Mä liityin jälleen uuteen joukkoon eilen. Sellaiseen joukkoon, johon en oikeastaan koskaan ollut ajatellut kuuluvani. Muutama kymmenen tuhatta lapsosta astui eilen kulkupeleihin, jotka veivät heidät metsään leikkimään jotain tärkeää. Olo on kuin sotaleskellä, vaikka se termi taitaa olla auttamattomasti vanhentunut, kaikki eivät vain ymmärrä sitä.
Mä kaipaisin jotakuta vakuuttamaan mut tämän nykyisen mallisen armeijalaitoksen tarpeellisuudesta, hyödyllisyydestä ja tärkeydestä.
Tiedän joukon faktoja. Se työllistää. Se opettaa sijaamaan pedin ja solmimaan kengännauhat. Se on osa kulttuuriperintöä. Se kunnioittaa sotiemme veteraaneja.
Se syö suurimman osan verovaroista. Se ei mahtaisi mitään lähestulkoon mitään mahdollista fyysistä sotatointa vastaan.
Mä kunnioitan tosi paljon sellaisia ihmisiä, jotka on taistellu silloin, kun siihen oli tarve. Sen sijaan mä en ymmärrä, miksi kunnioitus on osoitettava käyttämällä resursseja johonkin sinällään turhaan. Miksei voi laittaa samoja varoja vaikka suoraan niille, joita kunnioittaa.
Tuotan itselleni harmia joka kerta, kun opin jotain uutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti