hymyjä

On kamala määrä sanottavaa. Olin eilen juhlimassa. Laulamassa ja syömässä. Juhlat kestivät myöhään. Yövyin toverin luona kauniissa talossa toisen toverin kanssa levitettävällä sohvalla. Heräsin käsittämättömän aikaisin aamulla täynnä käsittämätöntä elämäntarmoa. En malttanut herättää seuralaisiani vaan hiippailin vähin äänin pois. Olisin jättänyt lapun täynnä sydämiä, mutten löytänyt paperia, joten kirjoitin facebookviestin. Kuvittelin olevani vaikuttava bisnesnainen matkalla töihin. Sellaisia juttuja tiistaiaamuisin tehdään. Jokainen asia hymyilytti. Itään päin siirryttäessä maa kuurautui. Joltain pysähtymältä matkaan nousi uskonnollisten lehtien kauppaajia. Olin ystävällinen kauppamiehelle, vaikka hän istui viereeni kehumaan silmiä tai korvia ja kyselemään ikää. Kaikki maailman musiikki tuntui kuulemisen arvoiselta.

Puhun suotta imperfektissä. Juhlat meni jo, mutta maailman musiikki tuntuu edelleen kuulemisen arvoiselta.

En tiedä mistä maailmaa syleilevä oloni johtuu, kenties viini lamautti jonkin tärkeän ahdistushermon. Olen ehtinyt olla onnellinen yksinäisyydestäni tässä päivässä. Vitutan vähän itseänikin, saati sitten niitä, joita koittanut aamu on kohdellut enemmän kaltoin. Otan oloista kaiken irti. Hymyilen mummoille ja päästän ne rollaattoreineen ihan rauhassa metroaseman ovista ennen mua, koska mulla ei ole mikään kiire. Juttelen pitkään kirjastotätin kanssa, koska mulla ei ole mikään kiire. Juttelen pitkään kahden satunnaisen raitiotievaunupysäkkiläisen kanssa, toinen on vasta muuttanut Helsinkiin, toinen ei osaa mua paremmin neuvoa tietä bussipysäkille. Olen uudestaan ystävällinen sille samalle kauppamiehelle, tällä kertaa idän sijaan Kaisaniemen sydämessä.

Maa vähän väliä hypähtelee tassujen alla. Istun taukoviikon autioittamassa alennuskahvin ravintelissa nauttimassa täysin rinnoin järjettömästä hilpeydestä sisälläni. Tukka on taas takussa. Kassan takana häärii yleensä ihan toisen ravintelin asiakkaita palveleva nainen. Hänkin joi tänään kahvinsa mustana. Mä en ilmeisesti näytä siltä, että käyttäisin kahvia mustana. Ymmärrän nykyään, kuinka kahvinsa voi juoda miten sattuu. Se on sellainen ymmärrys, joka kertyy vasta hitaasti matkalla suklaakahvista tuplaespressoon.

Eilen kahvin kanssa sai muffinin. Vierustoverini muffini vieri kanssamme pöydän alle laulun aikana, nostin sen kuitenkin takaisin lautaselleen. Mulla oli herätessä oman laulukirjan lisäksi jonkun muun laulukirja. On ollut rattoisaa rakentaa itselleen lähimenneisyyttä siihen, mistä se näin todisteiden valossa puuttuu.