(Jylhäkallion ylpeys)
Päivä on hyvä, harmaa, meitsin syysantureita kutkuttaa. Niiden kutkuuntuessa olen viettänyt etätyöpäivää. Työn alla ovat olleet rajaamattomat kuvat tunnistelemattomat umpitavut ja olemattomat palindromikuvat.
Vuoden kuluessa muodostuu aina harhakuva tasaisen varmasta teen kulutuksesta, joka ei riipu merkityksellisesti hetkistä tai ajankohdista. Syksyisellä teenjuonnilla on vain vähän korkeampi statusarvo (kuten suklaalla sydänsuruisin). Jostain syystä päivät, joina tee tuntuu maailman vastustamattomimmalta jutulta ja joina vastustuskyky on samassa suhteessa heikko, sattuvat silti aikaan elokuun jälkeen.
Rankan työnteon taustalla aivossa hyrrää voimakas lifestyle-boogie. Mummu ja täti kävi pullakahveilla, takakontista löytyi kaikki mun Oikeat Astiat (ne, joiden lukumäärä kasvaa vuosien karttuessa ja henkilökohtaisen juhlahistorian pidentyessä). Haluaisin sellaisen keittiön, joka kävisi yksiin Oikeiden Astioiden kanssa. Viime yön googlasin sopivia keittiöitä tuloksetta.
Onneksi sukulaiset ja pulla lämmittävät mieltä. Uusi keittiö ei sovi budjettiin juuri nyt muutenkaan. Saatiin kutsu hiihtelemään tulevana talvena.
Lähestyn vakavaa aikuisuutta, koska haluaisin kirjavien keittiöpyyhkeiden ystäviksi ihan tavallisia valkoisia tai harmaita tai pellavia keittiöpyyhkeitä. Heitin myös puoli vuosikymmentä palvelleet tennarit roskiin. En aikuisuuttani, vaan syvässä surussa ja tunnontuskissa, koska ne olivat rikki jokaisesta kuviteltavasta kohdasta.
Loppukevennyksenä kissa ja sen ruokkiva käsi opettelemassa ruoka-aikaa kellosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti