Kyllä mä uskon, että kohta uskallan olla täällä ihan oikeasti. Ajattelen tätä usein. Toki asiat muuttuvat, enkä voi ajasta ikuisuuteen puhua siitä, millaista on puhua täällä. Tai missään.
Olen vielä kaukana siitä, että valokuvaisin joululahjoja tai -kuusta. Seuraava kuvattava kuusikin löytynee vasta vuoden päästä. Olen vielä kaukana vähän kaikesta. Mun ja maailman välissä on vielä kokonainen kevät stressatavia asioita, joita en valottanut lainkaan edellisessä kertomuksessa, mutta mainitsin. Ehkä ensi vuonna olen saanut kerättyä tarpeeksi rahaa sellaiseen kameraan, jollaisen haluaisin ja jollaisella mielellään ottaa hupsuja kuvia elämästä niin, että jää aikaa myös katsoa sitä elämää. Se kameroissa on pahinta, vartioimatta ne estää näkemästä omaa elämää. Sitten lupaan kuvata innoissani joululahjoja. Ja kaikkea muutakin.
Oltiin tänään tervehtimässä ihan pikkuista kissaa. Se on siskon eläin, meidän eläin ei tule tapaamaan sitä aivan vielä, koska meidän eläin luulee edelleen olevansa ainutlaatuinen ja ainoa kissa maan päällä. Pikkuista kissaa on helpompi leikittää kuin aikuista. Pienen kissan aivosolua on helpompi hämätä, eikä tarvitse keksiä monimutkaisia piiloleikkejä. Riittää, kun heiluttaa jotain pörröistä.
Joko ennen tapahtui enemmän tai sitten rima asioiden kertomuselle oli paljon alempana.
Poistelin juttuja. En oo kasvanu yhtään.
Oon kauan ollu sitä mieltä että mun elämä on suurta kliseetä. Se ahdisti hirrvveesti, kunnes opin tykkäämään oikein käytetyistä kliseistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti