Ajattelin naiivisti, ettei opinnot vaikuttaisi vapaaseen kirjoittamiseen yhtään. Että on aina ihan yhtä okei kirjoittaa vaillinaisia lauseita, epätäydellisiä virkkeitä ja antaa pilkkusääntöjen kasvaa sukupuolineutraalissa ympäristössä paljain jaloin sallien niiden tehdä tarpeensa minne huvittaa. Teoriassa kaikki menee vielä ihan hyvin, irti päästettyyn tekstiin jää minimalistinen määrä kaikesta prosessivaiheen analyysistä. Olen toiveikas tulevaisuuden suhteen, vaikka hälytyskellot kilkattelee alkuaskelilla.
Suren edelleen fyysis-sosiaalisia rajoitteita. Myös vähän sitä, etten uskalla pyytää keskimäärin ketään Facebook-kaveriksi. Tai kertoa henkilöille, kuinka mielenkiintoisilta he vaikuttavat, vaikken osaakaan kaiken sen mielenkiintoisuuden edessä sanoa mitään (kehäpäätelmä toimii koska kehäpäätelmä toimii). Mun turvallinen paikka on nurkassa paahtamassa vaahtokarkkeja, kuuntelemassa ihmisiä korvan etäisyydellä. Joskus jotkut ihmiset antaa kuunnella häiriintymättä niin kauan, että pääsen yli omista mielenkiintoisuusseinistä ja nielen turvallisuuteni.
Helpoista asioista on tosi paljon helpompi puhua vaikeasti kuin vaikeista. Voin sanoa:
"Heräsin keskeltä kolmen puolitäyden Gato Negron arvoitusta."
Ja tarkoitan sillä hajamielisyyttäni, jonka turvin ostan kaikkiin istujaisiin uuden pullon punaviiniä ja laitan loput seuraavana aamuna kaappiin odottelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti