Neljännen ja viidennen päivän välissä olin ensimmäisen yöni yksin kotona. Oikeastaan luulen sen olleen ensimmäinen yö kuukausiin, etten jakanut nukkuma-asuntoa jonkun kanssa. Pitkäksi aikaa se tullee jäämään myös viimeiseksi.
Kun edelliseen olemisen laitaan tottuu, alkaa varovasti kuvitella seuraavaa. Ajatuksellinen akseli menneisyyden ja tulevaisuuden välillä vertailee jatkuvasti tullutta, pysähtynyttä ja muuttuvaa, mikä lähtisi kivasti irti ja minkä voisi korvata toisenlaisella. Mikä kannattaa?
Jokusen kerran elämässäni olen pakannut tavarani ja siirtänyt ne uuteen kotipaikkaan. Olen asunut kolmessa kunnassa, kerrostaloissa, omakotitaloissa. Olen asunut omassa huoneessa, sisarusten kanssa yhteisessä huoneessa, äidin kanssa samassa huoneessa, omassa asunnossa, jaetussa asunnossa. Olen asunut yksin viidessäkymmenessä neliössä ja kolmestaan kahdeksassatoista. Uutuudenviehätyksen säilymiseksi olisi muutettava tuntemattomien kanssa kimppaan tai aivan yksin keittokomeroon. Ei sillä, että olisi mikään kiire. Eikä sillä, että kaipaukseni uutuudenviehätystä kohtaan välttämättä olisi akuutti tai ennenkään merkinnyt mitään. Kunhan huomasin.
Olen unohtanut kertoa, että kommuunissamme on nykyään kaikki ovet paikoillaan, eikä kahden huoneen välistä reikääkään enää ole.
Eilen nukahdin lauseopin hellään syleilyyn. Elämän käsittäminen illasta iltaan on helpompaa kuin aamusta aamuun. Lehdessä terveysvalvojat kertoivat, että iltavirkut voivat huonommin.
Ennen kuin nukahdin, kävelin kotiin hämärän laskiessa. Kiroan hämärän laskun tapahtumana, jossa ihminen lyhyen ajanjakson aikana tuntee sokeutuvansa hetki hetkeltä, kunnes saapuu lohdullinen pimeä. Pimeässä ei kuulukaan nähdä mitään sellaista, mihin valoisassa yrittää kiinnittää huomiota. Kävin päässäni keskustelua, miksi tarpeeton ei merkitse sitä, jolla ei ole tarpeita, vaan sitä, jolle ei ole tarvetta**.
Puhelimessani pauhaava galaksiseikkailu lähettää ilmoituksen aina, kun jonkin planeetan asukkaat saavat tuotantonsa valmiiksi ja ovat nälkäisiä. Neljäntenä päivänä huoneeseeni sulkeutunutta flunssakaranteenia nuo ilmoitukset vakuuttivat mut siitä, etten ole tarpeeton ja yksin.
Henkinen suvanto, johon kontaktittomuus maailman kanssa pikkuhiljaa vei, ei ole oiennut vieläkään. Mielen urat viettävät edelleen sellaiseen ojaan, johon en varsinaisesti haluaisi joutua. Koskaan ei tiedä, mitä pohjalla on, mutta tietää, kuinka se itseen vaikuttaa ja kuinka vaikea sieltä on kampeutua pois. Urat vettyvät ja mieli stimuloituu pienimmistäkin ojaärsykkeistä. ***
Tänään retkikuntamme suunnisti Ikean luolastoihin. Henkilökohtaisena tavoitteenani oli poistua herrasmiehen oloisen pehmobambin kanssa, mutta tavaratalon pehmobambikanta oli romahtanut viime käynnin jälkeen. Suunnitelmien muutoksista edelleen häkeltyneenä rakensin myöhemmin illalla mappeja ja laatikoita. Ystäväni huolestui: olenko kasvanut aikuiseksi? Vastasin, etteivät aikuiset ainakaan myönnä tuntevansa syvää kuvotusta hankittuaan mappeja. Mulla on vielä toivoa.
* Otsikon harhaanjohdattelevuus on tahallinen mainoskikka. Kommuunitoverini kertoi kuitenkin lukeneensa aiheet yhdistävää sarjakuvaa, jollaista ajattelin itsekin tuottaa joskus.
** Pikainen arvausleikittely ja konsultoiti oman pääni ulkopuolisiin päihin jätti ehdotelmaksi semanttisen laajentuman kautta syntyneen semanttisen siirtymän. Vakuuttavaa tietoa aiheesta otetaan vastaan toimituksessa.
*** En ole aikaisemmin ajatellut, että mieleni stereotyyppinen kuvannos merkitykselle oja on erästä lapsuudenkotiani vastapäätä kulkenut tienvarsioja, johon kerran valui auto. Se kulki tunnelissa kotikadulta pihateille kulkevien teiden alitse ja kuljetti satuvettä taikametsän purosta. Luultavasti myös paljon sulamisjätettä ja paskaa päätellen pikku minun mekkojen helmoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti