Palaan hetkeksi menneeseen. Eilen kaupunki sai päivän täydeltä aurinkoa. Otin osani siitä rakkaudella. Aamupalapöydässä aurinko paistoi ihan mun varpaille, enkä malttanut nousta loppupäivään. Nousin kuitenkin siirtyäkseni parvekkeelle lukemaan kielioppia. Parvekkeellekin paistoi aurinko, mutta annoin sen suosiolla käristää edelleenkin vain varpaita. En ole ihan vielä valmis kärventyneeseen nenään. En hengaa kovin paljon parvekkeella. Olisin siitä vihainen tupakoivalle naapurillemme, ellei seinäntakainen katku veisi aina mennessään eteläisemmän Euroopan hostellien kesäiltoihin.
Tänään satoikin vettä. Kävin lenkillä. Tulin onnelliseksi ja venyttelin kissan kanssa palattuani kotiin.
On hankala yrittää ymmärtää mitä kirjoittaa. Taijjoo, ymmärrän jotain, mutta kieliopiskelu on paljastanut, etten edes murusta kaikesta. Maailma on kummallinen. Täällä miljoonat ihmiset vain kirjoittavat juttuja, vaikkeivät edes tiedä mihin kaikki se individuaalinen purkautuminen perustuu. En minäkään tiedä vielä kovin hyvin. Mitään. Siksi ei kannata purkautua liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti