan jotain? Ylioppilasaukiolle ilmaantunut Jeesus-talli on ilostuttava kaikessa heinässään. Huomenna tulee opintotuki ja veronpalautukset. Meen lukemaan kyyhkyskirjan loppuun ja sätkimään sen jälkeen sentimentaalilätäkössä suoden systemaattisesti ajatuksen jokaiselle kivalle ihmiselle.

Turusta löytyi samat miehet ku muutama vuosi sitten. Ovat kärsivällisiä.

Junassa Turkuun askarrellaan! Sensuroin kuvasta silmät pois pupulla, jotta halukkaat pysyisivät anonyymeinä. En todellisuudessa kysellyt kenenkään halukkuutta, mutta kuvan pupu ei liity tapaukseen.

Matkan päätteeksi mä ja mun kanssa päärautatieasemalle asti päässyt toveri (osa tipahti kyydistä aiemmin, sillee voi käydä jos kaikki on liian hysteerisiä pitääkseen toisistaan huolta!) käytiin hankkimassa nää tuikitärkeät tarvikkeet joulunodotukseen.

Turku on sitä, että käy kolme kertaa heseilee yhden yön aikana. Terveisiä erittäin söpölle kassatytölle. Oli niin söpö,  etten oo enää paljon yhtään rikki siitä, et PEHMYTPYÖRRE ei ollu nykyään järin pyörre.

Todistetusti ainoa univormukuva itsestäni.

Univormukuva muista.

toistan: tenhoavaa

Koska en koskaan puhu elämästä täällä, voisin tehdä sen nyt. Elän jännittäviä aikoja. Teen järjettömällä syötöllä noloja asioita. Sellaisia, mitä käy kun on pieni ja varomaton elämäänsä kuljettavien virtojen kanssa. Jotka luuli jättäneensä jonnekin menneisyyteen, missä kaikki meni pienuuden ja varomattomuuden varjolla läpi. Nyt olen vastuullinen aikuinen ja oon huomannu, että vastuullinen aikuisuus tuo mukanaan uudestaan nuo samat virtaukset.

Hävettäisi, ellei mun elämä olis samalla myös korkealentoisempaa ja pöhisevämpää kuin aikoihin. Osittain nää kaksi laitaa on täysin toisistaan riippumattomia, mutta luultavasti nolous luo kontrastia korkealentoisuudelle tehden elämästä mukaansatempaavampaa (mukaansatempaavalle esitetään sellaista synonyymia kuin tenhoava! ♥!). Suotta huolestua kuitenkaan. Mulle korkealentoisuuteen riittää esimerkiksi maailma, kahvitärinät ja yllätykselliset jalat. Viime yönä jalat tanssitti mua strobovaloista vilkkuvissa lasinsirpaleissa. Vesi maksoi melkein kolme euroa, enkä ehtinyt väritystyöpajaan. Tänään jalat kieritti kahville ja teelle. Maidolla ja ilman. Kotiin kiinalaisen ravintolan kautta taas, koska vanha ruoka haisi jo pahalta.

Herkistyin Kampin kitschystä joulumeiningistä niin paljon, että aloin yhtäkkiä odottaa joulua enemmän kuin marraskuussa varmaan kuuluisi. Haluan koristella pipareita. Vaikka väkisin.

Blogikaapin ovi pusertuu lähemmäs ja lähemmäs. Kohta oon varmaan ulkona. Joilleki oon jo vilkutellu raosta. Toisaalta kaapissa on lämmin, hyvä ja turvallinen vain ovet kiinni.

ainakin sata nurkka-aarretta

Ihmisillä on ollut tapana juhlistaa maagisia asioita. Sata on maaginen, kymmenen käsiparin sormet. Ei se ihan joulua voita, mutta mulle henkilökohtaisesti sadas blogimerkintä yhdessä ja samassa paikassa on  suunnaton juhla, jota olen saanut viettää tätä ennen ehkä kaksi kertaa.

Juhlan kunniaksi puhdistan ilmaa ja tyhjennän vanhat luonnokset pois nurkista. En nauti tästä, mutta hapesta kylläkin. Aika moni elämän asia on sellainen, joka ei tehdessä tunnu tärkeältä, mutta lopputulos sylissä hymyilyttää.


18.12.2012
"Elämällämme lienee tarkoitus. En ole vielä päättänyt, mikä mun elämän suuri tarkoitus on. Ehkä mekot tai tuleva kissatätiys."

10.1.2013
"Möläyttelyä on monenlaista. Omaa ja muiden, koulussa ja yleisesti."

14.4.2013
"Seuraavassa kuukauden vaateblogikiintiö:

Ah, niin viekoitteleva PS-työ."

22.4.2013
"Hyvät tuoksut ja euforia.
Aurinko paistaa ihan mun varpaille aamupalapöydässä, enkä malta nousta ylös.
Tänään olikin sadepäivä. Kävin lenkillä, tulin onnelliseksi ja venyttelin kissan kanssa."

29.4.2013
"Ihailen kaunista säätä, jota ei huomenna enää ole, sekä herkullisia ruokia, joihin piheyteni ei anna rahaa.
Uunin lasi vihjailee pesutuokiosta, koska joudun avaamaan oven tarkastellakseni pikkubudjetin rakkauskokkailujani."

26.5.2013
"Oon jälleen vähän diagnosoinu itseäni."

8.8.2013
"Vallitsee asuinpaikkarage ja -rakkaus.
Mietiskelen pyykkihommia."

9.8.-6.11.2013
"Suurin osa ajatuksista liittyy aina kliseisiin. Elämässä ja minussa ja maailmassa. Elämässä ja maailmassa ne kliseet on, ja mä ammennan niitä, otan haltuun! Pidän punaviinistä ja juustoista, mielellään yhdessä.

Runoilijoilla on muusia. Ja taidemaalareilla. Ja kirjailijoilla. Myös tavallisilla ihmisillä on. Mun mielestä se on ihastuttavan abstrakti käsite. Yksi iso muusa on syksy, ehdottomasti. Jos se on jostain syystä mennyt ohi joltain.

Oon ottanu miljoona kuvaa omasta naamasta. sitten menin selaamaan kavereita, jotta saisin tietää, mitä profiilikuva nykyään tarkoittaa. Niissä aika usein hymyillään. Välillä on hassu ilme. Osa on jonkun muun ottamia, osa itse otettuja. Oma naama näköjään kuuluisi olla edelleen.

Päätin taannoin antaa mahdollisuuden mintunvihreälle hömpsyhameelle. Sen kanssa voisi pitää vain maihareita, mutta mulla on tällä hetkellä aukko maiharikohdassa.

Haluun ihan oikeesti maiharit.

Jos on tarpeeks epäseksikkäissä vaatteissa lenkillä, ei tarvi pelätä pimeätäkään metsää. Nimim. 'vittu naura mun kaulurille siinä ku oot hakattuna puskassa'.

Vetäsin kokonaisen kiinalaissatsin normaalin puolikkaan sijaan paikatakseni ruoka-aukkoja menneisyydessäni.

Yks puhelin meni rikki, koska se osui seinään."

***


Sellaisia ajatuslentoja. Seuraavaksi vietellään vuosipäivää.

roskamapin antimia V

roskamapin antimia IV

Suuren marraskuisen masennuksen kourissa julkaisen vähän lisää mappia Ö. Ensimmäiset valmistuivat sisältä levottomalla, pinnalta levollisella semantiikan luennolla. Jälkimmäiset ovat valmistuneet lukion viimeisillä englannin kursseilla, kesätyön myllerryksessä sekä aikaisemmin syksyllä.

Huomiseen mennessä olen ehkä ryhdistäytynyt.

WANTED

Kaksi munatonta etsii seuraa perjantai-illaksi. Tarjoavat teetä, teatteria tai sylihurinoita. Toinen munattomista etsii lisäksi Helsingin alueelta uutta ystävää, jolla olisi mukava katto tähtien tuijotteluun ja muuhun sellaiseen.

"Eilen kävin muumitanhulle. Tykkään neutraalisti Muumi-sarjoista (niistä tv-), mutta joskus tulee sellainen olo, että keittiön lattia on tehty muumitanhua varten, eikä siinä ole mitään neutraalia. Ruokavalioni on muodotsunut viime päivien ajan pitkälti taateleista. Pehmeistä ja kuivatuista. Kodin puutoslistalle on päässyt kohta useampi asia kuin kaappiin ja lattioille."

Toivoo uusin eilinen.
(tai nyt jo toiseksi uusin, aika rientää niin kiireellä)

Tänään (eilen) kävin isossa kaupassa Idän Ihmemaassa. Ostin kulmakaupan sedältä kilon cashew-pähkylöitä. Isossa marketissa menin sekaisin tarjouskorien äärellä. Kaikki mahdollinen oli eurolla. Otin mukaani kolme pussia maustetta, joka tekee soijarouheesta ruokaa, sekä kolme patukkaa teollista proteiinia, joiden epäilen maistuvan hirvittäviltä, mutta sain kuitenkin aika monta kaloria sillä eurolla.

Lepäsin viikonlopun pumpulissa, sillä käymässä oli ihana tuttu ja turvallinen. Sanojen tuotannon ei tarvinnut pitää kapuloita rattaissaan eikä hiljaisuudenkaan. Teelitrat ovat virranneet.
Maanantai tuli silti, vaikken halunnut. Välttelin sitä viimeiseen asti, kunnes meil oli lanit. Värikynäpeli, nugetit ja LiveStreamKimble piristivät vähän. Niin paljon, että valvoin tiistaiaamun neljään.

Olet yrittänyt lämmitellä mun ja lenkkipolun välejä taas. Muutaman viikon viileän ilmapiirin jälkeen ollaan nyt treffattu pari kertaa. Vielä se ottaa mut takaisin. Kerroin tämän, jotta voisin käyttää urheilumieli-tägiä.

Päässäni muotoutuu asiaa ihmisille, koska ajatusten tulisi jatkuvasti keskittyä ylihuomiseen (huomiseen) tenttiin.

hajoitetut sielut™

On löydetty: arkistot puhelimen muistioista, koska Turku-toveri kertoi aloittaneensa sellaisten ylläpitämisen myös.
On avattu: uusi kahvipaketti, eikä sen tuoksulle ole kaltaista.
On tavattu: Turku-toverin lisäksi Pai, ja meillä on suunnitelmia!

Elän parhaillani sellaista aikaa, jossa herään tilapäisessä mutta pitkäkestoisessa metafyysisessä epäselvyydessä (ehkä jopa pienessä eksistentiaalisessa kysymyksessä) joka aamu. En ymmärrä omaa suhdettani maailmaan herätyskellon soidessa (mikä on eri asia kuin olla ihan helvetin väsynyt). Näen ehkä vielä unia, ehkä en. Sängyssä on ehkä kylmä, ehkä ei. Kissa vaatii ehkä ruokaa, ehkä nukkuu mun mahalla. Voi olla, että mun pitäisi olla juoksemassa metroon. Mikään ei tunnu tärkeältä ja jokainen asiantila vaatii syventyvää mietiskelyä, sydän hyppii ja veri kohisee. Sitten verkkaisesti jäsennyn päivän mukana.

Viimeksi jäsentyi hyvä päivä. Kävin syömässä teatteriruokaa kellarissa. Yleensä pannukakku ei ole suosikkini, mutta ainakin vuoden tauon jälkeen pursui ihmeellisyyttä. Kun oikea minä menee lepotilaan, ottaa ruumiista vallan selostava sivupersoonani. Se selosti muutaman erittäin jännittävän Uno-pelin. Kissa kiipesi liesituulettimen päälle, pudotti lasimaljan ja naukaisi.

en kissattanikaan sängyssä istuskelisi, ellei

Maailmassa pitäisi olla enemmän lämpöä. Ihan konkreettista lämpöenergiaa, joka ei systemaattisesti tuhoaisi jääkarhujen kotomaita tai valmistaisi taifuuneja, jotka tuhoavat ihmisten kotomaita, vaan kiemurtelisi edes ihan vähän varpaiden välissä sängystä noustessa. Sen sijaan mökin tilkitsemättömistä raoista kiemurtelee viima, enkä mä halua tulla pois peiton alta. Jos nousee, pitää pukea päälle. Kyse ei ole mistään lällystä paita ja sukat -touhusta, pikemminkin paita, toinen paita, huppari tai villapaita, raitahousut, villasukat, toiset villasukat ja kaulahuivi -touhusta.

Kävin eilen 20-luvulla, oli kaunista. Kakku oli hyvää ja laulajat väärissä kohdissa. Moni henkilö osasi enemmän saksaa kuin minä. Sellaisia asiantiloja on kelpo illassa. Päivän kuvassa on pitkästä aikaa oma naama ja lisäksi tukka sillei ku se olisi ollut 1920, ellen olisi hiustenlaiton sijaan juossut sadeviimassa ensin raitiotievaunuun olemaan se teini, joka levittäytyy kolmelle penkille kokoamaan itseään tärketä asioita varten, sitten rientänyt sadeviimassa keskelle alkavia juhlia.

Kotimatkalla sain paljon uusia ystäviä hyvästeltyäni juhlaseuran. Bussipysäkillä mies oli auliin ystävällisesti ja oma-aloitteisesti sekä mun silmät että aikataulu, ei kuulemma kannata myöhästyä yön viimeisestä kyydistä. Se kysy mistä tuun, koska en puhu helsinkiä. Vastasin ylpeänä, vaikka vähän pelkäänkin murrepuolisuutta.

Toinen mies halusi istua mun viereen puolityhjässä bussissa. Emme olisi varmaan koskaan keskustelleet mistään, ellei se olisi alkanut yhtäkkiä manata hiljaa uskomattomalla kirosanarepertuaarilla ja pahoitella aina välissä. Kysyin, mikä masentaa. Se osoitti hiljaa edempänä bussissa istuvaa hilpeää kolmatta miestä, joka oli hetki sitten vilkutellut tälle toiselle. Kolmas mies oli kuulemma paikallinen bussihihhuli ja tulee herkästi kertomaan Jumalan Sanaa. Olin ihan vilpittömän iloinen siitä, että toinen mies istui mun vieressä siinä vaiheessa, kun kolmas tuli bussiin. Vaihdoimme hetken aikaa ajatuksia idässä asumisen ihanuudesta. Kerroin myös sille tulleeni Keski-Suomesta. Se tiedusteli, saako kysyä mistä sieltä. Kerroin. Se lysähti ja huokaisi syvään. Kysyin, mikä masentaa. Sen entinen vaimo ja lapset asuu siellä, eikä sen elämä ollu menny sen luvun osalta ihan kuin suomenruotsalaisessa puuhasteluohjelmassa. Voitiin puhua jostain muusta. Se kertoi, millaista on asua Lontoossa ja painoi mulle nappia oikeessa kohdassa.

Haluaisin kutsua kaikki kanssani itään. Täällä on muutakin kuin vanha iskelmä.

Lily Allen on laulanut uuden kappaleen radioon. Miellyttävää. Sen sijaan kaikille vähän kiusallista tulee  olemaan iltaan istutettu hohtokeilailu. Periaatteen naisena en jätä osallistumatta mihinkään sellaiseen peliin, jossa voin hävitä brutaalisti (mutta jossa mahdolliset urheiluvammat jäävät verrattain pieniksi, Monopoli ja jalkapallo on mustalla listalla).

olen vain vähän salkkareissa

Oikeasti tapahtuu muutakin kuin kahviasioita. Olen vahingossa joutunut seuraan, jossa oli joku muukin Kielitoimiston sanakirjan fani. Riistoyhtiön kauppakeskuksessa oli vihreitä alennuksia. Sain uudet mustat villahousut kymmenen rahaa halvemmalla kuin luulin ensin. Helsinki on taas ihan mukava. Eilen kirjakaupasta oli tarkoitukseni löytää Sofi Oksasen kyyhkyskirja, mutta kahvilassa aloinkin lukea Baby Janea. Sääli, sillä kyyhkyskirjalla saisin opintopisteitä. Elämä risaseks -hetket vilisevät mun tarinassa.

Äsken kirja jo loppui. Olen viettänyt kerrassaan hyvää krapulapäivää, diagnosoinut yhdessä mulle kroonisesti esiintyvän ironisen darran. Ironiseen darraan riittää nukkumattomat yöunet ja mainio ilta kyläilevän ystävän seurassa. Aamulla jokainen maailmanlaita oikein sylkee hilpeyttä eikä keittiön räsymattoa parempaa päikkäripaikkaa ole. Ystävällä on pussissa omenanuuskuja tuliaisina Jyväskylästä ja mä syön niitä onni poskilla, vaikka lupasin mahalle kahden viikon sokeritauon. Onnettomuudessa onni oli, kun opin, että yksittäisen päivän olemassaolon voi hävittää, mikäli ei ollut omassa elämässä vaan Salkkareissa.

Siitä on melko pitkään, kun viimeksi nukuin vuorokausirajalla. Kunnioitan kyllä kaikkia ajallisia sopimuksia, en vain osaa toteuttaa halutulla tavalla. Nää aikajutut lähtee ihan käsistä myös näis tekstihommissa. Ei pitäisi ajoittaa ironista darraa ja kirjan loppua samalle päivälle. Ovat molemmat niin sentimentaaleja asioita, että pää meinaa räjähtää (kuten päät räjähtelivät paljon monologissa Outo homo, joka oli se mainostamani ensimmäinen teatterikokemus pääkaupunkiseudulla, hyvä kokemus olikin, hakekaa tekin sellainen) kaikesta aivossa surraavasta abstraktista tunnepiikittelystä.

Meinasin mennä hajalle myös värikkäiden lahjanarujen osastolla edellisenä päivänä. Villahousumetsällä. Uudestaan asemalla, kun hihhulit lauloivat ylösnousemuksesta keskinkertaisella äänentoistolla. Jotta kaikki olisi mahdollisimman epäkronologista, ennen kaikkea tätä poistin paska-liitteen esseeni edestä. Kuvaamaan se sopii edelleen, mutta valmis essee ei ole paskaessee. Oon aika varma, että taannoiselta valokarnevaalireissulta ei oo kuvia enää kovin moneen juttuun. Ja että peli, jossa pikkusella pikseli-Vaderilla rakennetaan Kuolemantähteä, on yks parhaista ikinä keksityistä jutuista. Ainakin pari päivää on ollut.

pannusta asiaa

Siivosin kahvinkeittimen viime yönä marttojen ohjeita seikkaperäisesti mukaillen. Sen jälkeen uhrasin monta tuntia yöunilta tärkeiden kahvi-infografien tutkiskeluun (vaikka joko siellä tai maailmassa olikin virhe vihreän teen kofeiinimäärän kohdalla). Muistin myös valella tärkeää infoa ympäristööni siihen vastaanottavaan pikkutuntiaikaan.

Aamulla keitin hartaudella puunatussa pannussa oikein tummaa kahvia ja unohdin sen eteiseen lähtiessäni. Metromatkan kyynelehdin henkisesti, yliopistolla nohevoiduin. UniCafen kahvikin maistuu kahville. Kaadoin varmuuden vuoksi puolet siitä ryhmätyökumppanini syliin. Onnekseni sillä oli ruskea hame, joten selvisin kainolla anteeksipyynnöllä.

Uni pujahti silmään jo luennolla, illassa odottelee pääkaupunkiseudun ensimmäinen teatterikokemus. Kaikki tämä traagillisuus johti synnintekoon. Laitoin eteiseen hylätyn kahvin mikroon hetki sitten, kun olin maistellut sitä ensin kylmänä (martat on aika velhoja, muuten).

Ei ole kuvia kahvista, kahvittelutovit on aina niin hektisiä tai väsyneitä. Sen sijaan Instagramista löytyi kuva kissasta, joka tutkii aiheuttamaansa teevahinkoa. Kofeiini mikä kofeiini. Kutsuin tänään ensimmäistä kertaa Helsinkiä paskakaupungiksi, koska kaupasta ei löydy mustia villahousuja.

kuplavainioilla täynnä antamisen riemua

Kuten aina, on hyviä ja huonoja uutisia. Noin kaksikymmentäneljä tuntia sitten painiskelin erään eksistentiaalisen ongelmani kanssa. Selatessani sosiaalisen median päälinnakkeen uusimpia kuulumisia, haluaisin tykätä suunnilleen kaikesta. No, ei niin voi tehdä. Koska henkilökohtainen eksistenssikehikkoni vaati tietyn määrän poissaoloa koko maailman jutuista. Mä pysyn poissa koko maailman jutuista, koko maailma pysyy mun. Siksi mä käytän useita minuutteja punniten poissaolosuhteita ja jätän asian vielä hautumaan taiteellisen Instagram-räpeltelyn ajaksi. Kuvasomen pehmitettyä mua hetken palasin päälinnakkeelle käyttämään elämäni parhaan vittu YOLO -hetken ja tykkäämään ihan vimmatusti kaikesta. Mun elämä on kaikkeuden jännittävintä seikkailua.

Oikeesti isoista seikkailuista ei vain osaa kirjottaa. Kirjoittelen ennemmin asunnossa leijailevasta pesuainehöyrystä. Se nukkuu vähä vähältä itseään pois vastapestyjen tekoainemekkojen hartioilta. Kokeilin ensimmäistä kertaa pesukoneen hienopesuohjelmaa, koska bambimekkoa ei saanut puhdistaa kovakouraisesti. Laitoin kaikki tekoainemekot rumpuun yhtä aikaa, tunsin olevani vastuussa jostain tärkeästä.

Kutsun kaksi viikkoa työn alla muhinutta esseetä paskaesseeksi. Suon myös avokätisesti monille muille käsitteille paska-etuliitettä. En vittupäisyyttäni vaan ihan sellaisesta antamisen riemusta.

Vessapaperi loppui aamulla. Inhoan ostaa vessapaperia. Se on konkreettisin todiste arkielämän realiteeteista, jotka ihan mielellään hautaisi kaiken pilvipuuhastelun* alle. Onneksi löysin samalla villivadelman tuoksuista shampoota, ettei arkielämä tursua ihan yli laitojen.


*laittomuuksiin viittaavat termit ovat todellisuudessa viattomia synonyymeja latteille seikkailuille

loputon ikuisuus ja

Kerrassaan, oleminen heittelehtii. Tyypillinen tarina tyypillisen kertojaäänen aloittamana: yksi päivistä on kaunis, vaikka sataa, toinen päivistä on harmaa, vaikka sataa ja on keltainen sateenvarjo, poika tapaa tytön, tyttö lisää tyttöjä, olipa kerran. Sitten kertojaääni ymmärtää, ettei ollut oikeassa tarinassa ja hahmon täytyy itse jatkaa olemistaan siitä, mihin kertoja hänet jätti: totaalisesta hukasta.

Juuri näin rationaalinen ja järkevä aivo on tällä hetkellä. Marraskuu on kumma kierolainen. Vuoron perään hetkellisesti välähtelevät autuudet ja onnettomuudet sotkevat toisensa sekä erityisesti tasapainon. Korrektit sanavalinnat ovat sula mahdottomuus. Ihmisen sanoessa jotain arkipäivän sosiaalisen kaavan mukaista vastaan sen kummempia miettimättä jotain pyhäpäivän fyysisen kaavattomuuden vastaista tai muuta sellaista, vähintäänkin inisen kun pitäisi huutaa ja kuiskaan kun pitäisi viedä roskat.

Jos ryhdistäydyn, osaan kuvailla sunnuntain, jollaisena pääsin saunaan ensimmäistä kertaa aikaan, joka tuntuu loputtomalta ikuisuudelta ollen todellisuudessa joitain viikkoja, sain savustettua kalaa ensimmäistä kertaa aikaan, joka ihan oikeastikin on aika lähellä loputonta ikuisuutta, ja matkustelin myöhäisellä lähijunalla, jonka konduktöörismies suhtautui miellyttävän rempseästi tehtäväänsä eikä arastellut jäädä odottelemaan kortinlukijan vastausta viereiselle penkille. Vastaus oli kielteinen.

Voisin miettiä joskus joitain muitakin ihmisiä. Sitte mä tajuan että mietinkin niitä koko ajan.

Kaksi hilpeää veikkoa teatterilla esitteli mut tälle laitteelle reissulla Keskimaahan. Unohdin sen muutaman hetken naurujen jälkeen, kunnes joku oli linkittänyt sen sosiaaliseen mediaan uusi hetki sitten.

Kuuntelen tyytyväisnä maksullisen puolelle livahtaneen Spotifyn epätasaisen musiikin tarjontaa. Surullisna Soul Captain Bandin puutteesta. Tulin muodostaneeksi kaksi kelpo virkettä tähän loppuun, vaikka toisesta puuttuukin predikaatti. Tästä kelpaa jatkaa.

pakasteettisyys

Mikä tahansa torstaiaamu, joka alkaa havainnolla maailmantilasta, jossa pakastemarjat on loppu, vaikka on suunnilleen vain marjapuuroa ajatellen jaksanut käynnistää kehonsa aamukuuden jälkeiseen aikaan, johtaa synkeään epätoivoon. Siinä epätoivossa katselee surullista ruispuuroklönttiä universumin suuruudessa päättäen kuin sumussa lisätä siihen maapähkinävoita ja vadelmahilloa. Molempia ihan liikaa. Alahuuli lerpallaan itkee eksoottiselle herkullisuudelle, jonka juuri sai aikaan. Lisää kauppalistaan hitain kirjaimin pakastemustikka, sillä ei auta hairahtaa sellaiseen itsepetokseen, jossa aamu alkaisi aina pyöriä yhdistelmällä maapähkinävoi ja vadelmahillo. Se oli vain sellainen ohikiitävä hetki, positiivinen pilkahdus muutoin synkeään torstaihin. Elämän syvimmät onnet on etsittävä jostain muualta kuin ruuasta.

Kävin keskiviikkoisessa yössä katsomassa Thorin jatko-osan. Mieleeni päällimmäisiksi jäi kiemurtelemaan kaksi sanaa: fan ja service, mut se ei haitannu mua yhtään. Kuolasin mielelläni bambimekolle vähän. Ei mitään likaista, viaton kauneus vain häikäisi.

Ei ole enää torstai eikä keskiviikkokaan. On kulunut laskettavia, mutta nimettömiä päiviä. Olen ostanut pakastevadelmioita mustikoiden sijaan. Eräs toimituskokous muuttui pikkuhiljaa illanvietoksi, kun tila oli varattu yöhön asti. Hupsut asiat saivat mut allekirjoittamaan itsensä. Ehkä herään vuoden päästä käsissäni niin paljon asioita kuin aina ennenkin, vaikka vannoin ettei. Toisaalta en usko pätevyyteeni kovin monessa käsiin jaettavissa asioissa. Voisin väittää, etten käsittele asioita, joille en usko itse riittäväni, mutta se voisi olla valhe niinä uskon epätasapainon hetkinä.

Elämääni on vaivihkaa hivuttautunut eräs vanha ystävä, jonka päivittäisestä seurasta hankkiuduin terveydellisistä syistä eroon jo aikoja sitten. Olemme tavanneet aina välillä erilaisten juhlien ja erityisten päivien myllerryksessä pikaisesti, ohimennen. Seuraavana aamuna ei eilistä ole muisteltu. Tällä viikolla ei ole ainuttakaan päivää, jona en olisi syönyt suklaata.

Oikeastaan koko viikko on ollut juhlaa ja erityisiä päiviä. Usean vuorokauden puolella kävin vähän viihtymässä vieraissa vierailla. Taiteelliset blogimerkinnät jonkun toisen blogiin, perhepizza, öinen seikkailu sykkivässä Helsingissä, post-National ja kahvi maistuvat parhailta univeloissa ja hyvässä seurassa. Olen pahoillani. Onneksi kaapissa oli saunajuhlista jäänyt vaahtokarkkigrilliksi muuntautunut hautakynttilä. Vietiin se yhdessä Hietaniemen hautausmaalle sellaiselle tyhjälle haudalle. Täydet haudat tekivät kauniin yön. Muutoin skeneen vihkiytymättömänä jalat käy aina vähän epävarmoina syksyisellä kirkkomaalla. Se ei kuitenkaan estä mua viettämästä vuoden kovinta kynttiläjuhlaa ihan tosissani. Helsinki keräsi taas pisteitä kotiin, on kelvot hautuumaat. Kotona ei ole Mannerheimia.

En tiedä kuinka suhtautua jostain päin pientä taloamme raikaavaan Joulun kellot -kipaleeseen. En olisi ihmetellyt tätä koskaan vanhassa kodissa, jossa ainakin joku naapureista nautti hartautensa kovaäänisinä television aamujumalanpalveluksina, enkä oikeassa kodissa, jonka alakerrassa asui musiikkiin erikoistunut ala-asteen opettaja. Täällä suon sinänsä harmittomalle ilmiölle muutaman ihmettelevän ajatuksen. Seuraavana soittolistalla seisoi Nyt sydämeeni joulun teen. Ehkä naapurikirkon kanttori on kääntänyt nupit kaakkoon marraskuun ja pyhien miesten päivän kunniaksi.

Asiat jäävät liian pitkäksi aikaa muhimaan, koska lanka karkailee taas. Katkeilee välillä, koska kaiken kruunatakseen kuuntelen samalla radiota. On parempi oksentaa kuin pidätellä pahan olon kiertäessä elimiä. Hetki hetkeltä tuntuu enemmän siltä, että elämäni tarkoitus on tuottaa maailmaan mahdollisimman paljon tekstiä ja kuvaa. Tärkeydestä ja laadusta viis.

aina virtaa ja virtaa [yks. part; akt. ind. prees., yks. 3.] (ajatuksen/ajatus), faktoissa parannettavaa !

On taas kamala määrä sanottavaa, luultavasti vielä enemmän kuin viimeksi. Lokakuu häpeää nurkassa hiljaisuuttaan. Mä pidin hauskaa sen kustannuksella, kävin viimein Jyväskylässä. Se pyöritti mua. Juoksin onnesta humaltuneena ruokapöydästä jälkiruokapöytään, viinilaisilliselta teemukilliselle. Ajattelin olla kirjoittamatta mitään, pitää hyvät muistot ja mennä huomenna suihkuun, mutta muutamat hetkistä runollisimmat ansaitsisivat rivinsä päiväkirjaproosana monien sinänsä merkityksettömämpien rivien rinnalla. Tilanteiden roikkuessa tomerasti runollisuuden käsitteessä kiinni, saa esitystapa nukahtaa  mielenkiinnottomien lauserakenteiden päälle.

Siksi

TAVALLISIA HUOMIOITA KESKIMAASTA:

1. Suomi on kaunis. Se on harmaa ja kylmä, mutta ehdottoman kaunis. Tosin epäilen kaiken ovan kaunista, kotimatkalla. Onko ensilumi automaattisesti paikkaan sidottu ilmiö, vai voiko subjektiiviseksi ensilumen kokemukseksi kutsua hellästi valkoisia peltoja junan ikkunassa.
2. Jämsän juna-asema herättää merkillisiä positiivisia perhosia mahassa muutaman vierailla perhoskukkuloilla vietetyn kuukauden jälkeen.
3. Tutussa pisteessä leijailee tyynenä tuttu laittoman sätkän pieru. Hajuelämys asuu sinnikkäästi samassa muistilokerossa kuin lämpimät kesäpäivän makuuhuoneen ikkunalla, mikä aiheuttaa päänsisäisen huojunnan syyssateessa varjotta ikkunan toisella puolella.
4. Valtion punaviinipuodin toimipiste on paikallaan myös niillä leveyksillä. Minuuttiaikataulustani huolimatta hyppysissäni oli eniten tunteja ja sain tehdä ostoksia muidenkin puolesta. Vähän liian monta litraa viinTÄ sivistyneessä muovikassissani kuuntelin yhden mantujen sympaattisimman katumuusikon kuluvan vuoden viimeisintä JKL-city-hoodz-keikkaa. En voinut olla hymyilemättä kolmevuotiaalle vähän enemmän yksi- kuin molemminpuoleiselle ystävyydellemme.
5. Kävin hakemassa viehättävän väliaikaisen kettunaaman ystävältäni, joka työskentelee sisäpihalla Valkoisen Ruusun ja Punaisen Lyhdyn välissä. Olen erittäin varma, että ensi kuun sankarini seikkailee noin proosallisessa paikassa vähintään yhden luvun verran.
6. Kotona on televisio, josta ei ole mitään hyötyä, kun Teeman ohjelmat alkavat niin myöhään, että Spice Girls - puoli tuntia silmänruokaa jää silmiltäni nauttimatta. Nyt kurisevat tyhjyyttään.

Silittelin kissoja radan vieressä. Kävin äitin kanssa opiskelijalounaalla, rakkaan ystävän luona mansikkarahkalla, isin luona makaroonilaatikolla (ja luovuttamassa ylpeän isosiskon elkein nuorimmalle veljekkeelle seuraavan Harry Potter -kirjan luettevaksi), toisen rakkaan ystävän luona dyykkaamassa viimeiset mintturakeet. Maalasin siiven erään tärkeän teatterin seinään. Nautin teatterista ja Mozartista. Kävin eräässä yökerhossa, jossa en useinkaan hyvästä syystä käy, mutta mukanani oli aatesisar, mikä lievensi kipua. Näin asunnollista ystäviä kettuasu päällä. Larppasin söpöä elämää uudessa kahvilassa nätti mekko päällä, vaikka polvi onkin ruvella, käsivarsi mustelmilla, tukka takussa, eilinen meikki naamassa ja takkikin ruma. Kävin ensimmäistä kertaa uudessa kotilähikaupassa, jonka pihasta tuli vähävaatteisten vesisadekuvien estradi. Tohinaa seurasi tyhjyys aivossa. Onneksi juna toi silti takaisin toiseen kotiin. Hyvä olla molempiin suuntiin kotimatkalla.

Asiat kiemurtelevat vaivihkaa takaisin arkiuomiinsa. Safariinkin on tullut se päivitys, joka saavutti Firefoxin ja Chromen jo ehkä kaksi vuotta sitten. Uusi välilehti on nyt uuden ikkunan yläpuolella. Availen alvariinsa uusia ikkunoita. Helsinki on myös ihan kaunis, vaikka Keskuskadun värivalot ovatkin päätä kaivertavassa järjestyksessä. Siittämisen ja kivun laulun sijaan analysoin masentavia Suomi-kuvia.

hymyjä

On kamala määrä sanottavaa. Olin eilen juhlimassa. Laulamassa ja syömässä. Juhlat kestivät myöhään. Yövyin toverin luona kauniissa talossa toisen toverin kanssa levitettävällä sohvalla. Heräsin käsittämättömän aikaisin aamulla täynnä käsittämätöntä elämäntarmoa. En malttanut herättää seuralaisiani vaan hiippailin vähin äänin pois. Olisin jättänyt lapun täynnä sydämiä, mutten löytänyt paperia, joten kirjoitin facebookviestin. Kuvittelin olevani vaikuttava bisnesnainen matkalla töihin. Sellaisia juttuja tiistaiaamuisin tehdään. Jokainen asia hymyilytti. Itään päin siirryttäessä maa kuurautui. Joltain pysähtymältä matkaan nousi uskonnollisten lehtien kauppaajia. Olin ystävällinen kauppamiehelle, vaikka hän istui viereeni kehumaan silmiä tai korvia ja kyselemään ikää. Kaikki maailman musiikki tuntui kuulemisen arvoiselta.

Puhun suotta imperfektissä. Juhlat meni jo, mutta maailman musiikki tuntuu edelleen kuulemisen arvoiselta.

En tiedä mistä maailmaa syleilevä oloni johtuu, kenties viini lamautti jonkin tärkeän ahdistushermon. Olen ehtinyt olla onnellinen yksinäisyydestäni tässä päivässä. Vitutan vähän itseänikin, saati sitten niitä, joita koittanut aamu on kohdellut enemmän kaltoin. Otan oloista kaiken irti. Hymyilen mummoille ja päästän ne rollaattoreineen ihan rauhassa metroaseman ovista ennen mua, koska mulla ei ole mikään kiire. Juttelen pitkään kirjastotätin kanssa, koska mulla ei ole mikään kiire. Juttelen pitkään kahden satunnaisen raitiotievaunupysäkkiläisen kanssa, toinen on vasta muuttanut Helsinkiin, toinen ei osaa mua paremmin neuvoa tietä bussipysäkille. Olen uudestaan ystävällinen sille samalle kauppamiehelle, tällä kertaa idän sijaan Kaisaniemen sydämessä.

Maa vähän väliä hypähtelee tassujen alla. Istun taukoviikon autioittamassa alennuskahvin ravintelissa nauttimassa täysin rinnoin järjettömästä hilpeydestä sisälläni. Tukka on taas takussa. Kassan takana häärii yleensä ihan toisen ravintelin asiakkaita palveleva nainen. Hänkin joi tänään kahvinsa mustana. Mä en ilmeisesti näytä siltä, että käyttäisin kahvia mustana. Ymmärrän nykyään, kuinka kahvinsa voi juoda miten sattuu. Se on sellainen ymmärrys, joka kertyy vasta hitaasti matkalla suklaakahvista tuplaespressoon.

Eilen kahvin kanssa sai muffinin. Vierustoverini muffini vieri kanssamme pöydän alle laulun aikana, nostin sen kuitenkin takaisin lautaselleen. Mulla oli herätessä oman laulukirjan lisäksi jonkun muun laulukirja. On ollut rattoisaa rakentaa itselleen lähimenneisyyttä siihen, mistä se näin todisteiden valossa puuttuu.

tila sunnuntain ja maanantain välissä, sekä sieltä terveisiä

Toiset bailaa perjantai-iltaisin kuin viimeistä päivää. Mä oon harjoittanut viimeisten päivien metsärynnintää. Viime (tai edellis, koska saatoin lipsua maanantaihin) viikon perjantaina juoksin paikallisen ennätysaikani, sunnuntaina matkan, lähiöni metsät ovat olleet sillä tavoin suopeita. Reenirintamalla on vallinnut hiljaisuus, koska rintamaa ei ole oikeastaan ollut vähään aikaan nuhien satunnaistamaa ryntäilyä lukuunottamatta. Ehdin hämmästellä .zip-reisiäni, kunnes tein kaksi kotikyykkyä ja söin viikonlopun ajan patonkia. Painiskelen uskottavuusongelmien kanssa myös ruokaosaastolla, sillä en malta olla höystämättä maitorahkaani kaakaojauheella.

(Maitorahka kaakaojauheella ja leseillä tuo suuhun luumun, kuten rusinat ja mantelit kaakaon.)

(Alan jälleen hiljaa liukua taiteellisten ratkaisujen äärelle.)

(Olen hyvin pienessä ajassa kehittänyt vakavan riippuvuussuhteen kielitoimiston sanakirjaan, joka eteeni etuoikeutena joitain hetkiä sitten laskettiin.)

Maailma on mulle just nyt tosi absurdi. Käytän aikaani sellaisiin asioihin kuin TitiVITUNtyy ja henkinen prosessi. Aivon kapasiteetissa liikkuu ihmiset sekä hyvät ja huonot maailmantilat; rakkaudet ja ikävät. Kaikki on mukana sekavassa, heittelehtivässä ja ajelehtivassa.

Jyväskylän piti tulla luokseni, muttei tullutkaan. Olen sitä kompensoidakseni harrastanut vakavaa teeretkeilyä (hetkeilyä) parilla mäellä ja puistossakin. Linnanmäellä valot pitivät karnevaalia, toisella mäellä turistit. Puistossa tapasin lähinnä hauhau-eläimiä joinekin omistajineen. Henkilökohtaisten teehetkien taustalla lienee orastava hätä ajattelupaikkojen puutteesta uudessa kaupungissa. Helsinki on onneksi helposti lähestyttävä. Aurinkoisen sunnuntain pitäessä hyvänä odottelin vain sitä, että tekisi mieli jatkaa matkaa.

(Teehetkien ansiosta on varaa kuvittaa tulevat miljoona tarinaa. Konkurssien aikana otamme sen minkä saamme, emmekä ala niuhottamaan yhteenkuuluvuuden kaltaisista pikkuasioista.)

Myöhemmin tänään osallistun juhliin, joissa syödään, lauletaan ja juodaan hieman viiniä. Kukaan ei estä mua päättämästä jokaista tarinaa toteamukseen traagisuuden suhteellisuudesta.

suoriutumattomuutta ja metafysiikkaa aamuun

Kohtaismme vanhan koneen kanssa viimeistä kertaa eilen. Lähestyvä hoivaliike loi kipristeleviä toivon pirskahduksia, mutta lopullinen tuomio osoittutui käyvän yksiin pahimman pelon kanssa. Opin, että emolevy on yli seitsemänkymmentä prosenttia koko tietokoneesta, ja sen vaihtaminen tulisi käytännössä kalliimmaksi kuin uusi kone. Vakuutusyhtiö pelottaa enemmän kuin ikinä. Jos selviän kohtaamisesta selkänahka ehjänä, lupaan etten enää ikinä tee mitään uuteen kohtaamiseen johtavaa. Toivoin salaa, että  huoltomiehet olisivat päivittäneet jotain hauskaa mun Naama-seinälle, koska mä itse en osaa.

Lähiviikkoina olen ollut omaan tekniseen elämäsuoritukseeni pettynyt huomattavan usein. Ennen viimeisimpiä kommelluksia olin muotoillut seuraavaa:

"Torstai alkoi kulua todella paljon myöhemmin kuin oli kaiken hyvän tahdon ja maun mukaan tarkoitus. Ollakseni edes jotenkin tärkeä itselleni, kävin hakemassa kirjastosta kirjan, jolla korvataan luennoitsijan kahden viikon sairasloma. Olisin käyttänyt loppupäivän varmasti laahaten naamaa itsesäälin rymymailla, ellei ruokalassa pöytääni olisi eksynyt Iloisia Oikisveikkoja. Raitiovaunuihin verrattuna lakioppilaat ottivat paremmin kontaktia. (Toverini tulkinnan mukaan oikislaiset on hilpeitä, koska niiden tulevaisuus hohkaa keskimääräsiesti enemmän valoa kuin taidehihhulin tai perushumanistin.) Vakuutin, etten ole turhan tarkka pilkkujen suhteen.

Jälkiruokakahviltakin löysin seuraa. Kasvot hämmentyivät, kun säälirypemiset jäivät taas ja aukko täyttyi ihan oikealla keskustelulla ihan oikeiden ihmisten kanssa. Kaikesta tästä hurmioituneena keräsin vielä itsesäälin reunalla sätkivät palaseni takaisin kokoon. Niiden kanssa marssin laskemaan kiveä Kiven alle ja katsomaan kiviaiheisia sekä Kivi-aiheisia elokuvia ihmisten kanssa, joista osan olin tavannut ainakin kerran. Ja mulla oli niin paljon kivaa, mitä nyt voi olla omia palasiaan pitelevällä ihmisellä mukavuusmaailmansa rajametsiä kulkiessaan.

Kuitenkin oon vähän surullinen, ku Parasta ennen olis tänään Jyväskylässä ja minä en. Vielä kahteen viikkoon."

Pakollinen synkkä tilannekatsaus väittää, että oon nauttinut unta ylitse äyräiden, saattanut tietokoneen viimeiselle matkalleen, polttanut tukkani ja ollut henkisesti epäkypsä elämään. Mä väitän, että kaikki tämä hykerryttää nauruhermoja lähitulevaisuudessa. Jo nyt mulla on kamera täynnä eilisen iltaseikkailun satoa ja enemmän kuin miljoona maailman parasta asiaa tiedossa. Kotiretki on lähempänä kuin viikko sitten ja voin aina palata oranssin kupin ääreen pohtimaan sen sisällön metafysiikkaa.

seikkailijan runoviikot osa 2

hajamielisyys on hallinnut elämääni viimeaikoina. 

kumarruin säätämään radiota, nyt hiuksista nousee palaneen katku.

ne on kuitenkin vielä tallessa, eikä kynttiläkään sammunut. 

seikkailijan runoviikot

eilinen on nyt jo toissapäivä

ranteita myöten mustat sormet kertoo, kuinka hoivasin kenkiäni rakkaudella tänään.

matkalla kaupungin halki tuijottelin vain varpaita, niin kauniiksi rakastin tossut taas ravan ja ravaamisen jälkeen. 

ennen sitä oli vain minä, keskiviikko ja hyvin hitaasti terveeseen referaatin mittaan kasvava tekstin riekale.

kahvikin maistui jälleen.


(toim. huom. Kosketusnäytöllä on helpompi tehdä isoja alkukirjaimia, mutta vaikeampi laitaa sanoja hyvään jonoon.)

arkipäivien tragiikoista

Hmm. Luonnos on pyörinyt tekeytymässä jo monta päivää. Päivät jatkavat kulumistaan vielä hetkisen. Tietokone sai vettä juodakseen eilen illalla. Se vietti yön ylösalaisin tyynyn päällä. Aamulla soiteltiin sairaalaan ja vakuutusyhtiöön. Heräsin kahdeksalta. Myöhästyin kahden jälkeen alkaneelta luennolta.

Korvassa on soinut myös monta päivää Faith No More ja se ilman mitään uskonnollissävytteisyyttä kuvaa mun abstraktia olotilaa ihan hyvin. Palaan astialle onnellisena terveeksi hoivatun Masiinan palattua kotiin.

chai, chai, chai, chai

Ihmisyyteni on palasta ehjempi. Kävin ostamassa kaappiin oman chai-teen lopettaakseni kavereiden kaappien kaluamisen ja kaiken rahan sijoittamisen Lasipalatsin kahvilaan. Voin nyt pakata omat chai lattet salapulloon ja mennä kahvilaan, jossa kaikesta muusta saa tarra-alennusta. Kävin siellä tänäänkin olemassa tehokas. Peliaikani kanssa. Mulla ja mun peliajalla on aika usein pieniä ideologisia erimielisyyksiä... Paikka olisi muuten hyvä kolo tehdä, elleivät kappaleiden feidaukset (taas huomaan etsiväni epätoivoisesti synonyymiä) olisi niin huonot, että päähän sattuu jokaisessa välissä.

Toki siis. Mun chai-tee on sellaista silmään viilaavaa instantia, mutta purkin kauneus sokaisi mutkin niin, etten oikeastaan punninnut muita vaihtoehtoja rationaalisesti, en edes mainittavasti. On oltava joku veruke käydä Lasipalatsilla (ja kavereiden luona) jatkossakin. Se sellainen chai latten kokoinen tauko suorittamisesta on mahdollinen vain korkean pöydän ääressä tietä katsellen. Elämänvilinä edessä ja takana pakottaa ujuttautumaan pikkuhetkiksi ohikulkijoiden tiloihin. On hyvä rentoutua, kun kaikilla muilla suhisee kiire tilassa.

Se joka väittää, etteivät pienet yksityiskohdat vaikuta suuriin kokonaisuuksiin, ei ole olemassa.

tunnustus ja taidekokeiluja

Joskus opetettava asia roikkuu juuri sen verran kiinnostusrajan alapuolella, että puolivahingossa auenneesta sähköpostikansiosta suorastaan ryöpsähtää silmän kautta aivonystyrään tarve heiluttaa kauniit ja rakastavaiset hyvästit marraskuiselle elämälle. Osallistuin viimeksi nanowrimooon kolme vuotta sitten. Silloin epäonnistuin niin surkeasti, etten sen jälkeen ole kehdannut edes sohaista ajatuksella. Aivonystyrä sai muut vakuuttuneeksi, että yliopisto tarjoaa siis käytännössä rajattoman määrän aikaa kirjoitella ihan mitä huvittaa kuukauden ajan. Suurin osa tenteistäkin on vasta joulukuun puolella kuurajaa, hah.

Luen yhtä blogia, vaikka sen sisältö esittää itsensä comic sansilla (joissain asioissa on oltava äärimmäisen snobi). Luin omaa blogiani ja olen nyt erittäin (kiusallisen) tietoinen henkilökohtaisesta mieluisin valinta -sanastosta. En enää koskaan lue mitään tekstiäni toista kertaa, ei kannata, tulee vain paha mieli (huijaan varmaan).

Aika usein lounasseuranani on Nordea ja raitiovaunut. Ihmisiäkin toisinaan, mutta hyvin harvoin, paitsi odottelijoita. Raitiovaunu kurnuttaa maata, sitten mä ihmettelen, miten helposti luulee kaikkien Nordea-pysäkin odottelijoiden tulevan Nordeasta.

punctuation

On hajanaisia sanoja ja lauseehkoja. Suurin osa koskettaa maailman, elämien, ihmisten, mun ja kliseiden suhdetta. Haluaisin kliseelle synonyymin, erikoisten sanojen hohto katoaa nopeammin kuin tavallisten. Ainoa ehdotettu vaihtoehto on latteus, mutta se sisältää maailmallisesti paljon vähemmän lataumia kuin klisee. Lokakuu on livautellut itseään eteenpäin suunnilleen huomaamatta.

Kamalin ja kaunein asia, jonka äiti voi kaukana asuvalle tyttärelleen tehdä, on jättää jääkaappiin lähes kokonainen paketti juustoa, joka haisee vähän pahalta olematta mitään pahaa.

En oo vielä henkisesti kypsä julkaisemaan aikaisemmin kuluneen yön naamiaiskuvia. Julkaisen kuvan musta, poskestani, bambimekosta ja pilkkupaidasta (jossa vakavasti aion viettää kaikki päiväni jouluun asti), sillä kissastakaan ei ole uusia taideotoksia.

Tein harppauksen talvimusiikin puolelle. Systeemi laulaa, että se on väkivaltaista pornografiaa. Twin Peaks työntyy nostalgiakoloihin. Edes minä en pysty kuuntelemaan levyjä ilman levysoitinta, mutta Spotify voi.

Eräs rakas (ja hauska) ystäväni kuvasi uuden ripsarin korkkaamista seuraavin sanoin:
"oh my god I look like a princess"
Mun mielestäni se on edelleen paras kuvaus uuden ripsimaalin korkkaamiselle. Tosin kuvaukseen liittyy vahvasti myös muisto äänenpainosta sekä käsiliikkeistä, joita en osaa toistaa. Tässä.

Tän seikkailukertomnuksen punainen lanka on hävinnyt väleihin, jotka viisi hautomapäivää on jättänyt. Oon tehnyt naamiaisasun, ollut naamiaisissa, törmännyt bussissa toveriin monen vuoden takaa, ruokkinut kissaa, ahdistunut perjantaisesta yksinäisyydestä, korvannut rohkeasti yksinäisyyden kahdella eri Vilmalla ja punaviinillä (♥ Vilmoille ja viinille, mutta enemmän Vilmoille, koska ihmiset ovat monin kerroin rakastettavampia kuin ohikiitävät lasilliset), valvonut liikaa, nukkunut liian vähän, syönyt kalliin aterian hämärässä kellariravintolassa, luullut perjantaita lauantaiksi ja lauantaita sunnuntaiksi.

Viimeksi kuluneet kolme tuntia nautin laatuajasta tangleteezerin kanssa. Harjasin pitkästä aikaa ihan ehtoja rastoja pois tukasta, sitä se naamiaishulina teettää. Pienenä ja lyhyttukkaisena pörröjuhlien jälkeen saattoi jättää harjaamisen kahden viikon päähän. Nyt kaksi itsepetollista päivää oli aiheuttaa henkisen itsemurhan ja romahtamisen. Säästyin vain säästämällä niskatakun kohtaamisen jonnekin tulevaisuuteen.

näinä aikoina vihreä päivä herää taas

Ei ole tavatonta, että vuoden tuottoisin kuukausi on syyskuu. Hyvään mittaan ehtineen blogiurani aikana (ihan oikeasti aloin laskea päätyen vuosimäärään kahdeksan, mikä on aika paljon, mikä kertoo aikaisimpien merkintöjen tärkeydestä ja laadusta) syyskuut ovat olleet kokovoittajia vähän kärjistellen aina. Nyt syyskuu on lopuillaan, eikä musta tunnu, että syksyiset pääseikkailut olisi ohi. Tänään kuuntelin YUP:tä ja tunsin olon turvalliseksi. Elämän keskinkertaisuus rakensi taas hymyn poskeen.

"-- aamu tulee niin kuin aamu aina tulee
ja me hukutaan paskaan, hukutaan vaan
vajotaan yksi kerrallaan
naiset ja lapset ensin
horjahdin ja lensin
upottavaan paskaan hukuttavaan livahtivat laulajan jalat
ja pian katoa pää tää

-- aamu tulee niin kuin aamu aina tulee
millainen aamu?
juosten kustu ohut hetki
ja ruokaa tulee kun ruokaa tilaa, vain tarjoilijaa kutsukaa
elämä on opasmatka, ei löytöretki"

Viimeksi valtion punaviinipuodissa asioidessani murtaen suomea puhuva mies kysyi ensin paperit mieheltä, koska ei sanonnan semanttisen historian valossa halunnut toivottaa naista ensimmäiseksi. Olin kai otettu.

Mennyt syyskuu on ollut hyvä, jännittävä ja uusi. Toisaalta se on täyttänyt syyskuun odotukset oikein mallikkaasti. Odotusten luulisi koostuvan ennestään tunnetuista palasista. Odotukset on juuri ne ainoat palat, jotka osaa arvata tai kuvitella. On ollut odotuksia opiskelijaelämästä, isosta kaupungista, uusista ihmisistä, puiden väristä, kaikesta määrittelemättä sen kummemmin odotusten vertikaalista tasoa. Niiden päälle on ladottu uusia palasia ja poistettu huonoja, sillei aivo toimii. Viimeisen päivän kunniaksi yhtä aikaa sekä ylitin omia sosiaalisia kynnyksiäni että olisin halunnut muurata pääni seinään.

Jotkut asiat kuulostavat todella paljon coolimmilta vieraalla kielellä. Kuten adjektiivimääritteelliset substantiivilausekkeet (erikoismaninta värisanoille). Maailmassa kaikenlaisille ilmiöille on annettu nimi. Nimike. Verovirasto kertoi mun saavan perinteistä suomalaista joululahjarahaa tänä vuonna. Ja todellisuudessa heinäkuu voitti.

vaahtokarkkeja paahdellessa, vaahpaah, vaan

Ajattelin naiivisti, ettei opinnot vaikuttaisi vapaaseen kirjoittamiseen yhtään. Että on aina ihan yhtä okei kirjoittaa vaillinaisia lauseita, epätäydellisiä virkkeitä ja antaa pilkkusääntöjen kasvaa sukupuolineutraalissa ympäristössä paljain jaloin sallien niiden tehdä tarpeensa minne huvittaa. Teoriassa kaikki menee vielä ihan hyvin, irti päästettyyn tekstiin jää minimalistinen määrä kaikesta prosessivaiheen analyysistä. Olen toiveikas tulevaisuuden suhteen, vaikka hälytyskellot kilkattelee alkuaskelilla.

Suren edelleen fyysis-sosiaalisia rajoitteita. Myös vähän sitä, etten uskalla pyytää keskimäärin ketään Facebook-kaveriksi. Tai kertoa henkilöille, kuinka mielenkiintoisilta he vaikuttavat, vaikken osaakaan kaiken sen mielenkiintoisuuden edessä sanoa mitään (kehäpäätelmä toimii koska kehäpäätelmä toimii). Mun turvallinen paikka on nurkassa paahtamassa vaahtokarkkeja, kuuntelemassa ihmisiä korvan etäisyydellä. Joskus jotkut ihmiset antaa kuunnella häiriintymättä niin kauan, että pääsen yli omista mielenkiintoisuusseinistä ja nielen turvallisuuteni.

Helpoista asioista on tosi paljon helpompi puhua vaikeasti kuin vaikeista. Voin sanoa:

"Heräsin keskeltä kolmen puolitäyden Gato Negron arvoitusta."

Ja tarkoitan sillä hajamielisyyttäni, jonka turvin ostan kaikkiin istujaisiin uuden pullon punaviiniä ja laitan loput seuraavana aamuna kaappiin odottelemaan.

poetry jam, miksi kukat häviävät?

Vihreän teen vesi on valmista, kun ei enää kärsi koskea keittimen metalliosia. Ei ole vieläkään varaa vedenkeittimeen, joka säätäisi lämpötilan itse.

Eilen illalla erääseen kellariin kerääntyi sanataiteen ystäviä. Suurimman osan hipsteruskottavuus oli korkealla tasolla. Myös minä ja toimitustoverit olimme siellä. Häkellyin monta kertaa. Häkellyin esityksistä, joiden aikana ei voinut muuta kuin olla häkeltynyt. Häkellyin (uudelleen) edullisesta talon punaviinistä. Häkellyin vaivattomuudesta, jolla tapahtuma kulki eteenpäin ja jota ei olisi välttämättä tavattavissa maantieteellisesti missä tahansa. Olisin ostanut levyn, jos mulla olisi ollut kymmenen euroa.

Kovaäänisten iltojen jälkeen hiljaiset aamut tuntuvat hyvältä. Vanha resepti, tee ja kynttilät, toimii ihan hyvin. Usein harmittelen, että kissa on niin iso, ettei se mahdu kissankokoisiin kasseihin eikä sitä jaksa kantaa. Iso kissa lämmittää enemmän syliä, kun kotona ei vielä toimi patterit.

Tänään lähden saunomaan. Saunakin lämmittää, vaikka uusien ihmisten saunatottumuksiin mukautuminen onkin lähtökohdiltaan jännittävää. Ei se olisi jännittävää, ellei olisi menneitä kolmea vuotta saunonut vanhojen ihmisten kanssa. Tuttuuteen turtuu, eikä sitä osaa arvostaa oikein enää kohta. Haluaisin lähettää maailman suurimman henkisen rakkausterveisen tutuille saunaihmisilleni.

Oikeastaan syksyhöyryissäni haluaisin lähettää henkisiä rakkausterveisiä vähän kaikille. Yritin etsiä nostalgista syyshypetystä vanhasta blogista ihan vain kokonaisilmettä muuttavaksi yksityiskohdaksi, mutta jäinkin taas suu auki miettimään eksistetiaalisia kysymyksiä. Kuka mä olen, mitä mä haluan kirjoittaa ja ennen kaikkea missä?

aivoon käyviä tunnelmahöyryjä

[varoitus: seuraa mahdollisesti sietämätöntä anti-syyshaterismia]

Syksy tuoksuu ihastuttavalta, koska syksy on ihastuttava. Aika monet ihastuttavat asiat myös tuoksuvat ihastuttavalta, kuten puhtaat hiukset, kiinalainen ruoka, koti Kotona. Myös ohi kävelevät ihmiset tuoksuvat joskus ihastuttavilta. Ilman huonoja kokemuksia voi arvella sellaisten olevan ihastuttavia ihmisiä. Ei pistäviä hajuja tai suihkuttomuutta, vaan pehmeitä ja puhtaita tuoksuja, joita on sopivasti. Tänään ohitse käveli paljon pehmeän tuoksuisia ihmisiä. Kävelin tänään kovin hitaasti.

Päivät kylmenee niin nopeasti, ettei siihen aivan ehdi mukaan. Silti orastava talvikin ilmassa hymyilyttää enemmän kuin vituttaa. Tänään paksumpi kesähuivi menetti paikkansa ohuemmalle talvihuiville (kuvassa). Mulla on vakava keskipaksun välikausihuivin puutostila.

Syksyn takia avaan Spotifyn taas useammin kuin joskus, enkä kuuntele mitään muuta kuin Scandinavian Music Groupia ja Siaa. Soittolistamusiikki ei enää riitä. Mutta uusi viimeksi ällön teennäinen kappale liikutti lähes kyyneliin tällä kertaa.

En ehkä ole uskottavan rationaalinen vielä seuraavallakaan kertaa.

hyvät ja huonot heterot

Tänä uuden kynttilän maanantaina 23. syyskuuta 2013:

1) löysin sukkahousut, joita en muistanut hankkineeni, ja aamupäiväni/päiväni/loppuviikkoni pelastui, vaikkei olekaan hyvä asia, ettei muista hankkimiaan asioita

2) unohduin haaveisiin hetkeksi (yhden dian ajaksi) syntaksikurssilla, joten loppuluennon ajan oli ihan ok haaveilla vähän lisää

3) kävin ostamassa elokuvalipun (festarilipun!)

4) päästin paremman huumorintajun lomalle

5) harkitsen vakavasti oman tunnisteen tekemistä kynttilöille

vällyihini nukkumaan

Itsensä löytää välillä uskomattomista emotionaalisista tilanteista. Istuskelin yksinäni kynttilänvalossa poistellen nimeltä mainitsemattomia tekstejä eräältä nimeltä mainitsemattomalta foorumilta, kun samalla radiossa Kristiina Brask lauloi, että katsoessaan mua hän on vain tyttö hiljainen. Olen jo aikoja tuhonnut vanhoja tekstejä systemaattisesti, mutta aikaisemmin ei ole kirveltänyt sydäntä. Aikaisemmin oli vielä kesä ja valoisaa, eikä radiosta soinut jonkun sämpläämä Kristiina Brask.

Pidin myös toisen etätyöpäivän putkeen. Tai lauantaityöpäivän. Työt on edelleen vähän makkaroilla ja levällään täällä tuvan pöydällä lattioita myöten. Uni maittaisi kaaoksesta huolimatta.