Kerrassaan, oleminen heittelehtii. Tyypillinen tarina tyypillisen kertojaäänen aloittamana: yksi päivistä on kaunis, vaikka sataa, toinen päivistä on harmaa, vaikka sataa ja on keltainen sateenvarjo, poika tapaa tytön, tyttö lisää tyttöjä, olipa kerran. Sitten kertojaääni ymmärtää, ettei ollut oikeassa tarinassa ja hahmon täytyy itse jatkaa olemistaan siitä, mihin kertoja hänet jätti: totaalisesta hukasta.
Juuri näin rationaalinen ja järkevä aivo on tällä hetkellä. Marraskuu on kumma kierolainen. Vuoron perään hetkellisesti välähtelevät autuudet ja onnettomuudet sotkevat toisensa sekä erityisesti tasapainon. Korrektit sanavalinnat ovat sula mahdottomuus. Ihmisen sanoessa jotain arkipäivän sosiaalisen kaavan mukaista vastaan sen kummempia miettimättä jotain pyhäpäivän fyysisen kaavattomuuden vastaista tai muuta sellaista, vähintäänkin inisen kun pitäisi huutaa ja kuiskaan kun pitäisi viedä roskat.
Jos ryhdistäydyn, osaan kuvailla sunnuntain, jollaisena pääsin saunaan ensimmäistä kertaa aikaan, joka tuntuu loputtomalta ikuisuudelta ollen todellisuudessa joitain viikkoja, sain savustettua kalaa ensimmäistä kertaa aikaan, joka ihan oikeastikin on aika lähellä loputonta ikuisuutta, ja matkustelin myöhäisellä lähijunalla, jonka konduktöörismies suhtautui miellyttävän rempseästi tehtäväänsä eikä arastellut jäädä odottelemaan kortinlukijan vastausta viereiselle penkille. Vastaus oli kielteinen.
Voisin miettiä joskus joitain muitakin ihmisiä. Sitte mä tajuan että mietinkin niitä koko ajan.
Kaksi hilpeää veikkoa teatterilla esitteli mut tälle laitteelle reissulla Keskimaahan. Unohdin sen muutaman hetken naurujen jälkeen, kunnes joku oli linkittänyt sen sosiaaliseen mediaan uusi hetki sitten.
Kuuntelen tyytyväisnä maksullisen puolelle livahtaneen Spotifyn epätasaisen musiikin tarjontaa. Surullisna Soul Captain Bandin puutteesta. Tulin muodostaneeksi kaksi kelpo virkettä tähän loppuun, vaikka toisesta puuttuukin predikaatti. Tästä kelpaa jatkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti