Ote itseltäni helmikuulta:
"On joitain oikeinkirjoituksellisia asioita, joista häkellyn edelleen vanhalla iällä. Uskon sen johtuvan ilmiöstä, jossa ihmiset eivät lue sanoja kokonaan. Ja ehkä osittain sosiolektisista syistä. Lausun kyynärpään kyynerpäänä.
Elämässäni on aivan valtavasti ihmisiä, joille haluaisin vain toistaa olet hassu olet hassu olet hassu olet hassu olet hassu olet hassu olet hassu. Mahdollisesti maata jossain klassikkomiljöössä ja katsella silmiin niin paljon kuin itsekontrollini antaa myöten (katselisin mielelläni ihmisiä silmiin kaiken sen ajan, jota en käytä muun maailman aktiiviseen havainnointiin, mutta joku suodatin laskee aina sekunteja, jotka livahtavat [omasta mielestäni] sosiaalisesti oudoksuttavan puolelle).
Harkitsen erästä aivan järjetöntä harppausta. Eikä sellaisesta kannattaisi edes mainita, ennen kuin on päättänyt harkintansa johonkin. Tai ennen kuin on vakavissaan valmis avaamaan aikeitaan kysyjille.
Kaikki on niin kaunista. Toisaalta joissain tilanteissa osaan suoraviivaisesti rajata omasta mielestäni rumat jutut. Näihin tilanteisiin ihmiset eivät lukeudu. Olen miettinyt, miksi suhtaudun hartaudella graafisten ilmeiden tai pienkodinkoneiden kauneuteen, mutta ihmisillä on vain ulkonäöllisiä ominaisuuksia. Ihmisissä on ulottuvuuksia enemmän kuin leivänpaahtimessa.
Tahtoisin kirjoittaa kokonaisen teoksen aiheesta oma ajatuksellinen maailmani ja sen konstruktiot. Itselleni vain, ja vähän siksi, että vaikeassa tilanteessa voisin viitata omaan teokseeni sivunumerolla ja pyytää sijoittamaan sanomiseni siihen. Ettei aina tarvitsisi selittää. Ja myös siksi, että voisin todellisesti muokata omaa ajatteluani parempaan ja rakentaa uutta. Ei vain keksiä pyörää joka kerta uudelleen, kun sen on ajan saatossa unohtanut.
Avainsanoja: maailma, ihminen, elämä, rakenteet, rakkaus, kauneus, kieli, konteksti."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti